Let There Be Rockista Flick of the Switchiin (1977-1983)

Let There Be Rock, Powerage, Highway To Hell, Back in Black, For Those About To Rock, Flick of the Switch.

Siinä ovat AC/DC:n kulta-ajan kuusi kovaa albumia, kaikki kovia, ja hyviä ja erilaisia, kukin omalla tavallaan, omina kokonaisuuksinaan. Kolme Bon-levyä ja kolme Brian-levyä. Tämän jälkeenhän AC/DC:n levyt ovat jollain tapaa olleet hajanaisempia kokonaisuuksina, muutamien ässäbiisien kannattellessa levyjä.

Mihin paremmuus- tai paremminkin sanoen mieltymysjärjestykseen laitatte nuo albumit?

Oma järjestys:

1. Back in Black (1980)
(Kaikkien aikojen paras rock-levy, ei mitään löysää eikä mitään täytemateriaalia. Silkkaa parhautta. Kaikkien aikojen toiseksi myydyin albumi Michael Jacksonin Thrillerin jälkeen. Paras Brian-levy.)

2. Powerage (1978)
(Letkeä, blues -henkinen hyvän mielen levy. Down Payment Blues, Rock n Roll Damnation ja Gone Shootin lämmittävät mielen koska tahansa. Ei ainoatakaan heikkoa biisiä. Paras Bon-levy.)

3. Let There Be Rock (1977)
(Sarjakuvaimagostaan irtautuneen bändin raju irtiotto "uskottavampaan", kovaääniseen rockiin. Lukuisia klassikoita, Whole Lotta Rosie, nimibiisi, Go Down, Bad Boy Boogie, Problem Child, Hell Ain't a Bad Place To Be.

4. Flick of the Switch (1983)
(Todella raaka ja suora rock -levy, jossa AC/DC on alusta loppuun heavyimmillään (jos tällainen ilmaisu sallitaan). Syyttä suotta aliarvioitua klassikkolevyä vaivaa hienoinen tuotannon ohuus. This House is on Fire, Nervous Shakedown ja Badlands rokkaavat, ja kokonaisuus on alusta loppuun kova.

5. Highway to Hell (1979)
(Unohtumattoman nimibiisin ohella lukuisia unohtumattomia raitoja, mm. Shot Down in Flames, Touch Too Much ja Night Prowler. Väkevä ja vahva viiden tähden klassikkokokonaisuus.

6. For Those About To Rock
(Asenneosastoon kuuluvasta nimibiisistään tunnettu levy, jota vaivaa kuitenkin hienoinen materiaalin hajanaisuus. Useita vahvoja raitoja, mm. Inject the Venom, C.O.D., Spellbound, Evil Walks ja tietysti nimibiisi.