Heips kaikille! Olen 21-vuotias yliopistossa opiskeleva tyttönen ja haluaisin tietää, josko kenelläkään muulla ihmisellä tässä maailmassa on samanlaista "ihmissuhdeongelmaa", sikäli kun sitä ongelmaksi voi kutsua.
Tilanne on siis tämä. Jos olen jonkin verran kiinnostunut jostain tyypistä ja sitten yritän hieman vaivihkaa katsella häntä tarkemmin, niin jos huomaankin, että tämä tyyppi myös katselee minua ihan selkeästi, menen täysin paniikkiin! Ja sitten en enää koskaan vilkaisekaan kyseiseen ihmiseen, jotta tämä lopettaisi minuun kohdistuvat kiinnostuneet silmäykset.
En ymmärrä miksi tämä voi olla minulle niin vaikeaa - voihan ihmiseen toki tutustua ensin ihan rennolla mielellä ja käydä treffeillä kartoittamassa todellisia tunteita, ja sitten katsoa miltä molemmista tuntuu, eikö niin? Jostain ihmeen syytä en kuitenkaan pysty moiseen. En ole koskaan seurustellut, en edes pitänyt ketään kädestä. Yhden ainoan pojan kohdalla olen jopa yrittänyt tehdä pienen aloitteen, mutta en saanut vastakaikua. En ole tästä kuitenkaan pahemmin lannistunut, ymmärrän toki jos toinen ei vain ole kiinnostunut.
Mulla on kai sisimmässä jotenkin sellainen periaate, että en voi kuvitellakaan meneväni kenenkään kanssa edes yksille treffeille, ellen ole aivan kertakaikkisen ihastunut kyseiseen tyyppiin ja ellen voisi kuvitella itseäni hänen pitkäaikaisena tyttöystävänä. Tavallaan siis odotan jonkinlaista "suurta kolahdusta". Sellaista henkilöä, joka kerrassaan vie jalat alta.
Olenko ainoa näin "vaikea" ihminen? Sanokaa että teitä on muitakin! Onko joku samanikäinen, joka ei myöskään ole koskaan seurustellut, koska ei yksinkertaisesti ole löytänyt sellaista ihmistä? Huom! Kyse ei ole mistään "nirsoudesta" tai sellaisesta, että "vaatimukset olisivat liian kovat". Tiedän paljon aivan uskomattoman hienoja miesihmisiä. Ongelmana vain on tämä oma rajoittuneisuuteni ja paniikkitaipumukseni!
Tilanne on siis tämä. Jos olen jonkin verran kiinnostunut jostain tyypistä ja sitten yritän hieman vaivihkaa katsella häntä tarkemmin, niin jos huomaankin, että tämä tyyppi myös katselee minua ihan selkeästi, menen täysin paniikkiin! Ja sitten en enää koskaan vilkaisekaan kyseiseen ihmiseen, jotta tämä lopettaisi minuun kohdistuvat kiinnostuneet silmäykset.
En ymmärrä miksi tämä voi olla minulle niin vaikeaa - voihan ihmiseen toki tutustua ensin ihan rennolla mielellä ja käydä treffeillä kartoittamassa todellisia tunteita, ja sitten katsoa miltä molemmista tuntuu, eikö niin? Jostain ihmeen syytä en kuitenkaan pysty moiseen. En ole koskaan seurustellut, en edes pitänyt ketään kädestä. Yhden ainoan pojan kohdalla olen jopa yrittänyt tehdä pienen aloitteen, mutta en saanut vastakaikua. En ole tästä kuitenkaan pahemmin lannistunut, ymmärrän toki jos toinen ei vain ole kiinnostunut.
Mulla on kai sisimmässä jotenkin sellainen periaate, että en voi kuvitellakaan meneväni kenenkään kanssa edes yksille treffeille, ellen ole aivan kertakaikkisen ihastunut kyseiseen tyyppiin ja ellen voisi kuvitella itseäni hänen pitkäaikaisena tyttöystävänä. Tavallaan siis odotan jonkinlaista "suurta kolahdusta". Sellaista henkilöä, joka kerrassaan vie jalat alta.
Olenko ainoa näin "vaikea" ihminen? Sanokaa että teitä on muitakin! Onko joku samanikäinen, joka ei myöskään ole koskaan seurustellut, koska ei yksinkertaisesti ole löytänyt sellaista ihmistä? Huom! Kyse ei ole mistään "nirsoudesta" tai sellaisesta, että "vaatimukset olisivat liian kovat". Tiedän paljon aivan uskomattoman hienoja miesihmisiä. Ongelmana vain on tämä oma rajoittuneisuuteni ja paniikkitaipumukseni!
Vastaukset 9
Vanhimmat
Toi sun ongelmas on varman tosi yleinen. Jos sä haluut lähestyä jotakuta ei omaa kiinnostustaan
kannata välttämättä näyttää heti, vaan menet juttelemaan tämän henkilön kanssa ja tutustut häneen ehkä paremmin. On olemassa kahdenlaisia ihmisiä "moniavioisia" ja "yksiavioisia", moniavioiset ihmiset onnistuvat helpommin rakentamaan lyhyempiä suhteita ja saattavat kerralla pitää useampaa kumppania kun taas yksiavioiset hakevat pitkäkestoista suhdetta ja sinä kuulut epäilemättä jälkimmäiseen kastiin(kuin myös) .
ongelman ydin voisi olla juuri pula itseluottamuksesta kun opit pitämään itsestäsi niin muutkin pitävät sinusta ja seurustelu tilanteissa jännitys katoaa, lakkaa miettimästä omia huonoja puoliasi ja korosta parhaita.
kiinnostuksen kohteeseen tutustuminen kanntattaa aloittaa sellaisessa tilanteessa jossa kummallakaan ei ole kiire eikä kummallakaan ole kavereita ympärillään jossain rauhallisessa paikassa esim. kirjastossa tai omien harrastusten parista keskustelemalla yhteisistä kiinnostuksen kohteista.
tämä viesti taisi olla melko epäselkeä enkä onnistunut pukemaan täysin ajatuksiani sanoiksi mutta toivottavasti tästä oli apua. onnea, olet paras!
Mä oon aivan samanlainen!Täysin samanlainen ja olen tehnyt aloitteen, mutta vastakaikua ei näytä olevan...Tosin minulla ei ole "paniikki" taipumusta, mutta muuten olen aivan samanlainen..
heh. Tuo on varmaan aika yleistä. Itselläni käy niin, että uskallan kyllä tehdä tuttavuutta enkä mitenkään panikoi, mutta unohdan aina (poikkauksette valitettavasti) tehdä sitten mitään ratkaisevaa siirtoa! Voisin monestikin sopia uutta tapaamista tai pyytää kahville, tai jotain..edes jotain, mistä minun kiinnostukseni voisi huomata, mutta ei. Aina unohdan. Olen kai niin pilvessä kun saan jutella jonkin niin viehättävän naisen kanssa, etten tule terästäytyneeksi ja ota tilanteesta askelta eteenpäin. Minä en oikein tiedä, kuinka oppisin, mutta pelkään, että monta hyvää tilaisuutta on mennyt kuin "vanhaksi" oman uneliaisuuteni tähden. Viimeisinkin tapaus, joka nytkin pyörii mielessäni, on jo parin viikon takaa, jolloin olisin voinut hyödyntää tilanteen, mutta sitten vasta myöhemmin sen ymmärsin. Olenkohan liian kaverillinen? Eli en ole iskemismielessä liikenteessä lainkaan? Ilmeisesti..
tai oikeastaan tarkennus. Minäkään en ole edes kädestä naista pitänyt, vaikka olisi tilaisuuksiakin ollut..kokemattomuutta ja uskaltamattomuutta tosin se on ollut. 23 vuotta on kumminkin jo ikää.
Aivan tuntui kuin olisin itse tuon kirjoittanut... Itselläni myös käy aina samoin. Silloin kun pitäis tehdä se tärkeä aloite, niin sitä ei vain siinä tilanteessa tee kun lopultakin pääsee jutteleen ihastuksensa kanssa. Sitten tämä kauan odotettu tilaisuus onkin jo ohi ja jälkikäteen kiroaa omaa saamattomuuttaan. On se niin uskomattoman vaikeaa tämä poikamiehen elämä välillä. Kai sitä tarvii ryhtyä buddhalaismunkiks ja mennä Tiibetin vuorille meditoimaan loppuiäkseen ja odotella sitä seuraavaa elämää, jos se vaikka olis parempi kuin tämä.
Joo...kuten näkyy niin minä olen 27 ja ensisuudelma on kokematta, kun ei ole ensitreffejä(kään) ollut mistään vielä "elämää suuremmasta" romantiikan kokemisesta nyt puhumattakaan.
Toivottavasti tuo edes vähän lohduttaa sinua?
Ja hyvää jatkoa muutenkin sinulle "sen oikean" hakuun:)
Sama täällä :(
Kakki varmasti luulevat että olen homo tai itsekäs, mutta kun en ole, en vain osaa tutustua ihmisiin, olen aina ollut yksin, eikä minulla ole minkälaista kokemusta ihmissuhteista.
T: Poju takarivistä
Ihanaa kun te kaikki olette jaksaneet viestiini vastata! Ja on kyllä helpottavaa kuulla, että en ole ainoa henkilö tällaisen probleeman kanssa. Mutta uskotaan niin, että kun SEN JONKUN ihmisen tapaaminen (ja kaikki kädestä pitämiset, halailut yms.) meille sitten tapahtuu niin se on sata kertaa parempaa kuin kavereillamme, jotka ovat vaikka pari-kolme kertaakin seurustelleet. Hyvää kannattaa kuitenkin aina odottaa :).
Lähetän teille kaikille hirmuisesti tsemppiä ja halauksia sekä sitkeyttä SEN odottelemiseen!
XOXOXOXO
Tuohon hyvän odottamiseen minäkin luotan.
(Muuten kun olen aivan samanlainen kuin säkin, tosin vuotta nuorempi - enkä heti olisi uskonut, että meitä löytyy näinkin monta.)
Tsemppiä sinnekin.