Kuollut nainen kertoo I

Olin nimeltäni Olga ja kuolin 33-vuotiaana sähkötuolissa. Miksi sitten voin kertoa tarinani jos olen kuollut? Siksi, koska elän edelleen henkimaailmassa.
Synnyin Pietarissa Venäjällä, tai oikeastaan kaupungin nimi oli syntymäni aikoihin Leningrad. Vanhempani olivat opettajia, ja sain hyvän kotikasvatuksen. Minulla oli myös kymmenen vuotta nuorempi pikkuveli Ivan. Perheessämme oli rakkaudellinen ilmapiiri, ja lapsuuteni oli onnellinen.
Menestyin koulussa aina hyvin ja lukion jälkeen pääsin Pietarin yliopistoon opiskelemaan yhteiskuntatieteitä. Harrastin lukemista, musiikin kuuntelua ja liikuntaa. Aloin käydä lukioaikana kuntosalilla. Vaikka olin nainen, pidin painojen nostelusta, koska olin luonnostani isokokoinen ja roteva.
Opiskeluaikanani aloin haluta opiskelemaan ja työskentelemään ulkomaille. Niin otin yhteyttä erääseen au paireja välittävään firmaan ja ilmaisin halukkuuteni au pairiksi. Pääsinkin au pairiksi Yhdysvaltoihin, ja niin hyvästelin vanhempani, veljeni, muut sukulaiset ja ystävät sekä kotikaupunkini ja maani. En silloin olisi uskonut, etten enää palaisi elävänä synnyinmaahani.
Aluksi minulla meni Yhdysvalloissa hyvin. Olin opiskellut koulussa englantia, joten kieliongelmiakaan ei paljon ollut. Pääsin au pairiksi melko varakkaaseen amerikkalaisperheeseen, jonka kahta pientä lasta minun piti hoitaa. Työn ohessa opiskelin paikallisessa yliopistossa.
Pidin työstäni ja isäntäperheestäni, mutta huomasin heti, että perheen isä oli hieman naisiinmenevä. Minut hän jätti kyllä rauhaan, mutta eräänä iltana hän oli ollut ravintolassa liikekumppaneittensa kanssa ja tuli juovuksissa myöhään kotiin. Satuin olla hereillä ja menin isäntääni vastaan eteiseen. Siellä hän kävi yllättäen kimppuuni ja yritti raiskata minut. Koska olin fyysisesti vahva, tönäisin häntä rajusti niin, että hän kaatui selälleen ja löi päänsä pöydännurkkaan.
Tiesin heti, että isäntäni oli kaatunut pahasti. Hän oli tajuton ja päästä vuoti verta. Soitin ambulanssin ja herätin perheen. Isäntäperheeni äiti meni aivan hysteeriseksi, mutta lapset tuskin ymmärsivät tilanteen vakavuutta.
Isäntäni saama vamma oli niin vakava, että hän kuoli ambulanssiin. Hänen kuolemansa jälkeen kerroin hänen vaimolleen mitä ennen kohtalokasta onnettomuutta oli tapahtunut. Tämä oli virhe, sillä emäntäni alkoi syyttää minua valehtelijaksi ja murhaajaksi eikä uskonut lainkaan, että hänen miehensä olisi yrittänyt raiskata minut. Tämä hänen asenteensa oli tietenkin ikävä, mutta en pitänyt tilannetta vaarallisena ennen kuin poliisit tulivat pidättämään minut epäiltynä isäntäni murhasta. Tämä tapahtui heti isäntäni hautajaisten jälkeisenä päivänä.
Poliisikuulusteluissa kerroin totuuden isäntäni kuolemaan johtaneista olosuhteista ja uskoin ettei syytettä nostettaisi. Toisin kuitenkin kävi. Jouduin syytteeseen isäntäni murhasta ja oikeudenkäynti alkoi. Minulla ei ollut varaa palkata hyvää asianajajaa, ja syyttäjä vaati minulle kuolemantuomiota. Jaksoin loppuun asti uskoa vapauttavaan tuomioon, mutta minut tuomittiin syylliseksi isäntäni murhaan ja sain kuolemantuomion. Syynä tuomiooni oli konservatiivinen tuomari, venäläisyyteni sekä ulkonäköni. Sain kuolemantuomion, koska olin kookas ja romuluinen nainen enkä mikään maailmanluokan kaunotar. Jos olisin ollut kauniimpi, minut olisi varmasti vapautettu.
Tuomion julistamisen jälkeen minut vietiin osavaltion vankilan naistenosaston kuolemanselliin odottamaan teloitusta. Minun vapauttamiseni puolesta oli kuitenkin noussut Yhdysvalloissa kansanliike, ja vanhempani olivat vedonneet Venäjän presidenttiin ja hallitukseen, että nämä tekisivät jotain minun vapauttamisekseni.
Kuolemantuomion saatuani sain valita teloitetaanko minut myrkkyruiskeella vai sähkötuolissa. Valitsin sähkötuolin, koska inhosin kaikkia piikkejä ja ruiskeita. Ajattelin myös kuoleman tulevan nopeammin sähkötuolissa, ja tässä olinkin varmasti oikeassa.
Vapauttamiseni puolesta toiminut kansanliike sai aikaan, että minulle järjestettiin uusi oikeudenkäynti, kun olin jo istunut muutaman vuoden kuolemansellissä. Tässä oikeudenkäynnissä minut todettiin uudelleen syylliseksi ja kuolemantuomioni pysyi voimassa. Venäjän presidentti ja hallitus eivät sen sijaan tehneet koko aikana elettäkään puolestani.
Ehdin istua kuolemansellissä kymmenen vuotta ennen teloitustani. Tuona aikana totuin ajatukseen kuolemastani enkä enää loppuajasta ollut ahdistunut. Muuten elämä kuolemansellissä oli ihan siedettävää. Sellissäni oli televisio, josta saatoin katsella vankilan suljetun televisioverkon ohjelmia. Lisäksi sellissäni oli suihkuhuone ja WC-tila. Olisin myös saanut vierailulupia sukulaisille ja ystäville, mutta he eivät tulleet koskaan katsomaan minua. Olin kyllä puhelimitse yhteydessä omaisiini ja ystäviini Venäjällä, mutta viimeisinä kuukausina ennen teloitustani en halunnut olla heihin yhteydessä välttääkseni turhaa dramaattisuutta. Läheiset kunnioittivat tahtoani.