Tää on tosi inhottava, ja oikeastaan säälittävä juttu! Tällä viikolla kävimme rakenneultrassa ja kaikki oli oikein hyvin ja mallikkaasti vauvalla, kovasti toinen siellä touhuili :)! Olimme mieheni kanssa päättäneet kysyä sukupuolta, olisihan se kiva tietää.. Mieheni on kovasti jo usean vuoden toivonut poikaa ja jo raskautta yrittäessämme puhui pojasta. Monia kertoja muistutin, että ihan hyvin voi tulla tyttökin, eihän sitä voi tietää! Olin avoimin mielin asian suhteen ja miehenikin oli jo sanonut, ettei ole väliä, kunhan olisi terve. Kuitenkin kun ultrassa kätilö totesi lapsen olevan luultavasti tyttö, en voi kuvailla sitä pettymyksen tunnetta, jonka miehestäni vaistosin :'(.. Harmittaa niiiin paljon, koska rakastan tätä pientä ihan yhtä paljon, oli hän kumpi tahansa, mutta nyt melkein itseänikin harmittaa tuo sukupuoli :(. Mieheni niin olisi poikaa toivonut, tiedän sen. Tämä on oikeastaan ihan naurettavaa ja tiedän miehenikin intoutuvan tästä tytöstä kyllä varmasti, mutta tällä hetkellä on vain niin epätodellinen olo.. Pettynyt olen johonkin, varmaan siis ehkä mieheeni :/. Harmittaa hurjasti, koska en tällä hetkellä osaa iloita siitä, että vauvalla on kaikki hyvin :( .. Hän on joka tapauksessa meille niin rakas, olen pettynyt itseenikin, miten voin tuntea jotain tällaista??
sukupuolesta
harmittaa
19813
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 19
Vanhimmat
Olen kuullut sanonnan että suuret rakastajat tekevät vain tyttöjä! Josko se vähän ajan päästä edes helpottaa. Ainakin olisi terve lapsi tulossa!
Olen kuullut sanonnan että suuret rakastajat tekevät vain tyttöjä! Josko se vähän ajan päästä edes helpottaa. Ainakin olisi terve lapsi tulossa!
Älä välitä minullakin mies toivoisi poikaa... Niinhän se melko usein on... Hän jopa iltaisin juttelee "pojalle". Meillä rakenneultrassa asukki ei suostunut millään vilauttamaan jalkoväliään, vaikka muuten liikkui koko ajan... ei siis tiedetä kumman sukupuolenedustajaa täällä odotellaan... Minulle itselleni on kuitenkin ihan sama kumpi tulee kuhan vaavi vain olisi terve...:)
Mulla oli myös samankaltaisia fiiliksiä meidän rakenneultran jälkeen. Mies toisaalta toivoi poikaa, tosin sanoi aina, että pääasia olisi terve lapsi. Ultrassa, kun tytöksi vauveli näyttäytyi, niin huomasihan sen, että mies oli hieman pettynyt. Ja ei se musta tuntunut kivalle. Ja oli pettynyt fiilis jotenkin. Siitä kyllä miehelleni kerroin. Toisaalta myös miehen tunne oli ihan hyväksyttävää. Aika pian huomasin, että se tyttökin on miehelleni tosi mainio asia. Ja hyvin onnellinen on tulokkaasta:) Se oli vaan tavallaan se alkupettymys, kun poikaa toivoi. Uskon, että samoin teillä käy kirjoituksesi perusteella.
meillä kävi niin, että itse olin kovasti toivonut tyttöä ja mies raskauden edetessä enempi sitä poikaa. Molemmat olimme asennoituneet tietysti siihen että kumpi tahansa voi tulla ja kumpikin on ihan yhtä toivottu, tai niin ainakin luulin.
Kun sitten ra-ultrassa selvisi että poika on tulossa, minä koin yllätyksekseni ja suureksi häpeäkseni järkyttävän pettymyksen: Sellaisen tunteen, että se hävettää enemmän kuin mikään muu teko tässä maailmassa. Melkein itkua väänsin ja nieleskelin ja sillä hetkellä tuntui kuin kivi olisi painanut rintaani kun yritin iloita edes vähän siitä että haloo, lapsi on terve ja voi hyvin ja on poika. Oma pettymys (kuulostaakin niin kamalalta, koska lapsen terveys on tärkeintä ja taapero on todellakin tervetullut katraaseemme) tuntui niin kamalalta ja nololta asialta läpi käydä että vieläkin hävettää. Tästä on kulunut nyt kuukauden päivät ja tilanne muuttui nopeasti normaaliksi, mutta ekoina päivinä ultran jälkeen ryvin jossain pohjamudissa ja koin menettäneeni mielenkiintoni koko raskautta kohtaan. Onneksi tuo tunne meni hyvin pian ohi ja saatoin kokea olevani taas"normaali".
Miehelle kerroin heti tunteistani ja hän ymmärsi asian ja ymmärsi senkin etten oikeasti tuntenut niin kuin sillä hetkellä tunsin ja että poika olisi ihan yhtä rakastettu kuin tyttö. Meillä on kaksi tervettä ja ihanaa poikaa entuudestaan, mutta toisaalta juuri siksi olisin tahtonutkin kokea tytönkin kasvatuksen. Neuvolassa mainitsin myös häpeällisestä hetkittäisestä pettymyksen tunteestani ja terkka sanoi sen olevan hyvin yleinen, ymmärrettävä ja sallittu tunne, ja että sillä hetkellä kun lapsensa saa syliin, kaikki nuo tuollaiset unohtuvat ja tuntuu että juuri näin sen pitikin mennä. Miesten kokemasta pettymyksen tunteesta olen kuullut ja lukenut, naisten vastaavasta en: siksi tunsinkin hetken olevani kamala hirviö joka ei ansaitse lastaan järkyttävän naurettavan pettymyksensä takia.
Kirjoituksesi on kuin omasta kynästäni. Meillä myös entuudestaan kaksi poikaa, sekä miehen, että minun esikoispojat aiemmista liitoista. Nyt odotetaan ensimmäistä yhteistä ja vaikka en sitä ääneen oikein uskaltanut sanoakaan, toivoin todella kovasti tyttöä, koska mies oli tehnyt selväksi, että tämä vauva on sitten perheemme viimeinen. Kun rakenneultrassa sitten selvisi, että tulokas onkin varma poika, hulmahti lävitseni pettymys, jollaista en ollut koskaan tuntenut. Yritin olla niinkuin ei mitään, enkä näyttänyt pettymystä kenellekään, en edes miehelleni.
Vasta jonkin ajan kuluttua uskalsin mieheltäni kysyä, että olisiko mahdollista, että yritettäisiin joskus vielä neljättä lasta - koska ihana olisi myös saada se pieni prinsessa perheeseen. Mies tyrmäsi ajatuksen jyrkästi ja sanoi, että vaikka vauvoja tehtäisiin vielä kymmenen, on hyvin mahdollista, ettei sitä tyttöä siltikään tule. Siinä vaiheessa minulta vasta pääsi itku ja pystyin miehelle kertomaan, miten kovasti olin tyttöä toivonut. Mies sanoi ymmärtävänsä, mutta painotti, että tämän enempää lapsia ei tule. Tiedän, että olen onnellinen, kunhan tämä pieni poika syntyy ja rakastan häntä valtavasti - rakastan jo nyt. Silti koen, että minulla on oikeus tuntea pettymystä myös siitä, ettei minusta koskaan tule tytön äitiä.
äitejä, ei pelkästään isejä, joilla ollut vastaavia tunteita. On varmaan helpompaa puhua miehen kokemasta pettymyksestä kuin että äiti, jonka odotetaan automaattisesti olevan neutraali asian suhteen, voisi tuntea mitenkään samalla tavalla.
Meillä mies sanoi että tehdään sitten seuraavasta (mahdollisesta neljännestä ja varmasti viimeisestä lapsesta) tyttö. Itse totesin, että jos sen neljännen vielä teemme, niin en takuulla edes suo ajatusta tytön saamisesta vaan asennoidun niin 100 % pojan tuloon- tässä raskaudessa kun aloin leikkiä liikaa tuolla jossittelulla tytöstä vaikka alussa ajattelinkin tulokkaan olevan poika.
Meillä suku tulee ottamaan tulevan pojan enemmän kuin mielissään vastaan, koska suuri sukumme on ollut kautta aikojen tyttöjä ja tyttöjen tekijöitä täynnä- perheemme pojat ovat siis harvinaisuus. Hassua, kun monet sukulaiseni ovat kovasti yrittäneet ja toivoneet sitä poikaa tyttöjen ohelle eikä ole tullut ja sitten toisaalla on taas ihan toisin päin.
Ehkä nuo poikamme sitten aikanaan tekevät meille joskus paljon lapsenlapsia ja saisimme kenties sitten kokea tuon pienen prinsessankin kasvun ihmeen? Siihen asti, nautitaan poikien tuomasta vauhdikkaasta tuulahdukses
Meillä oli jo ennestään kaksi tyttöä ja kolmannesta odotin kovasti tyttöä myös. No ultrassa paljastuikin, että poika on tulossa ja voi sitä tunnetta. Olin ihan kauhuissani! No onneksi sinänsä siinä oli aikaa sopeutua ajatukseen ja nyt 3vuotiaana poikani on minulle äärettömän tärkeä. On aivan huippu tyyppi ja opettanut minulle paljon.
Nyt odotan neljättä lasta ja kieltämättä tyttöä taas toivon, mutta poikakaan ei nyt maata murtaisi... Rontin viikon päästä olis rakenneultra, mutta emme vielä tiedä haluammeko tietää kumpi on tulossa...
esikoisesta sanottiin että on 80% varmasti tyttö.. poika sieltä kuitenkin tuli.
Ystäväiseni, tunteesi ovat aika tuttuja.
Meillä on nyt toinen lapsi tulossa, esikko oli poika ja poikaa molemmat toivoimmekin, varsinkin mies. Mies toivoo taas poikaa ja jollain tasolla minäkin! Puhumme molemmat pojasta ja emme vain osaa ajatella että tulokas olisikin tyttö! Rakenneultrassa vaava ei suostunut paljastamaan sukupuoltaan, mutta jos olisin saanut kuulla pienen olevan tyttö, olisin aivan hyvin voinut kokea pettymyksen tunteita. Erityisesti pettyisin mieheni puolesta, niin kovasti toivoisin että voisin antaa hänelle taas pojan. Kun eilen mietimme nimiä, pojan nimiä pompsahteli esiin kunnes sanoin että mitä jos se onkin tyttö? Mies tähän, ettei se ole mikään vaihtoehto. Siitä seurasi hetken hiljaisuus ja sitten nauroimme.
Uskon että nuo tunteet menevät ohi, niin ihana se oma vauva kuitenkin on! Voisin vielä kertoa, että minulla oli sellainen lapsellinen pelko esikkoraskaudessa, että ajattelin etten halua isoa vauvaa kun ne eivät kuitenkaan ole yhtä suloisia kuin pienemmät. No yli 4,5kg vauvan saimme, ja jossain vaiheessa tunsin pettymystä, joka kuitenkin meni ohi alta aikayksikön. Lapsemme on niin ihana, vaikka on koko ajan ollut ikätovereitaan isokokoisempi. Pelkojani ruokkivat inhottavat unet, joissa en muka rakastanutkaan lastani=/ Pelkäsin koko raskauden ajan etten sitten oikeastikaan rakasta pienokaistani. Turhaa oli mokoman murehtiminen. Rakastamme aina vain enemmän
Ultran mukaan kaikki oli kunnossa, ja pieni vekkuli piti sukupuolensa salassa.
Poika tuli, tyttöä oltaisiin haluttu kun poikia kerran jo oli.
Lääkärin kertoessa diagnoosia, että lapsi on kehitysvammainen, tunsin fyysistä kipua. En tuntenut pettymystä tai surua, vaan tunsin putoavani tilaan, jota ei ollut olemassa. Sillä hetkellä tunsin totisesti, että ei ollut olemassa mennyttä aikaa eikä tulevaa aikaa.
Seuraavien minuuttien aikana menneet tapahtumat saivat kaikki uuden merkityksen; tunsin että koko aikaisempi elämäni oli valmistellut minua tähän tapahtumaan. Iästäni huolimatta, kaikesta kokemastani, kaikesta tiedosta huolimatta, koin olevani täysin tyhjä ja ymmärsin etten tiennyt mitään.
Seuraavien tuntien aikana koin, miten uusi todellisuus alkoi työntyä esiin. Olin kuin rinnakkaistodellisuuksien risteyksessä. Toisessa todellisuudessa lapsi olisi ollut terve, ja kaikki olisi jatkunut kuten ennenkin. Nyt olin kuitenkin joutunut tahtomattani toiseen todellisuuteen, paikkaan jossa kaikki oli normaalia, mutta tuntui kuitenkin vieraalta.
Sairaalasta minun piti lähteä kauppaan, koska muut lapsemme odottivat kotona minua ja ruokaa. Vaikersin autoa ajaessani ääneen, ja aina pysähtyessäni punaisiin liikennevaloihin HUUSIN tuskaani. Muistan kuinka itkin laittaessani perunoita pussiin Citymarketin vihannesosastolla.
Toivoimme tyttöä, mutta tuli poika, ja hänen mukanaan koko maailmamme mullistui elinajaksemme. Samoin mullistui isovanhempien, ystäviemme ja vanhempien lapsiemme elämä.
Alussa oli kriisi, sairaslomaa ja mielen myllerystä epätoivosta onneen.
Nyt parin vuoden jälkeen alkaa helpottaa, välillä pitää silti kertoa asioista, kuten nyt tässä viestissä.
Ehkäpä löydät tästä viestistä uutta näkökulmaa ja aiheen iloita terveestä tyttärestä.
Mun (ja varmasti jokaisen äidin...) suurin pelko on juuri tuo, että ns. ultrissa ja seuloissa terveeksi todettu lapsi ei olekkaan terve syntyessään. Esikoista, tyttöä odotamme, mutta ihan sama kumpi tulee; sukupuolella ei mitään väliä, kunhan pieni saisi terveen elämän...saanko kysyä 'tylyttäjä__ ' oliko teiltä otettu veriseulat kaksi ultraa ja siltikin vauvanne syntyi kehitysvammaisena? Ja jos saa vielä sen kysyä, että oliko hänen vammansa laatu kuinka vakava? Voimia teidän perheelle!
Veriseula ei ainakaan pari vuotta sitten tullut täällä automaattisesti odottajalle. Ultrat olivat kaikki normaaleja.
Lapsella on down, eli hänellä on ns. keskivaikea kehitysvamma. Mitä kaikkea "downiin" liittyy, en halua edes ajatella, sillä mahdollisia ongelmia tulee tulevaisuudessa todella paljon.
Mutta näillä korteilla mennään. Helppoa se ei tule olemaan, mutta kenellepä sitä olisi luvattu helppo elämä.
ilmeisesti on pikkuhiljaa yleistyvä käytäntö koko maahan- meillä päin tuo tulee nykyään (itä-suomessa) automaattisesti, samoin pääkaupunkiseudulla. Ihan joka paikassa ei vielä oteta veriseulaa, tai näin olen ymmärtänyt. Seulasta voi käsittääkseni kieltäytyä, mutta meillä se ei käynyt kyllä mielessäkään. Yhdistettynä seula+niskaturvotus+äidin ikä saadaan riskilukema ja seula hälyyttä jos riskiä on enemmän kuin 1:250. Eli ei yhdistelmäseulakaan takaa tervettä lasta, mutta useimmiten ilmeisesti downin oireyhtymä, trisomia 18 ja oliko se sitten trisomia 13 siitä selviäisi: taisi olla prosentit 90% luokkaa mitä seula tapauksista paljastaa.
Ekaa odottaessamme toivoin kovasti tyttöä ja olin täysin varma että lapsi olisi tyttö. Kuinka ollakaan sain sitten syliini pienen pojan :D Aika hölmistynyt olin ensimmäiset minuutit, mutta nopeasti se meni ohi enkä oikeasti ole ollut hetkeäkään pettynyt lapsemme sukupuoleen. Joka tapauksessa hän on kerta kaikkiaan niin ihana ettei hänen toivoisi olevan mitään muuta kuin hän on.
Ennen lapsen syntymää tulokasta koittaa määritellä sukupuolen mukaan, millainen hän voisi olla mutta kun lapsi syntyy avautuu täysin uusi maailma :) Eiköhän se sukupuoli ole sitten aivan yhdentekevä, myös miehellesi!
meilläkin. Rakenne uä:ssä ei peini suostunut näyttämään sukupuolta ja se mua oikeestaan haitannut mies oli tosin pettynyt. Noh, varasimme ajan sitten yksityiselle kun miestä asia niin apljon vaivasi mutta oli toisaalta varma että vaava on poika ja poikaolo oli mullakin. ja voi sitä pettymyksen määrää mikä miehen kasvoilta paistoi kun lääkäri totesi vauvamme olevan pieni prinsessa. Itse en ollut pettynyt vaan hämmentynyt miehen reaktiosta. Vaikka kuinka uskotteli ettei ole pettynyt niin kyllähän sen nyt näki kilometrien päähän minua tämä loukkasi mielettömästi ja annoinkin itkun tulla ihan kunnolla. noh, eiköhän se miehen mieli muutu kun saa pienen nyytin syliin syyskuussa.
Kenties parempi näin että tieto tulee etukäteen...?
Sitten mies ehti ehkä asennoitua siihen että tyttö tulee...
Varmasti kaikki tunteet on sallittuja varsinkin raskausaikana. Sitä iloitsee ja suree mitä ihmeellisimmistä asioista! Itse toivoin kovasti tyttöä kun meillä oli jo poika ja olisin varmasti ollut jonkin verran pettynyt jos toinenkin lapsemme olisi ollut poika, vaikka ei sillä loppujen lopuksi olisi ollut yhtään mitään väliä.
Meillä on siis sekä tyttö että poika. Olen huomannut että juuri tytöllä on erikoisen hyvä suhde isäänsä. Tytöt on sellasia isin kultia..Niillä on ihan kun joku erikoinen liitto kaikkea muuta maailmaa vastaan. :) Itse olen aina ollut läheinen isäni kanssa ja usko vaan että miehesi huomaa pian kuinka ihanan prinsessan lumoihin on joutunut! Toki pojallamme on myös hyvä suhde isäänsä ja touhuavat yhdessä kaiken laista, mutta tyttömme on kietonut isänsä ihan pikkusormen ympärilleen.:)
Nyt ootan kolmatta ja isi veikkaa tyttöä, mutta itse salaa haaveilen toisesta pojasta..saa nähdä kumpi tulee! :)
mutta laitan vielä omani.. Meillä mies toivoo kovasti tyttöä :) minusta taas jotenkin "tuntuu", että se voisi olla poika. Monille tutuilleni on käynyt niin, että ultrassa lääkäri on sanonut, että tyttö tulee, mutta onkin tullut poika. Ei se ole aina sata prosenttisen varmaa mitä siellä näkyy ja ei näy.