Sain muutama viikko sitten kuulla "ilosanoman", että omat soluni ovat hyökänneet itseäni vastaan. Olen 35-vuotias,olin saamassa elämäni ensi kertaa järjestykseen, mutta nyt tämä. Sanotaan, ettei jumala anna,enempää kuin ihminen jaksaa kantaa!! Olen oletettavasti vahvempi kuin tiesinkään, sillä selvisin pahanlaatuisesta imusolmuke syövästä 13-16v,niiden vuosien ansiosta en oikein saanut elämästä otetta ja koulutus ei kiinnostanut. Olen kyllä ollut työssä koko aikuisikäni ja toiminut yrittäjänäkin, sekä kokenut yhtiön kaatumiset yms. Lapsettomuus jäi edellisestä taudista muistoksi,sekä kymmenkunta väärää hälyytystä jonkun imusolmukkeen turpoamisen kautta. Kun sain kuulla neurologiltani sairastavani ms-tautia, näin heti silmissäni pyörätuolin. Sinänsä helvetin koomillista, sillä olen aktiivinen liikkumaan juossut marathoneja ja tehnyt vaellus- ja metsästys reissuja. Nyt en enään tiedä miten helvetissä tähän tautii voi joku sopeutua, ei kukaan voi tottua elämään pommi sisällään, kun ei tiedä koska se pamahtaa vai jääkö suutariksi. Kuultuani diakdoosin join 2 viikkoa, kunes tajusin senkin hyödyttömyyden. ETTÄ SELLAISTA.
Sisälläni pieni terroristi nimeltä: MS-tauti
Sopeutumaton
3850
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Olin 24v kun sairastuin ms-tautiin,oli kuin matto oisi kiskaistu alta,aikamoista vuoristorataa on elämäni ollut mutta sisulla ja aika kovalla huumorilla on menty pahojen karikoiden yli mielestäni voimat kasvavat vaikeuksien myötä en suostu nostamaan käsiä ylös ja antamaan periksi nyt 52v ukkona menen kyynärsauvan tukemana eteenpäin mottona ensimmäinen päivä hirressä on pahin toinen päivä menee jo omallapainolla. Toivon että jaksaisitte sairauden kanssa mennä aina uuteenpäivään, eihän sitä aina voi tietää mitä huominen tuo tullessaan, jaksamista ja sisukasta mieltä hymyä unohtamatta, palaillaan!!
Joo, ei tähän tautiin hevillä sopeuduta, hyvä kun edes oppii hyväksymään omat rajoitteensa etenkin liikkumisen suhteen. Itse olin 37-vuotias kun jalat tekivät "stopin" ja jouduin ottamaan pyörätuolin apuvälineeksi. Kuluneisiin runsaaseen kymmeneen vuoteen mahtuu nousuja ja laskuja, välillä jopa niinkin hyviä aikoja ettei pyörätuolia ole tarvittu. Pahinta tietty on se ettei huomisesta koskaan tiedä, eikä sen vuoksi mielellään tee mitään suuria suunnitelmia tulevaisuuden suhteen, mutta yksi asia pitäisi aina muistaa, eli ei saa antaa katkeruudelle valtaa, sillä silloin on "hävinnyt pelin". Katkeroituminen syö ihmistä sekä ulkoa että sisältä. Tuntuu pahalta seurata sivusta sellaisia ms-potilaita, jotka ovat katkeroituneet maailmalle, sairaudelleen ja vieläpä itselleen.
On ihan luonnollinen reaktio kun kuulee sairastavansa parantumatonta sairautta se, että kapinoi vastaan ja sen on parempi suhtautumistapana kuin luovuttaminen, sillä kapinoiva ihminen jaksaa taistella ja nousee varmasti sen ensilamaantumisen jälkeen uudelleen ylös. Jospa oppisikin sen taidon, että ei surisi menetyksiään vaan iloitsisi siitä mitä on jäljellä. Helpommin sanottu kuin tehty. Kaikesta huolimatta, yritetään jaksaa taapertaa etennpäin päivä kerrallaan. Tsemppiä kaikille vastasairastuneille. Ei tämä tauti mikään "maailmanloppu" ole, vaikka tuntuukin vähintään maanjäristykseltä.
juuri noinhan se on.. asenteesta kiinni ,tämäkin homma.
ja varmasti osin myös omasta perusluonteesta, eli onko lasi "puolityhjä vai puolitäysi.."
Oli se aikamoinen shokki aikanaan, mutta hyvin olen pärjäillyt ajatuksen kanssa, ettei aina voi voittaa ,ei edes joka kerta.
Asennetta on muokannut takuulla mm. se, että pyörätuolista on ylös noustu, elämää jatkettu niin kauan , kuin on voitu ja taas , kun tietää ,mitä on odotettavissa, välttänyt liikaa pohtimista siitä, mitä on tulossa, jos edes on.
Hakuna matata... ei huolen häivää, päivä on huoleton. filosofiaa näin on se vaan, Hakuna matata!( elokuvasta Leijonakuningas)