Lukemisen arvoista osoitteesta:
http://www.paavolipponen.org/
(osoitteesta löytyy muutakin mielenkiintoista; kepulaisille tiedoksi, että siellä mm. kehutaan Vanhasta!)
Adolf Ehrnroothin muistosanat 26.2.04
Eduskunnan puhemies Paavo Lipponen jalkaväenkenraali Ehrnroothin muistolle:
Eduskunta tekee kunniaa jalkaväenkenraali Adolf Ehrnroothin muistolle. Kenraali Adolf Ehrnrooth antoi isänmaan puolesta sodassa taistellessaan esimerkin sotilaasta, joka johti joukkojaan edestä. Hänestä tuli rauhan oloissa kaikkien suomalaisten kenraali, joka ryhdikkäällä olemuksellaan ja loistavalla esiintymistaidollaan oli järkkymätön maanpuolustustahdon ja itsenäisyyden henkilöitymä.
Suomen Akatemian seminaarissa Säätytalossa 23.2.04
Eduskunnan puhemies Paavo Lipponen
EUROOPAN TULEVAISUUDEN MUUTOSVOIMAT
Euroopan tulevaisuuden tarkastelussa on välttämätöntä katsoa menneisyyteen, historiaan, Euroopan syntyyn siinä merkityksessä kuin me tänä päivänä puhumme Euroopan Unionin ympärille kehittyneestä arvojen, talouden ja yhteisten etujen yhteisöstä. Erityisen tärkeätä on nyt puhua Suomen yhteydestä eurooppalaisuuteen tässä historiattomassa ilmapiirissä.
Historiattomuutta on pitää Suomea aivan erityisenä tapauksena. Tähän ajattelutapaan kuuluu Paasikiven-Kekkosen ulkopoliittisen perinnön käyttäminen poliittisen ja henkisen eristäytymislinjan perusteluna, ikään kuin kylmän sodan aika olisi ollut Suomen kansan kulta-aikaa. Suomen maantieteellistä asemaa, harvaa asutusta ja vaikeita ilmasto-olosuhteita, kaikkea sitä, millä me perustellusti haemme erityiskohtelua maataloudellemme ja alueillemme, halutaan käyttää uusnationalistisen asenteen lietsomiseen.
Nyky-Eurooppa on antiikin kulttuurin perillinen. Mutta tämän päivän Eurooppaa ei voi ymmärtää tutustumatta keskiajan historiaan. Keskiajan lopussa eurooppalaiset kansat olivat asettuneet nykyisille asuinsijoilleen ja nykyiset eurooppalaiset kielet olivat pääpiirteissään syntyneet. Sieltä on peräisin Euroopan kulttuurinen moninaisuus. Kaikista kansainvaellusten myllerryksistä huolimatta hellenistis-roomalainen kulttuuri säilyi kuitenkin vallitsevana. Siihen kuuluu tieteellinen ajattelutapa, tehokas hallinto ja yhteinen uskonto, kristinusko, joka oli nimenomaan hellenistisen kulttuurin tuote.
Suomelle oli onnen potku saada ensimmäinen ristiretki ja sitä myöten länsimainen kulttuuri Ruotsista 1100–luvulta alkaen, tosiasiassa jo aikaisemmin. Se merkitsi toisaalta lakia ja järjestystä Birger–jaarlista alkaen, toisaalta kirkon ja luostarilaitoksen sivistävää vaikutusta, joka ulottui talouteen. Suomalaiset taistelivat Ruotsin armeijassa ja osallistuivat sen ryöstöretkiin, mutta myös opiskelivat Euroopan yliopistoissa. Reformaation myötä suomen kieli tuli kirjakieleksi, välittämään länsimaista kulttuuria.
Toinen Suomea kohdannut onnen potku oli joutuminen Venäjän autonomiseksi osaksi 1809. Kansakunta syntyi omine instituutioineen, talous kukoisti ja kulttuuri koki suuren nousun vuosisadan vaihteessa. Paradoksaalisesti Venäjän yhteys merkitsi eurooppalaista yhteyttä, avautumista maailmalle yhteiskunnallisesti, taloudellisesti, teknologisesti ja kulttuurisesti.
Jos Suomi olisi jäänyt osaksi Ruotsia, maamme olisi pysynyt kaikin tavoin perifeerisempänä, ei vähiten henkisesti. Venäjän yhteys käy näin ollen huonosti perusteluksi Suomen erityisasemalle.
Historiamme kolmas onnen potku, valtiollinen itsenäistyminen 1917, antoi mahdollisuuden toteuttaa ja kehittää parlamentaarista demokratiaa, jonka perustamisessa Suomi oli jo ollut edelläkävijä koko maailmassa. Sisällissota ja sen jälkeiset Euroopan ensimmäiset keskitysleirit - nämä termit ovat peräisin eurooppalaisesta käytännöstä - jättivät tahran demokratiaan, mutta 1930-luvun loppuun mennessä Suomi oli osoittanut vahvan tahtonsa torjua äärivasemmiston ja äärioikeiston valtapyrkimykset. Talvisodassa totalitaarinen aggressio kohtasi yhtenäisen kansan.
Suomella oli onnea selviytymisessä toisesta maailmansodasta, mutta kansallinen eheytyminen eurooppalaisten, demokraattisten arvojen ympärille, luja taistelutahto ja viisas politiikka lopulta ratkaisivat. Luja tahto puolustaa demokratiaa kommunistien valtapyrkimyksiä vastaan myös 1940 -luvulla sinetöi Suomen paikan sotienjälkeisessä Euroopassa. Hyvät naapurisuhteet sekä puolueettomuuspolitiikka tähtäsi taloudelliseen, sivistykselliseen ja poliittiseen integroitumiseen läntiseen demokraattiseen yhteisöön.
Suomen historia eurooppalaisena maana selittää sen, että meille on loppujen lopuksi ollut helppoa asettua Euroopan unionin jäseneksi. Kansallisesti tärkeät kysymykset maataloudesta ja alueiden tukemisesta ratkaistiin tyydyttävällä tavalla ja näitä etukysymyksiä on hoidettu tehokkaasti hallitusten kokoonpanosta riippumatta. Tämä on tehnyt helpommaksi osallistua unionin ja sen yhteisen politiikan kehittämiseen täydellä teholla.
Kymmenen jäsenyysvuoden kuluessa Suomi on noussut, ei vain Euroopan, vaan koko maailman kärkivaltioksi jokseenkin kaikilla menestyksen mittareilla: kilpailukyky, julkisen talouden kestävyys, hyvä hallinto, kestävä kehitys, hyvinvointi, jopa työllisyys, jos sitä mitataan kehityksenä suhteessa muihin EU:n jäsenmaihin. Osallistuminen unionin yhteiseen ulko-, turvallisuus- ja kauppapolitiikkaan sekä tiivistyvään yhteistyöhön oikeus- ja sisäasioissa on merkittävästi vahvistanut Suomen turvallisuutta.
Suomi on myös vakuuttavasti osoittanut, että pieni jäsenmaa voi vaikuttaa unionissa. Siitä todistaa Suomen puheenjohtajuus 1999, aloitteidemme kuten Pohjoinen ulottuvuus ja kriisinhallinnan kehittäminen menestyksellinen toteutuminen sekä sormenjälkemme tulevassa sopimuksessa unionin perustuslaista.
EU on nyt monin tavoin käännekohdassa. Kesäkuun vaaleissa valitaan uusi EU-parlamentti, sen jälkeen asetetaan uusi komissio. Samanaikaisesti toteutuu laajentuminen kymmenellä jäsenmaalla. Kahdenkymmenenviiden maan unioni kokoaa itseään vastatakseen globaalin kilpailun haasteeseen. Se vaatii sekä sisäisiä uudistuksia että yhtenäistä esiintymistä globaaleissa neuvotteluissa.
Unionilla olisi tarpeeksi tekemistä laajentumisessa ja ulkoisissa kilpailuhaasteissa, mutta me emme voi väistää kysymyksiä seuraavasta laajentumisesta, koko Balkanin integroimisesta, Turkin jäsenyydestä, suhteesta ns. uusiin naapureihin kuten Ukrainaan, sekä sitä myöten unionin rajoista. Eikä tämäkään riitä: unionin kohtalonkysymys on tämän vuosisadan mittaan suhde ympäröivään maailmaan yleensä, mutta erityisesti Välimeren alueelta ja sen kautta tulevaan muuttoliikkeen paineeseen, jota nykyisen ja laajentuneenkin unionin demografinen kehitys lisää lähivuosikymmeninä. Tämän lisäksi unioni joutuu entistä vakavammin hakemaan linjaansa energia- ja ympäristöpolitiikassa, mikä voi tapahtua vain globaalissa yhteydessä ja yhteistyössä.
Käsittelen näitä haasteita seuraavassa lyhyesti.
1. Laajentuminen
Laajentuminen antaa EU:lle tarpeellista taloudellista dynamiikkaa. Näin kuitenkin tapahtuu tietyillä edellytyksillä:
-nykyisten jäsenmaiden on osoitettava riittävää taloudellista solidaarisuutta uusia kohtaan
-nykyiset jäsenmaat eivät saa sulkeutua rajoittamalla työvoiman vapaata liikkuvuutta
-uudet jäsenmaat vakauttavat talouksiaan ja jatkavat uudistuspolitiikkaa
-uudet jäsenmaat lähentävät määrätietoisesti yhteiskuntiaan eurooppalaisiin arvoihin vahvistamalla tasa-arvoa sekä vähemmistöjen suojaa, panemalla korruption kuriin, turvaamalla ammattiyhdistysliikkeen toimintaedellytykset sekä kehittämällä kommunistikaudella rappeutunutta kansalaisyhteiskuntaa, erityisesti kunnallista demokratiaa keskittymisen ja elitismin vastavoimaksi
-uusissa jäsenmaissa päästään eroon sisäpoliittisesta hajanaisuudesta ja siihen liittyvästä repivästä valtataistelusta, vahvistaen vakautta ja konsensusta
-nykyiset jäsenmaat suhtautuvat uusiin alusta lähtien tasavertaisuuden pohjalta
2. Seuraava laajentuminen
EU;n seuraavaa laajentumista – Bulgaria ja Romania – sekä Länsi-Balkanin integroimista on hoidettava huolella. Se vaatii sekä rahoitusta että tiivistä dialogia ja teknistä apua nationalismin kurissapitämiseksi.
Turkin jäsenyysperspektiiviin unioni sitoutui Helsingin huippukokouksessa eikä voi enää perääntyä. Turkki ei tule hyväksymään mitään itselleen räätälöityä erityisjäsenyyttä. Olisi parasta keskittyä yhteistyöhön Turkin kanssa, jotta Turkki täyttäisi jäsenyyden vaatimukset.
Laajentumisessa on edettävä asteittain ja varovasti. Sellaista jäsenmaiden johtajien retoriikkaa, jossa luvataan jäsenyyttä yhä uusille maille aikatauluineen, on ehdottomasti vältettävä. Tämä tarkoittaa sitä, että ns. uusien naapureiden ja Välimeren maiden kanssa yhteistyötä tiivistettäessä tiedostetaan unionin rajojen tulevan jo vastaan. Venäjän osalta ongelmaa ei ole, sillä Venäjä haluaa olla globaali suurvalta ydinaseineen ja näin se on jo itse ratkaissut oman suhteensa unioniin. Se ei estä nykyistä pitemmälle menevää EU:n ja Venäjän integroitumista. Unionin on laajentumisen hoidon ohella tähänastista huolellisemmin kehitettävä yhteistä, yhteistyöhenkistä Venäjän politiikkaa.
EU:lle on siis tärkeätä keskittyä tulemaan kokonaiseksi, mikä tarkoittaa maantieteellistä kokonaisuutta Balkan sekä Turkki, Kypros ja Malta mukaan lukien.
Unioni on saatava toimimaan laajentuneena. Edellinen laajentuminen, jossa Suomi liittyi, siirsi EU:n painopistettä pohjoiseen, seuraava vahvistaa vielä pohjoisen mutta varsinkin idän painoa. Siitä eteenpäin unioni gravitoi etelään. Demografiset muutosvoimat – väestön vanheneminen EU:ssa ja väestön voimakas kasvu Välimeren ympäristössä – siirtävät painopisteen vääjäämättömästi takaisin vanhan Rooman valtakunnan alueelle.
Niin Suomessa kuin koko unionissa on syytä ennakoida tulevaa kehitystä sekä taloudellisessa että poliittisessa yhteistyössä. Yhä tärkeämpää on myös kulttuurinen lähentyminen Välimeren piiriin, mihin Göran Schildt meitä kehottaa – sieltähän suomalainen kulttuuri on saanut ratkaisevia vaikutteita, Alvar Aalto loistavana esimerkkinä.
Tampereen huippukokouksessa EU päätti kehittää yhteisen maahanmuutto-, turvapaikka- ja oikeuspolitiikan. Yhteisen strategian luomista ja käytännön toiminnan perustamista on kiirehdittävä, sillä yhdestoista hetki on käsillä. Muutto- ja pakolaisvirrat vain kasvavat, jollei lähtömaiden kehitystä ja poliittista muutosta nopeuteta. Samalla unionin on kyettävä avautumaan enemmän ulospäin ja edistämään sisällään monikulttuurista, suvaitsevaa ilmapiiriä.
3. Globalisaatio
Globalisaatioon muutosvoimana on viime aikoina kiinnitetty aiheellisesti huomiota, vaikka mitään paradigman muutosta ei ole tapahtunut. Kansainvälinen työnjako on ollut muutoksessa jo vuosikymmeniä, nyt on vain Kiinan vuoro nousta, seuraavaksi nousee Intia. Ongelmat kärjistyvät siitä syystä, että sekä USA:n että EU:n talouskehitys on selvästi hidastunut.
Epäedullinen demografinen muutos tekee globaalin kilpailun haasteen EU:lle astetta vakavammaksi kuin USA:lle. USA hyötyy maahanmuutosta ja suhtautuu siihen EU:ta avoimemmin, mikä johtuu osittain siitä, että USA:ssa maahanmuutto tulee halvemmaksi kuin EU:ssa, jossa palkat ja etenkin sosiaaliedut tulevat periaatteessa erotuksetta kaikille.
Talousuudistuksen eteenpäin vieminen on yhteisen maahanmuutto- politiikan ohella keskeisintä EU:n tulevaisuuden turvaamisessa. EU:n keväthuippukokous maaliskuussa pyrkii ns. Lissabonin uudistusstrategian ajankohtaistamiseen ja toimeenpanon tehosta-
miseen.
Olisi kovin toivottavaa, että Lissabonin strategiasta keskusteltaessa tiedostettaisiin historiallinen valintatilanne. EU on jäämässä jälkeen USA:sta ja uudet talousjätit ottavat kiinni kovaa vauhtia. EU:ssa kuitenkin hidastellaan uudistuksissa ja ylläpidetään koko unionin kilpailukykyä vahingoittavia rakenteita, erityisesti suurten jäsenmaiden
protektionismia. Koko EU on myös maatalous- ja kauppapolitiikkansa kanssa protektionistinen, mikä heikentää ostovoimaa ja kilpailukykyä.
EU:n talousuudistuksessa Suomi voi tarjota oman mallinsa, joka World Economic Forumin mukaan nosti maamme ykköseksi maailman kilpailukykylistalla. Sekä demografista että uusien talousmahtien haastetta ajatellen perimmäinen kilpailuvaltti on inhimillisen pääoman täysimääräisessä hyödyntämisessä. Siihen liittyy välttämättömänä myös Suomen innovaatiomallin avoimuus ja eri toimijoiden (keskus- ja aluehallinto, yliopistot ja tutkimuslaitokset, yritykset sekä työmarkkinaosapuolet) joustava yhteistyö. Tämä oli professori Geoffrey Sachsin näkemys, kun esittelimme yhdessä tapaus Suomen, maailman kilpailukykylistan ykkösen, World Economic Forumin vuosikokouksessa New Yorkissa tammikuussa 2002.
Suomen sekä muiden menestyneiden maiden kuten Tanskan, Ruotsin ja Hollannin esimerkkejä voidaan hyödyntää kehitettäessä eurooppalaista sosiaalista mallia. Kilpailun ja demografian paineessa eurooppalaista hyvinvointiyhteiskuntaa on uudistettava, jotta se kestäisi tulevaisuuteen. Suomelle ja EU:lle nykyiset mallit eivät kuitenkaan riitä. Globaalissa
kilpailussa tarvittavan laadullisen etumatkan saavuttavat ne maat tai alueet, jotka kykenevät tarjoamaan luovan ympäristön uusille innovaatioille niin teolliseen kuin palvelutuotantoon. Tähän alun perin Åke Anderssonin (Kreativitet –Stostadens Framtid) ja nyttemmin Richard Floridan (The Creative Class) kehittämään ajatteluun on syytä
tutustua myös Suomen globaali- ja aluestrategiaa suunniteltaessa.
Lissabonin strategian onnistuminen riippuu ensi sijassa jäsenmaiden tahdosta toimeenpanna uudistuksia. Komissiolle ei pidä asettaa liian suuria vaatimuksia eikä siitä pidä tehdä syntipukkia, jos unioni jää jälkeen. Komissiota kuitenkin tarvitaan uudistusten suunnittelussa, aloitteentekijänä sekä toimeenpanon valvonnassa. Tämä puolestaan edellyttää sitä, että jäsenmaat sitoutuvat uudistuksiin ja antavat komis- siolle selkeän mandaatin. Sitoutumista ja jäsenmaiden parlamenttien sekä sitä kautta äänestäjien sitouttamista edistäisi, jos luovuttaisiin ns. avoimen koordinaation levittämisestä kaikille aloille. Avoin koordinaatio ohittaa sekä Euroopan parlamentin että kansalliset parlamentit. Se synnyttää niin kansallisesti kuin EU–tasollekin tarpeetonta byrokratiaa.
Talousuudistuksen toteuttamisen kannalta tärkeiden vastuualueiden koordinoinnin keskittäminen yhden komission jäsenen vastuulle eli ns. superkomissaarin viran perustaminen voi olla mielekästä horisontaalisen, unionin kilpailukykyä silmälläpitävän lähestymis-
tavan toteuttamiseksi. Puhuin tästä tarpeesta komission kokouksessa kaksi vuotta sitten. Horisontaalisten vastuualueiden määrääminen sisältyi myös komission esitykseen tulevaisuuskonventille. On kuitenkin varmistauduttava siitä, että superkomissaari ajaa yhteistä etua ja toimii tasapuolisesti, ajamatta mitään erityisetuja, kuten sellaisten
jäsenmaiden tarpeita, jotka pyrkivät tässäkin historiallisessa käänteessä suojelemaan omaa teollisuustuotantoaan sekä muita sektoreita kuten energia-alaa kilpailulta. Tosiasialliset monopolit on purettava ja kilpailu avattava tehokkaimmille.
4. Kestävä kehitys ja energiahuolto
Globaaleja muutosvoimia tarkasteltaessa ei voida sivuuttaa kestävää kehitystä ja siihen liittyvää energiakysymystä. Näitä asioita käsitellään yleensä lyhyellä perspektiivillä, ikäviä skenaarioita välttäen.
EU on talouden ohella ajautumassa nurkkaan myös ympäristö- ja energiapolitiikassa. USA:n jättäytyminen Kioton sopimuksen ulkopuolelle sekä Venäjän epäilevä asenne sopimukseen uhkaa johtaa kohtuuttoman taakan lankeamiseen EU:lle ilmastonmuutoksen torjunnassa. Energiahuollossa EU on riippuvainen toisaalta USA:n sotilaallisen läsnäolon suojaamista Lähi-Idän öljyvaroista, toisaalta tulossa yhä riippuvaisemmaksi Venäjän tuottamasta maakaasusta.
Tässä tilanteessa EU:n tulee vahvistaa sitoutumisensa ilmastonmuutoksen vaatimiin toimiin. Kioton sopimusta joudutaan kuitenkin tarkastelemaan, jos Venäjäkään ei siihen liity. Silloinkin on vielä pyrittävä hakemaan ratkaisua laajemman, yhteisen globaaliagendan puitteissa, välttäen yksipuolisia toimia.
EU:n on oman etunsa nimessä pidettävä kiinni ja jäsenmaiden on sitouduttava monipuoliseen energiahuoltoon. Tämä tarkoittaa sitä, että uusiutuvien energialähteiden päättäväisen kehittämisen ohella hyväksytään myös ydinvoiman kehittäminen ja rakentaminen. Uuden komission on oltava aloitteellinen tällaisen monipuolisen energiapolitiikan vahvistamisessa. Siihen kuuluu EU:n tutkimusvarojen osoittaminen ydinteknologian kehittämiseen
.
Ydinteknologian kehittämistä vaatii sekä EU:n että koko ihmiskunnan etu. Ilmaston lämpeneminen on todennäköistä, mutta täysin mahdollista on myös uuden kylmän tai suorastaan jääkauden paluu lähivuosisatojen kuluessa. Silloin etenkin Venäjän energiavarat sulkeutuvat ja uusiutuvien tuottaminen vaikeutuu. Ilmaston lämpeneminen, todennäköisemmältä näyttävä skenaario, puolestaan aiheuttaa kuivuutta. Välimeren alueen ennustetaan kuivuvan pahasti jo lähivuosikymmeninä. Veden puutteesta tulee globaali ongelma. Yhteisiä ponnisteluja EU:n, USA:n ja muiden toimijoiden kesken kaupallisen fuusioreaktorin kehittämiseksi on tiivistettävä.
5. Arvoyhteisö ja arvojen muutos
Euroopan muutosvoimista puhuttaessa on myös annettava painoa arvojen muutokselle. Olemme tottuneet pitämään EU-Eurooppaa
yhteisönä, jossa demokratia, ihmisoikeudet, vähemmistöjen suoja, sukupuolten tasa-arvo, oikeusvaltio kaikkinensa, hyvä hallinto ja markkinatalous ovat toteutuneet paremmin kuin missään muualla. Näiden arvojen pohjalta EU:ssa tavoitellaan konsensuksella eurooppalaista sosiaalista mallia.
Tiedämme kuitenkin, että eurooppalainenkaan arvoyhteisö ei ole täysin yhtenäinen. Laajentuminen asettaa eurooppalaiset arvot koetukselle. Maahanmuutosta aiheutuneet ongelmat, kuten rasismi, ovat yhä ajankohtaisia. Myös sosiaalinen malli on koetuksella, kun kilpailun arvot on sovitettava yhteen perinteisen sosiaalipolitiikan kanssa. Ns. kolmannen tien politiikasta syntynyt keskustelu on mielenkiintoisinta, mitä tällä alalla on viime vuosina kehittynyt. Käytännössä hallitusten, myös sosialidemokraattisten, politiikassa uudelleenarviointi on näkynyt selvästi. Toisaalta demografinen kehitys, toisaalta globaali kilpailu ja kustannuspaineet ovat pakottaneet hyvinvointivaltion kehittämiseen.
Yhdistyvässä Euroopassa on viime aikoina noussut entistä itsetietoisempi näkemys Euroopasta ainutlaatuisena ja erilaisena arvoyhteisönä. Irakin kriisi on vilkastuttanut intellektuellien transatlanttista dialogia, peruskysymyksenä Henry Kissingerin asettama: Onko Euroopalla ja Yhdysvalloilla enää yhteistä päämäärää, common destiny?
USA:n demografinen muutos näyttäisi siirtävän ulkopolitiikan painopistettä Tyynen meren ja Latinalaisen Amerikan suuntaan, pois Euroopasta.
Yhdysvalloissa meneillään oleva muutos on syytä ottaa vakavasti ja varautua siihen, että EU joutuu niin sanotusti tulemaan entistä enemmän omillaan toimeen. Olisi kuitenkin lyhytnäköistä määritellä ensin USA aivan erilaiseksi arvoyhteisöksi ja sen jälkeen tehdä poliittinen johtopäätös etääntyä kaikin tavoin USA:sta. Tällaista teoretisointia ja ulkopolitiikkamme perinteisestä realismista täysin poikkeavaa kampanjointia harjoitetaan Suomessakin. EU:n tulee toimia sillanrakentajana, joka korostaa yhteisiä arvoja myös muihin kulttuureihin kuten islamilaiseen maailmaan, ja edistää sillä tavoin dialogia. Globaalit muutosvoimat vaativat yhteistä globaalipolitiikkaa.
EU:n tila voisi nykyisessä käännekohdassa olla parempikin. Uuden perussopimuksen voimaan astuminen siirtyy vuosien päähän ja talousuudistus takkuilee. Emme saa sitä tehokasta uutta alkua, joka olisi tarvittu: uusi sopimus, uusi EU -parlamentti ja uusi komissio. Ajelehtiminen johtaa interregnum -tilanteeseen, jossa sisäisen eriytymisen riski kasvaa.
Suurten maiden yhteisesiintyminen voi tässä tilanteessa antaa EU:lle, varsinkin talousuudistukselle, ryhtiä. Vastapainoksi niiden on kuitenkin osoitettava johtajuutta unionin yhtenäisyyden vahvistamisessa.
Unionin hajoamisella arvuuttelu on enemmänkin toiveajattelua kuin analyysin tulosta. EU voi sisäisesti eriytyä, mutta se ei hajoa, Unionin institutionaaliset rakenteet ovat vahvat ja sitoutuminen keskeisissä maissa luja. Suomelle, pienelle maalle, sitoutuminen on tärkeintä. Se antaa parhaat mahdollisuudet puolustaa kansallista etua ja vaikuttaa yhteiseen politiikkaan.
http://www.paavolipponen.org/
(osoitteesta löytyy muutakin mielenkiintoista; kepulaisille tiedoksi, että siellä mm. kehutaan Vanhasta!)
Adolf Ehrnroothin muistosanat 26.2.04
Eduskunnan puhemies Paavo Lipponen jalkaväenkenraali Ehrnroothin muistolle:
Eduskunta tekee kunniaa jalkaväenkenraali Adolf Ehrnroothin muistolle. Kenraali Adolf Ehrnrooth antoi isänmaan puolesta sodassa taistellessaan esimerkin sotilaasta, joka johti joukkojaan edestä. Hänestä tuli rauhan oloissa kaikkien suomalaisten kenraali, joka ryhdikkäällä olemuksellaan ja loistavalla esiintymistaidollaan oli järkkymätön maanpuolustustahdon ja itsenäisyyden henkilöitymä.
Suomen Akatemian seminaarissa Säätytalossa 23.2.04
Eduskunnan puhemies Paavo Lipponen
EUROOPAN TULEVAISUUDEN MUUTOSVOIMAT
Euroopan tulevaisuuden tarkastelussa on välttämätöntä katsoa menneisyyteen, historiaan, Euroopan syntyyn siinä merkityksessä kuin me tänä päivänä puhumme Euroopan Unionin ympärille kehittyneestä arvojen, talouden ja yhteisten etujen yhteisöstä. Erityisen tärkeätä on nyt puhua Suomen yhteydestä eurooppalaisuuteen tässä historiattomassa ilmapiirissä.
Historiattomuutta on pitää Suomea aivan erityisenä tapauksena. Tähän ajattelutapaan kuuluu Paasikiven-Kekkosen ulkopoliittisen perinnön käyttäminen poliittisen ja henkisen eristäytymislinjan perusteluna, ikään kuin kylmän sodan aika olisi ollut Suomen kansan kulta-aikaa. Suomen maantieteellistä asemaa, harvaa asutusta ja vaikeita ilmasto-olosuhteita, kaikkea sitä, millä me perustellusti haemme erityiskohtelua maataloudellemme ja alueillemme, halutaan käyttää uusnationalistisen asenteen lietsomiseen.
Nyky-Eurooppa on antiikin kulttuurin perillinen. Mutta tämän päivän Eurooppaa ei voi ymmärtää tutustumatta keskiajan historiaan. Keskiajan lopussa eurooppalaiset kansat olivat asettuneet nykyisille asuinsijoilleen ja nykyiset eurooppalaiset kielet olivat pääpiirteissään syntyneet. Sieltä on peräisin Euroopan kulttuurinen moninaisuus. Kaikista kansainvaellusten myllerryksistä huolimatta hellenistis-roomalainen kulttuuri säilyi kuitenkin vallitsevana. Siihen kuuluu tieteellinen ajattelutapa, tehokas hallinto ja yhteinen uskonto, kristinusko, joka oli nimenomaan hellenistisen kulttuurin tuote.
Suomelle oli onnen potku saada ensimmäinen ristiretki ja sitä myöten länsimainen kulttuuri Ruotsista 1100–luvulta alkaen, tosiasiassa jo aikaisemmin. Se merkitsi toisaalta lakia ja järjestystä Birger–jaarlista alkaen, toisaalta kirkon ja luostarilaitoksen sivistävää vaikutusta, joka ulottui talouteen. Suomalaiset taistelivat Ruotsin armeijassa ja osallistuivat sen ryöstöretkiin, mutta myös opiskelivat Euroopan yliopistoissa. Reformaation myötä suomen kieli tuli kirjakieleksi, välittämään länsimaista kulttuuria.
Toinen Suomea kohdannut onnen potku oli joutuminen Venäjän autonomiseksi osaksi 1809. Kansakunta syntyi omine instituutioineen, talous kukoisti ja kulttuuri koki suuren nousun vuosisadan vaihteessa. Paradoksaalisesti Venäjän yhteys merkitsi eurooppalaista yhteyttä, avautumista maailmalle yhteiskunnallisesti, taloudellisesti, teknologisesti ja kulttuurisesti.
Jos Suomi olisi jäänyt osaksi Ruotsia, maamme olisi pysynyt kaikin tavoin perifeerisempänä, ei vähiten henkisesti. Venäjän yhteys käy näin ollen huonosti perusteluksi Suomen erityisasemalle.
Historiamme kolmas onnen potku, valtiollinen itsenäistyminen 1917, antoi mahdollisuuden toteuttaa ja kehittää parlamentaarista demokratiaa, jonka perustamisessa Suomi oli jo ollut edelläkävijä koko maailmassa. Sisällissota ja sen jälkeiset Euroopan ensimmäiset keskitysleirit - nämä termit ovat peräisin eurooppalaisesta käytännöstä - jättivät tahran demokratiaan, mutta 1930-luvun loppuun mennessä Suomi oli osoittanut vahvan tahtonsa torjua äärivasemmiston ja äärioikeiston valtapyrkimykset. Talvisodassa totalitaarinen aggressio kohtasi yhtenäisen kansan.
Suomella oli onnea selviytymisessä toisesta maailmansodasta, mutta kansallinen eheytyminen eurooppalaisten, demokraattisten arvojen ympärille, luja taistelutahto ja viisas politiikka lopulta ratkaisivat. Luja tahto puolustaa demokratiaa kommunistien valtapyrkimyksiä vastaan myös 1940 -luvulla sinetöi Suomen paikan sotienjälkeisessä Euroopassa. Hyvät naapurisuhteet sekä puolueettomuuspolitiikka tähtäsi taloudelliseen, sivistykselliseen ja poliittiseen integroitumiseen läntiseen demokraattiseen yhteisöön.
Suomen historia eurooppalaisena maana selittää sen, että meille on loppujen lopuksi ollut helppoa asettua Euroopan unionin jäseneksi. Kansallisesti tärkeät kysymykset maataloudesta ja alueiden tukemisesta ratkaistiin tyydyttävällä tavalla ja näitä etukysymyksiä on hoidettu tehokkaasti hallitusten kokoonpanosta riippumatta. Tämä on tehnyt helpommaksi osallistua unionin ja sen yhteisen politiikan kehittämiseen täydellä teholla.
Kymmenen jäsenyysvuoden kuluessa Suomi on noussut, ei vain Euroopan, vaan koko maailman kärkivaltioksi jokseenkin kaikilla menestyksen mittareilla: kilpailukyky, julkisen talouden kestävyys, hyvä hallinto, kestävä kehitys, hyvinvointi, jopa työllisyys, jos sitä mitataan kehityksenä suhteessa muihin EU:n jäsenmaihin. Osallistuminen unionin yhteiseen ulko-, turvallisuus- ja kauppapolitiikkaan sekä tiivistyvään yhteistyöhön oikeus- ja sisäasioissa on merkittävästi vahvistanut Suomen turvallisuutta.
Suomi on myös vakuuttavasti osoittanut, että pieni jäsenmaa voi vaikuttaa unionissa. Siitä todistaa Suomen puheenjohtajuus 1999, aloitteidemme kuten Pohjoinen ulottuvuus ja kriisinhallinnan kehittäminen menestyksellinen toteutuminen sekä sormenjälkemme tulevassa sopimuksessa unionin perustuslaista.
EU on nyt monin tavoin käännekohdassa. Kesäkuun vaaleissa valitaan uusi EU-parlamentti, sen jälkeen asetetaan uusi komissio. Samanaikaisesti toteutuu laajentuminen kymmenellä jäsenmaalla. Kahdenkymmenenviiden maan unioni kokoaa itseään vastatakseen globaalin kilpailun haasteeseen. Se vaatii sekä sisäisiä uudistuksia että yhtenäistä esiintymistä globaaleissa neuvotteluissa.
Unionilla olisi tarpeeksi tekemistä laajentumisessa ja ulkoisissa kilpailuhaasteissa, mutta me emme voi väistää kysymyksiä seuraavasta laajentumisesta, koko Balkanin integroimisesta, Turkin jäsenyydestä, suhteesta ns. uusiin naapureihin kuten Ukrainaan, sekä sitä myöten unionin rajoista. Eikä tämäkään riitä: unionin kohtalonkysymys on tämän vuosisadan mittaan suhde ympäröivään maailmaan yleensä, mutta erityisesti Välimeren alueelta ja sen kautta tulevaan muuttoliikkeen paineeseen, jota nykyisen ja laajentuneenkin unionin demografinen kehitys lisää lähivuosikymmeninä. Tämän lisäksi unioni joutuu entistä vakavammin hakemaan linjaansa energia- ja ympäristöpolitiikassa, mikä voi tapahtua vain globaalissa yhteydessä ja yhteistyössä.
Käsittelen näitä haasteita seuraavassa lyhyesti.
1. Laajentuminen
Laajentuminen antaa EU:lle tarpeellista taloudellista dynamiikkaa. Näin kuitenkin tapahtuu tietyillä edellytyksillä:
-nykyisten jäsenmaiden on osoitettava riittävää taloudellista solidaarisuutta uusia kohtaan
-nykyiset jäsenmaat eivät saa sulkeutua rajoittamalla työvoiman vapaata liikkuvuutta
-uudet jäsenmaat vakauttavat talouksiaan ja jatkavat uudistuspolitiikkaa
-uudet jäsenmaat lähentävät määrätietoisesti yhteiskuntiaan eurooppalaisiin arvoihin vahvistamalla tasa-arvoa sekä vähemmistöjen suojaa, panemalla korruption kuriin, turvaamalla ammattiyhdistysliikkeen toimintaedellytykset sekä kehittämällä kommunistikaudella rappeutunutta kansalaisyhteiskuntaa, erityisesti kunnallista demokratiaa keskittymisen ja elitismin vastavoimaksi
-uusissa jäsenmaissa päästään eroon sisäpoliittisesta hajanaisuudesta ja siihen liittyvästä repivästä valtataistelusta, vahvistaen vakautta ja konsensusta
-nykyiset jäsenmaat suhtautuvat uusiin alusta lähtien tasavertaisuuden pohjalta
2. Seuraava laajentuminen
EU;n seuraavaa laajentumista – Bulgaria ja Romania – sekä Länsi-Balkanin integroimista on hoidettava huolella. Se vaatii sekä rahoitusta että tiivistä dialogia ja teknistä apua nationalismin kurissapitämiseksi.
Turkin jäsenyysperspektiiviin unioni sitoutui Helsingin huippukokouksessa eikä voi enää perääntyä. Turkki ei tule hyväksymään mitään itselleen räätälöityä erityisjäsenyyttä. Olisi parasta keskittyä yhteistyöhön Turkin kanssa, jotta Turkki täyttäisi jäsenyyden vaatimukset.
Laajentumisessa on edettävä asteittain ja varovasti. Sellaista jäsenmaiden johtajien retoriikkaa, jossa luvataan jäsenyyttä yhä uusille maille aikatauluineen, on ehdottomasti vältettävä. Tämä tarkoittaa sitä, että ns. uusien naapureiden ja Välimeren maiden kanssa yhteistyötä tiivistettäessä tiedostetaan unionin rajojen tulevan jo vastaan. Venäjän osalta ongelmaa ei ole, sillä Venäjä haluaa olla globaali suurvalta ydinaseineen ja näin se on jo itse ratkaissut oman suhteensa unioniin. Se ei estä nykyistä pitemmälle menevää EU:n ja Venäjän integroitumista. Unionin on laajentumisen hoidon ohella tähänastista huolellisemmin kehitettävä yhteistä, yhteistyöhenkistä Venäjän politiikkaa.
EU:lle on siis tärkeätä keskittyä tulemaan kokonaiseksi, mikä tarkoittaa maantieteellistä kokonaisuutta Balkan sekä Turkki, Kypros ja Malta mukaan lukien.
Unioni on saatava toimimaan laajentuneena. Edellinen laajentuminen, jossa Suomi liittyi, siirsi EU:n painopistettä pohjoiseen, seuraava vahvistaa vielä pohjoisen mutta varsinkin idän painoa. Siitä eteenpäin unioni gravitoi etelään. Demografiset muutosvoimat – väestön vanheneminen EU:ssa ja väestön voimakas kasvu Välimeren ympäristössä – siirtävät painopisteen vääjäämättömästi takaisin vanhan Rooman valtakunnan alueelle.
Niin Suomessa kuin koko unionissa on syytä ennakoida tulevaa kehitystä sekä taloudellisessa että poliittisessa yhteistyössä. Yhä tärkeämpää on myös kulttuurinen lähentyminen Välimeren piiriin, mihin Göran Schildt meitä kehottaa – sieltähän suomalainen kulttuuri on saanut ratkaisevia vaikutteita, Alvar Aalto loistavana esimerkkinä.
Tampereen huippukokouksessa EU päätti kehittää yhteisen maahanmuutto-, turvapaikka- ja oikeuspolitiikan. Yhteisen strategian luomista ja käytännön toiminnan perustamista on kiirehdittävä, sillä yhdestoista hetki on käsillä. Muutto- ja pakolaisvirrat vain kasvavat, jollei lähtömaiden kehitystä ja poliittista muutosta nopeuteta. Samalla unionin on kyettävä avautumaan enemmän ulospäin ja edistämään sisällään monikulttuurista, suvaitsevaa ilmapiiriä.
3. Globalisaatio
Globalisaatioon muutosvoimana on viime aikoina kiinnitetty aiheellisesti huomiota, vaikka mitään paradigman muutosta ei ole tapahtunut. Kansainvälinen työnjako on ollut muutoksessa jo vuosikymmeniä, nyt on vain Kiinan vuoro nousta, seuraavaksi nousee Intia. Ongelmat kärjistyvät siitä syystä, että sekä USA:n että EU:n talouskehitys on selvästi hidastunut.
Epäedullinen demografinen muutos tekee globaalin kilpailun haasteen EU:lle astetta vakavammaksi kuin USA:lle. USA hyötyy maahanmuutosta ja suhtautuu siihen EU:ta avoimemmin, mikä johtuu osittain siitä, että USA:ssa maahanmuutto tulee halvemmaksi kuin EU:ssa, jossa palkat ja etenkin sosiaaliedut tulevat periaatteessa erotuksetta kaikille.
Talousuudistuksen eteenpäin vieminen on yhteisen maahanmuutto- politiikan ohella keskeisintä EU:n tulevaisuuden turvaamisessa. EU:n keväthuippukokous maaliskuussa pyrkii ns. Lissabonin uudistusstrategian ajankohtaistamiseen ja toimeenpanon tehosta-
miseen.
Olisi kovin toivottavaa, että Lissabonin strategiasta keskusteltaessa tiedostettaisiin historiallinen valintatilanne. EU on jäämässä jälkeen USA:sta ja uudet talousjätit ottavat kiinni kovaa vauhtia. EU:ssa kuitenkin hidastellaan uudistuksissa ja ylläpidetään koko unionin kilpailukykyä vahingoittavia rakenteita, erityisesti suurten jäsenmaiden
protektionismia. Koko EU on myös maatalous- ja kauppapolitiikkansa kanssa protektionistinen, mikä heikentää ostovoimaa ja kilpailukykyä.
EU:n talousuudistuksessa Suomi voi tarjota oman mallinsa, joka World Economic Forumin mukaan nosti maamme ykköseksi maailman kilpailukykylistalla. Sekä demografista että uusien talousmahtien haastetta ajatellen perimmäinen kilpailuvaltti on inhimillisen pääoman täysimääräisessä hyödyntämisessä. Siihen liittyy välttämättömänä myös Suomen innovaatiomallin avoimuus ja eri toimijoiden (keskus- ja aluehallinto, yliopistot ja tutkimuslaitokset, yritykset sekä työmarkkinaosapuolet) joustava yhteistyö. Tämä oli professori Geoffrey Sachsin näkemys, kun esittelimme yhdessä tapaus Suomen, maailman kilpailukykylistan ykkösen, World Economic Forumin vuosikokouksessa New Yorkissa tammikuussa 2002.
Suomen sekä muiden menestyneiden maiden kuten Tanskan, Ruotsin ja Hollannin esimerkkejä voidaan hyödyntää kehitettäessä eurooppalaista sosiaalista mallia. Kilpailun ja demografian paineessa eurooppalaista hyvinvointiyhteiskuntaa on uudistettava, jotta se kestäisi tulevaisuuteen. Suomelle ja EU:lle nykyiset mallit eivät kuitenkaan riitä. Globaalissa
kilpailussa tarvittavan laadullisen etumatkan saavuttavat ne maat tai alueet, jotka kykenevät tarjoamaan luovan ympäristön uusille innovaatioille niin teolliseen kuin palvelutuotantoon. Tähän alun perin Åke Anderssonin (Kreativitet –Stostadens Framtid) ja nyttemmin Richard Floridan (The Creative Class) kehittämään ajatteluun on syytä
tutustua myös Suomen globaali- ja aluestrategiaa suunniteltaessa.
Lissabonin strategian onnistuminen riippuu ensi sijassa jäsenmaiden tahdosta toimeenpanna uudistuksia. Komissiolle ei pidä asettaa liian suuria vaatimuksia eikä siitä pidä tehdä syntipukkia, jos unioni jää jälkeen. Komissiota kuitenkin tarvitaan uudistusten suunnittelussa, aloitteentekijänä sekä toimeenpanon valvonnassa. Tämä puolestaan edellyttää sitä, että jäsenmaat sitoutuvat uudistuksiin ja antavat komis- siolle selkeän mandaatin. Sitoutumista ja jäsenmaiden parlamenttien sekä sitä kautta äänestäjien sitouttamista edistäisi, jos luovuttaisiin ns. avoimen koordinaation levittämisestä kaikille aloille. Avoin koordinaatio ohittaa sekä Euroopan parlamentin että kansalliset parlamentit. Se synnyttää niin kansallisesti kuin EU–tasollekin tarpeetonta byrokratiaa.
Talousuudistuksen toteuttamisen kannalta tärkeiden vastuualueiden koordinoinnin keskittäminen yhden komission jäsenen vastuulle eli ns. superkomissaarin viran perustaminen voi olla mielekästä horisontaalisen, unionin kilpailukykyä silmälläpitävän lähestymis-
tavan toteuttamiseksi. Puhuin tästä tarpeesta komission kokouksessa kaksi vuotta sitten. Horisontaalisten vastuualueiden määrääminen sisältyi myös komission esitykseen tulevaisuuskonventille. On kuitenkin varmistauduttava siitä, että superkomissaari ajaa yhteistä etua ja toimii tasapuolisesti, ajamatta mitään erityisetuja, kuten sellaisten
jäsenmaiden tarpeita, jotka pyrkivät tässäkin historiallisessa käänteessä suojelemaan omaa teollisuustuotantoaan sekä muita sektoreita kuten energia-alaa kilpailulta. Tosiasialliset monopolit on purettava ja kilpailu avattava tehokkaimmille.
4. Kestävä kehitys ja energiahuolto
Globaaleja muutosvoimia tarkasteltaessa ei voida sivuuttaa kestävää kehitystä ja siihen liittyvää energiakysymystä. Näitä asioita käsitellään yleensä lyhyellä perspektiivillä, ikäviä skenaarioita välttäen.
EU on talouden ohella ajautumassa nurkkaan myös ympäristö- ja energiapolitiikassa. USA:n jättäytyminen Kioton sopimuksen ulkopuolelle sekä Venäjän epäilevä asenne sopimukseen uhkaa johtaa kohtuuttoman taakan lankeamiseen EU:lle ilmastonmuutoksen torjunnassa. Energiahuollossa EU on riippuvainen toisaalta USA:n sotilaallisen läsnäolon suojaamista Lähi-Idän öljyvaroista, toisaalta tulossa yhä riippuvaisemmaksi Venäjän tuottamasta maakaasusta.
Tässä tilanteessa EU:n tulee vahvistaa sitoutumisensa ilmastonmuutoksen vaatimiin toimiin. Kioton sopimusta joudutaan kuitenkin tarkastelemaan, jos Venäjäkään ei siihen liity. Silloinkin on vielä pyrittävä hakemaan ratkaisua laajemman, yhteisen globaaliagendan puitteissa, välttäen yksipuolisia toimia.
EU:n on oman etunsa nimessä pidettävä kiinni ja jäsenmaiden on sitouduttava monipuoliseen energiahuoltoon. Tämä tarkoittaa sitä, että uusiutuvien energialähteiden päättäväisen kehittämisen ohella hyväksytään myös ydinvoiman kehittäminen ja rakentaminen. Uuden komission on oltava aloitteellinen tällaisen monipuolisen energiapolitiikan vahvistamisessa. Siihen kuuluu EU:n tutkimusvarojen osoittaminen ydinteknologian kehittämiseen
.
Ydinteknologian kehittämistä vaatii sekä EU:n että koko ihmiskunnan etu. Ilmaston lämpeneminen on todennäköistä, mutta täysin mahdollista on myös uuden kylmän tai suorastaan jääkauden paluu lähivuosisatojen kuluessa. Silloin etenkin Venäjän energiavarat sulkeutuvat ja uusiutuvien tuottaminen vaikeutuu. Ilmaston lämpeneminen, todennäköisemmältä näyttävä skenaario, puolestaan aiheuttaa kuivuutta. Välimeren alueen ennustetaan kuivuvan pahasti jo lähivuosikymmeninä. Veden puutteesta tulee globaali ongelma. Yhteisiä ponnisteluja EU:n, USA:n ja muiden toimijoiden kesken kaupallisen fuusioreaktorin kehittämiseksi on tiivistettävä.
5. Arvoyhteisö ja arvojen muutos
Euroopan muutosvoimista puhuttaessa on myös annettava painoa arvojen muutokselle. Olemme tottuneet pitämään EU-Eurooppaa
yhteisönä, jossa demokratia, ihmisoikeudet, vähemmistöjen suoja, sukupuolten tasa-arvo, oikeusvaltio kaikkinensa, hyvä hallinto ja markkinatalous ovat toteutuneet paremmin kuin missään muualla. Näiden arvojen pohjalta EU:ssa tavoitellaan konsensuksella eurooppalaista sosiaalista mallia.
Tiedämme kuitenkin, että eurooppalainenkaan arvoyhteisö ei ole täysin yhtenäinen. Laajentuminen asettaa eurooppalaiset arvot koetukselle. Maahanmuutosta aiheutuneet ongelmat, kuten rasismi, ovat yhä ajankohtaisia. Myös sosiaalinen malli on koetuksella, kun kilpailun arvot on sovitettava yhteen perinteisen sosiaalipolitiikan kanssa. Ns. kolmannen tien politiikasta syntynyt keskustelu on mielenkiintoisinta, mitä tällä alalla on viime vuosina kehittynyt. Käytännössä hallitusten, myös sosialidemokraattisten, politiikassa uudelleenarviointi on näkynyt selvästi. Toisaalta demografinen kehitys, toisaalta globaali kilpailu ja kustannuspaineet ovat pakottaneet hyvinvointivaltion kehittämiseen.
Yhdistyvässä Euroopassa on viime aikoina noussut entistä itsetietoisempi näkemys Euroopasta ainutlaatuisena ja erilaisena arvoyhteisönä. Irakin kriisi on vilkastuttanut intellektuellien transatlanttista dialogia, peruskysymyksenä Henry Kissingerin asettama: Onko Euroopalla ja Yhdysvalloilla enää yhteistä päämäärää, common destiny?
USA:n demografinen muutos näyttäisi siirtävän ulkopolitiikan painopistettä Tyynen meren ja Latinalaisen Amerikan suuntaan, pois Euroopasta.
Yhdysvalloissa meneillään oleva muutos on syytä ottaa vakavasti ja varautua siihen, että EU joutuu niin sanotusti tulemaan entistä enemmän omillaan toimeen. Olisi kuitenkin lyhytnäköistä määritellä ensin USA aivan erilaiseksi arvoyhteisöksi ja sen jälkeen tehdä poliittinen johtopäätös etääntyä kaikin tavoin USA:sta. Tällaista teoretisointia ja ulkopolitiikkamme perinteisestä realismista täysin poikkeavaa kampanjointia harjoitetaan Suomessakin. EU:n tulee toimia sillanrakentajana, joka korostaa yhteisiä arvoja myös muihin kulttuureihin kuten islamilaiseen maailmaan, ja edistää sillä tavoin dialogia. Globaalit muutosvoimat vaativat yhteistä globaalipolitiikkaa.
EU:n tila voisi nykyisessä käännekohdassa olla parempikin. Uuden perussopimuksen voimaan astuminen siirtyy vuosien päähän ja talousuudistus takkuilee. Emme saa sitä tehokasta uutta alkua, joka olisi tarvittu: uusi sopimus, uusi EU -parlamentti ja uusi komissio. Ajelehtiminen johtaa interregnum -tilanteeseen, jossa sisäisen eriytymisen riski kasvaa.
Suurten maiden yhteisesiintyminen voi tässä tilanteessa antaa EU:lle, varsinkin talousuudistukselle, ryhtiä. Vastapainoksi niiden on kuitenkin osoitettava johtajuutta unionin yhtenäisyyden vahvistamisessa.
Unionin hajoamisella arvuuttelu on enemmänkin toiveajattelua kuin analyysin tulosta. EU voi sisäisesti eriytyä, mutta se ei hajoa, Unionin institutionaaliset rakenteet ovat vahvat ja sitoutuminen keskeisissä maissa luja. Suomelle, pienelle maalle, sitoutuminen on tärkeintä. Se antaa parhaat mahdollisuudet puolustaa kansallista etua ja vaikuttaa yhteiseen politiikkaan.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.