Sairastuin vajaa kymmenen vuotta sitten vaikeaan masennukseen. Sitä edelsi monia menetyksiä ja sairauksia perheessäni ja työuupumus. Vedin itseni piippuun ylisuorittaen ja unohtaen omat tarpeeni. En antanut lupaa surra menetyksiä vaan kahta kovemmin yritin suorittaa.
Ylisuorittamisen ja ankaran minän takana oli hyvin vaativa ja ankara lapsuus. Äitini oli masentunut, isäni alkoholisti, siskoni vakavasti sairas ja pyörätuolissa ja perheemme sinnitteli vailla mitään tukea mistään. Meidät kasvatettiin pärjäämään omillamme ja kova työmoraali taottiin päähän. Siinä sivussa vanhemmat paikkaili omia ongelmiaan lasten kustannuksella.
Sairastuttuani sain lääkkeet, niitä jouduttiin vaihtamaan moneen otteeseen. Sain 15 kertaa keskusteluhoitoa vastavalmistuneella psykologilla, joka lähinnä kuunteli ja kuunteli. Siihen se sitten loppui. Pari seuraavaa vuotta sinnitelin. Olin 6kk diagnoosin jälkeen jo uudessa työpaikassa mutta muutama kuukausi sen jälkeen oireet taas paheni. Turvauduin lääkitykseen, jonka olin keskeyttänyt, se kun väsytti liikaa eikä minulla ollut varaa lorvailla. Söin muutaman kuukauden lääkkeitä niin että pääsin taas jaloilleni, suurin apu oli saamani unilääkkeet, joilla katkaistiin lähes 4 vuotta jatkunut omaishoitajuuden tuoma valvomisrumba. Pari vuotta oli vaikeaa kamppaillessa irti alakulosta ja toivottomuuden tunteesta ilman lääkkeitä ja tukea. Jotenkin pääsin taas elämään kiinni ja elämänhalu palasi. Siinä sivussa kävin töissä, olin omaishoitaja ja hoidin kotia puolison kanssa eristäytyen väsyneenä kaikesta.
Vuosi vuodelta on mennyt paremmin ja uskon nyt olevani terve. Toki pelko masennuksen uusiutumisesta on takaraivossa. Huomaan, että psyykeni on niin nurinkurisesti rakentunut ja niin paljon sitä käsittelemätöntä asiaa lapsuudesta ahdistaa ja mietityttää edelleen. Tekisi mieli mennä hoidatuttamaan itsensä keskusteluhoidossa loppuun saakka, niin että kyky nauttia, kyky laiskotella, kyky olla tyytyväinen löytyisi eikä vanhemmilta opitut reagointitavat siirtyisi omaan vanhemmuuteeni. Olen kuin kone suorittaen aina vain hyödyllisiä asioita unohtaen itseni ja luvan ottaa rennosti edes joskus. Mutta voiko mistään saada apua, itse en pysty terapiaa maksamaan. Olenko nyt sitten liian terve?
Ylisuorittamisen ja ankaran minän takana oli hyvin vaativa ja ankara lapsuus. Äitini oli masentunut, isäni alkoholisti, siskoni vakavasti sairas ja pyörätuolissa ja perheemme sinnitteli vailla mitään tukea mistään. Meidät kasvatettiin pärjäämään omillamme ja kova työmoraali taottiin päähän. Siinä sivussa vanhemmat paikkaili omia ongelmiaan lasten kustannuksella.
Sairastuttuani sain lääkkeet, niitä jouduttiin vaihtamaan moneen otteeseen. Sain 15 kertaa keskusteluhoitoa vastavalmistuneella psykologilla, joka lähinnä kuunteli ja kuunteli. Siihen se sitten loppui. Pari seuraavaa vuotta sinnitelin. Olin 6kk diagnoosin jälkeen jo uudessa työpaikassa mutta muutama kuukausi sen jälkeen oireet taas paheni. Turvauduin lääkitykseen, jonka olin keskeyttänyt, se kun väsytti liikaa eikä minulla ollut varaa lorvailla. Söin muutaman kuukauden lääkkeitä niin että pääsin taas jaloilleni, suurin apu oli saamani unilääkkeet, joilla katkaistiin lähes 4 vuotta jatkunut omaishoitajuuden tuoma valvomisrumba. Pari vuotta oli vaikeaa kamppaillessa irti alakulosta ja toivottomuuden tunteesta ilman lääkkeitä ja tukea. Jotenkin pääsin taas elämään kiinni ja elämänhalu palasi. Siinä sivussa kävin töissä, olin omaishoitaja ja hoidin kotia puolison kanssa eristäytyen väsyneenä kaikesta.
Vuosi vuodelta on mennyt paremmin ja uskon nyt olevani terve. Toki pelko masennuksen uusiutumisesta on takaraivossa. Huomaan, että psyykeni on niin nurinkurisesti rakentunut ja niin paljon sitä käsittelemätöntä asiaa lapsuudesta ahdistaa ja mietityttää edelleen. Tekisi mieli mennä hoidatuttamaan itsensä keskusteluhoidossa loppuun saakka, niin että kyky nauttia, kyky laiskotella, kyky olla tyytyväinen löytyisi eikä vanhemmilta opitut reagointitavat siirtyisi omaan vanhemmuuteeni. Olen kuin kone suorittaen aina vain hyödyllisiä asioita unohtaen itseni ja luvan ottaa rennosti edes joskus. Mutta voiko mistään saada apua, itse en pysty terapiaa maksamaan. Olenko nyt sitten liian terve?
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.