Hei kaikki!
Eksyin aivan sattumalta tänne keskustelupalstalle, ja lueskeltuani jonkin aikaa teidän viestejänne pakko-oireisesta häiriöstä, ajattelin kertoa oman tarinani.. En ole aikaisemmin osannut yhdistää teini-iän kokemuksiani pakko-oireiseen häiriöön, mutta teidän muiden kokemuksianne luettuani olen täysin varma, että olen kärsinyt juuri samasta sairaudesta - ja selvinnyt siitä.
Omat pakko-oireeni alkoivat ala-asteella, n. 11-vuotiaana. Sairastin vatsataudin, joka oli hyvin rankka ja kivulias. Taudin jälkeen aloin pelkäämään oksentamista ja vatsataudin uusiutumista paniikinomaisesti. Aloitin käsienpesemisen vatsatautibakteereiden pelossa, ja bakteerikammoni lähti täysin käsistä. Koulussa pesin käsiäni joka välitunti, koko välitunnin ajan. Aloin myös laihtua rajusti, sillä en uskaltanut syödä kuten ennen - pelkäsin saavani oksennustaudin juuri silloin, jos olisin syönyt reilummin.
Pesin käsiäni joka paikassa, koko ajan. Lopulta käteni olivat punaiset ja sierettyneet, myös todella kipeät. Jos koskin käsienpesun jälkeen esim. ovenkahvaan, karkkipussiin, leipäpakettiin tai vaikka omiin hiuksiini, oli kädet pestävä uudestaan - kaikissa näissähän oli muiden ihmisten levittämiä bakteereja. Käsienpesun myötä tulivat myös pakkoajatukset. Jos en pessyt käsiäni riittävän usein, jotakin pahaa tapahtuisi esimerkiksi vanhemmilleni. Pakkoajatukset riivasivat niin kauan, kunnes annoin periksi ja tein niinkuin ajatukset käskivät. Päässäni jyskytti, "jos et nyt pese käsiäsi 15 minuutin ajan, äiti kuolee huomenna" tai muuta yhtä kamalaa. Lapsena tuollaisia ajatuksia säikähti vielä enemmän kuin nyt vanhemmalla iällä.
Pakkoajatusten myötä tuli myös muita pakko-oireita: lieden nappuloiden ja wc:n valonappulan pakonomainen tarkistaminen kymmeniä kertoja, tietyn asian koskeminen esimerkiksi 8 kertaa, huoneeseen sisään ja ulos esim. 10 kertaa ennenkuin voi mennä sisään jne... Yleensä näihin käyttäytymisiin liittyi jokin tietty luku - tietty asia piti tehdä aina tietyn monta kertaa, ja jos teki yhden kerran enemmän tai vähemmän, täytyi aloittaa koko rituaali alusta. Tai jos ei tehnyt jotain asiaa, tapahtuisi jollekin läheiselle jotakin kamalaa. Joskus iltaisin ennen nukkumaanmenoa näihin kierroksiin ja tarkastuksiin saattoi mennä aikaa tunti-puolitoista tuntia.
Voitte siis kuvitella, kuinka hankalaa ja vaivalloista elämä voi tuollaisen rituaalitaakan kanssa olla. Osan pakko-oireistani osasin tehdä salassa vanhemmiltani, osan he huomasivat ja olivatkin minusta kovasti huolissaan. Tiedän, että he harkitsivat psykologin apua, mutta he ilmeisesti toivoivat ja ajattelivat, että oireeni liittyisivät vain murrosiän myllerryksiin ja olisivat ohimeneviä, kuten ne onneksi minun tapauksessani olivatkin.
Pakko-oireeni ja -ajatukseni alkoivat helpottaa ylä-asteen puolessavälissä, osin omasta tahdonvoimastani johtuen, osin siitä syystä, että elämääni alkoivat tulla muut, mielenkiintoisemmat asiat; ystävien kanssa ulkona käyminen, pojat jne. Omalla tahdonvoimallani pystyin vähitellen vähentämään pakkoajatuksiani; päässäni jyskytti asioita, mitä läheisilleni ja rakkailleni tapahtuisi, jos en toistaisi jotain hölmöä rituaalia 15 kertaa, mutta jätin ne silti tekemättä, ja panin vastaan ajatuksilleni. Seuraavana päivänä saatoin huomata, ettei mitään pahaa tapahtunutkaan, vaikken tehnyt rituaalejani. Ymmärsin pikkuhiljaa, etten omilla ajatuksillani siis pystynytkään aiheuttamaan pahaa kenellekään.
Taistelin siis itse pakko-oireeni pois. Muutos tapahtui hiljalleen, mutta tein sen täysin itse. Bakteerikammo hävisi pikkuhiljaa, ja osasyynä siihen oli nuoruuden ajan "toilailut", niin hölmöltä kuin se kuulostaakin; pusuttelut poikien kanssa, humalassa oksentamiset jne. saivat minut tajuamaan, ettei elämää voi elää peläten bakteereja joka hetki.
Nykyään elän aivan täysin normaalia ja tasapainoista 25-vuotiaan elämää. Olen kylläkin "bakteeritietoinen"- pesen kädet aina kotiin tullessani ja ennen ruokailua, sekä erityisen tarkasti kiinnitän käsihygieniaan huomiota vatstatautiepidemian aikoina, mutta mielestäni se on täysin normaalia käytöstä. :) Saatan saada joskus stressaavina aikoina myös pieniä pakko-oireisia ajatuksia, mutta pystyn siirtämään ajatukset muihin asioihin nopeasti.
Itselläni sairauden puhkeamisen perimmäiset syyt liittynevät ylikiltteyteen, herkkyyteen ja suorituspaineisiin, ja uskon, että suurella osalla pakko-oireista häiriötä sairastavista on nämä luonteenpiirteet.
Tässäpä siis tarinani näin "lyhykäisyydessään", toivottovasti edes joku jaksoi lukea tarinani loppuun, ja toivottavasti tämä auttoi joitakin pakko-oireiden kanssa taistelevia löytämään lohtua ja valoa tunnelin päästä. Pakko-oireisesta häiriöstä voi selvitä - oman tahdonvoimankin avulla!
Eksyin aivan sattumalta tänne keskustelupalstalle, ja lueskeltuani jonkin aikaa teidän viestejänne pakko-oireisesta häiriöstä, ajattelin kertoa oman tarinani.. En ole aikaisemmin osannut yhdistää teini-iän kokemuksiani pakko-oireiseen häiriöön, mutta teidän muiden kokemuksianne luettuani olen täysin varma, että olen kärsinyt juuri samasta sairaudesta - ja selvinnyt siitä.
Omat pakko-oireeni alkoivat ala-asteella, n. 11-vuotiaana. Sairastin vatsataudin, joka oli hyvin rankka ja kivulias. Taudin jälkeen aloin pelkäämään oksentamista ja vatsataudin uusiutumista paniikinomaisesti. Aloitin käsienpesemisen vatsatautibakteereiden pelossa, ja bakteerikammoni lähti täysin käsistä. Koulussa pesin käsiäni joka välitunti, koko välitunnin ajan. Aloin myös laihtua rajusti, sillä en uskaltanut syödä kuten ennen - pelkäsin saavani oksennustaudin juuri silloin, jos olisin syönyt reilummin.
Pesin käsiäni joka paikassa, koko ajan. Lopulta käteni olivat punaiset ja sierettyneet, myös todella kipeät. Jos koskin käsienpesun jälkeen esim. ovenkahvaan, karkkipussiin, leipäpakettiin tai vaikka omiin hiuksiini, oli kädet pestävä uudestaan - kaikissa näissähän oli muiden ihmisten levittämiä bakteereja. Käsienpesun myötä tulivat myös pakkoajatukset. Jos en pessyt käsiäni riittävän usein, jotakin pahaa tapahtuisi esimerkiksi vanhemmilleni. Pakkoajatukset riivasivat niin kauan, kunnes annoin periksi ja tein niinkuin ajatukset käskivät. Päässäni jyskytti, "jos et nyt pese käsiäsi 15 minuutin ajan, äiti kuolee huomenna" tai muuta yhtä kamalaa. Lapsena tuollaisia ajatuksia säikähti vielä enemmän kuin nyt vanhemmalla iällä.
Pakkoajatusten myötä tuli myös muita pakko-oireita: lieden nappuloiden ja wc:n valonappulan pakonomainen tarkistaminen kymmeniä kertoja, tietyn asian koskeminen esimerkiksi 8 kertaa, huoneeseen sisään ja ulos esim. 10 kertaa ennenkuin voi mennä sisään jne... Yleensä näihin käyttäytymisiin liittyi jokin tietty luku - tietty asia piti tehdä aina tietyn monta kertaa, ja jos teki yhden kerran enemmän tai vähemmän, täytyi aloittaa koko rituaali alusta. Tai jos ei tehnyt jotain asiaa, tapahtuisi jollekin läheiselle jotakin kamalaa. Joskus iltaisin ennen nukkumaanmenoa näihin kierroksiin ja tarkastuksiin saattoi mennä aikaa tunti-puolitoista tuntia.
Voitte siis kuvitella, kuinka hankalaa ja vaivalloista elämä voi tuollaisen rituaalitaakan kanssa olla. Osan pakko-oireistani osasin tehdä salassa vanhemmiltani, osan he huomasivat ja olivatkin minusta kovasti huolissaan. Tiedän, että he harkitsivat psykologin apua, mutta he ilmeisesti toivoivat ja ajattelivat, että oireeni liittyisivät vain murrosiän myllerryksiin ja olisivat ohimeneviä, kuten ne onneksi minun tapauksessani olivatkin.
Pakko-oireeni ja -ajatukseni alkoivat helpottaa ylä-asteen puolessavälissä, osin omasta tahdonvoimastani johtuen, osin siitä syystä, että elämääni alkoivat tulla muut, mielenkiintoisemmat asiat; ystävien kanssa ulkona käyminen, pojat jne. Omalla tahdonvoimallani pystyin vähitellen vähentämään pakkoajatuksiani; päässäni jyskytti asioita, mitä läheisilleni ja rakkailleni tapahtuisi, jos en toistaisi jotain hölmöä rituaalia 15 kertaa, mutta jätin ne silti tekemättä, ja panin vastaan ajatuksilleni. Seuraavana päivänä saatoin huomata, ettei mitään pahaa tapahtunutkaan, vaikken tehnyt rituaalejani. Ymmärsin pikkuhiljaa, etten omilla ajatuksillani siis pystynytkään aiheuttamaan pahaa kenellekään.
Taistelin siis itse pakko-oireeni pois. Muutos tapahtui hiljalleen, mutta tein sen täysin itse. Bakteerikammo hävisi pikkuhiljaa, ja osasyynä siihen oli nuoruuden ajan "toilailut", niin hölmöltä kuin se kuulostaakin; pusuttelut poikien kanssa, humalassa oksentamiset jne. saivat minut tajuamaan, ettei elämää voi elää peläten bakteereja joka hetki.
Nykyään elän aivan täysin normaalia ja tasapainoista 25-vuotiaan elämää. Olen kylläkin "bakteeritietoinen"- pesen kädet aina kotiin tullessani ja ennen ruokailua, sekä erityisen tarkasti kiinnitän käsihygieniaan huomiota vatstatautiepidemian aikoina, mutta mielestäni se on täysin normaalia käytöstä. :) Saatan saada joskus stressaavina aikoina myös pieniä pakko-oireisia ajatuksia, mutta pystyn siirtämään ajatukset muihin asioihin nopeasti.
Itselläni sairauden puhkeamisen perimmäiset syyt liittynevät ylikiltteyteen, herkkyyteen ja suorituspaineisiin, ja uskon, että suurella osalla pakko-oireista häiriötä sairastavista on nämä luonteenpiirteet.
Tässäpä siis tarinani näin "lyhykäisyydessään", toivottovasti edes joku jaksoi lukea tarinani loppuun, ja toivottavasti tämä auttoi joitakin pakko-oireiden kanssa taistelevia löytämään lohtua ja valoa tunnelin päästä. Pakko-oireisesta häiriöstä voi selvitä - oman tahdonvoimankin avulla!
Vastaukset 3
Vanhimmat
Tosi kiva kun kirjoitit tarinaasi =) Mulla on ollut ohimeneviä pakko-oireita ehkä jostain ala-asteelta asti, ja kuusi ja puoli vuotta sitten ne alkoi tulla ns. ongelmaks asti pysyvämmiksi..toki jotku on kai mennyt ohi, mut uusia tulee aina lisää!
Pakko-ajatuksilla alkoi sitten toistamiseen laskemiseen ja tarkistamiseenkin jonkin verran..Sitten käsien pesut..bakteeri,virus,tauti pelot..
Nää kaikki on pahentunut pikkuhiljaa..sairastuin myös masennukseen ihan alku metreillä tuolloin n.kuusi ja puoli vuotta sitten ja syömishäiriökin hiipi siinä pikkuhiljaa mukaan..Ilman syömishäiriötä oon ollu jo onneks yli kolme vuotta..mut sitten rupes pakko-oireet tuleen hallitsevampaan osaan..paheta pahenemistaan.
Pitkään on ollut vaikeaa tavata mun puolen sukulaisia..enkä ookaan ehkä vuoteen pariin paljo nähny lapsuudenperhettäni..
Sen jälkeen kun sairastuin meni ehkä kaksi ja puoli vuotta, ehkä vähän vajaa, niin aloitin mielialalääkkeen(myöhemmin lääkkeet,eli monikos)..ehkä sitten keväällä kyllästyin niihin lopullisesti ja oon ollu reilu pari kuukautta ilman niitä myrkkyjä..rauhottavaa silloin tällöin, vaikka joka päivä sille olisi kyllä tarvetta!!
Tuolla tahdonvoimalla mistä puhuit niin on kyllä paljon merkitystä..tahdotko tulla terveeksi, siis todella tahdotko..!!!?! Haluaako elää vankina ja kahlehdittuna vai vapaana ja onnellisempana ja saada olla auttamassa muita ongelmista pois päin!!??!
Siinäpä kysymys..miettikää kaikki ihan tosissaan!!?? Elämä paranee, ei pahene kun pääsee oireistaan ja ahdistuksestaan!!!
Niin ja ettei kellekään jää epäselväks, jos se jäi epäselväks..et en oo vielä päässyt näistä ongelmista!! Täs kevään, kesän aikana vasta alkanu paremmin mennä tajuntaan realiteetteja..että kyllä oon paranemisessa vielä aika lasten kengissä..Voimia kaikille
Mäkin pääsin pakko oireista omalla tahdon voimalla. :)