Luulin, että olin jo menossa parempaan suuntaan tämän kaiken kanssa ja painokin alkoi olla normaali, kunnes oma POIKAYSTÄVÄNI alkoi huomauttelemaan että mulla on "kiva" pömppis yms...ja itse olin vain iloinen että olin paranemaan päin!! nyt tuntuu taas että turhaa yrittää parantua ja syödä kun kaikki menee heti huonosti ja sen kunniaksi aloitinkin paastoamaan ja oksentamaan uudetsaan. Huraa. miksi ikinä ei voi parantua ja saada vielä oikeanlaista tukeakin läheisiltä.... olen miehelleni todella vihainen tästä ja hän väittää että "se oli vitsi"..erittäin huonoa huumoria jos edes huumoria oli, koska hän varsin hyvin tietää tilanteeni. sitäpaitsi hän sanoi kaikkea tuon tapaista monta kertaa. HUOH.
voi jumalauta!
aaaaaarrrgggg
3354
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Viikko sitten koin vastaavanlaisen tilanteen. Poikaystäväni mainitsi minulle, että syön nykyään hirveästi. Mielestäni söin vieläkin alle normaalin ihmisen kulutuksen.
Hänen kommenttinsa oli kuulema esitetty vitsinä eikä ollut tarkoitus loukata. Mutta voi luoja, kuinka hänen kommenttinsa iski vasten kasvojani. Mieleni teki välittömästi aloittaa rankka paasto, hillitön urheilu ja oksentaminen. Paha olo velloi sisälläni ja velloo vieläkin. Hän ei tiedä, että olen sairastanut syömishäiriötä (anoreksiaa ja bulimiaa). En kertonut hänelle, enkä aio.
Viikon päässäni on pyörinyt se, että olen liian lihava. Etten kelpaa. Että hän jättää minut jos lihon vähänkin. En uskalla syödä kunnolla. Syöminen hävettää. Puntaroin jatkuvasti tuntemuksiani siitä, saanko syödä, onko minulla nälkä, mitä saisin syödä, onko tämä syöminen tarpeellistä, voisinko pärjätä vähemmällä...
En pääse tästä koskaan eroon. Johan tätä ristiä on kannettu kuusi vuotta. Haluaisin tästä ruokasekoilusta kokonaan eroon. Olen kuitenkin jo yli 20-vuotias. Työssäkäyvä ihminen...
Kannattaisi kertoa, että on ollut syömishäiriö, ettei käy tuollaisia tilanteita.
Ymmärrän tunteesi: "---olen liian lihava. Etten kelpaa. Että hän jättää minut jos lihon vähänkin. En uskalla syödä kunnolla. Syöminen hävettää. Puntaroin jatkuvasti tuntemuksiani siitä, saanko syödä, onko minulla nälkä, mitä saisin syödä---"
Itse olen jotain sekavaa syömishäiriön kaltaista kokenut tässä vähintäänkin viimeiset viisi vuotta, itsekin tällä hetkellä parikymppinen, ja olen seurustellut poikaystäväni kanssa nyt melkein kolme vuotta. Itse olen aina hänelle inissyt läskiyttäni ja kaikkea ruokaan ja kehonkuvaan liittyviä surujani voivotellut. Tämän vuoksi olemme meinanneet erotakin useamman kerran.
Tämä johtuu siitä, että ihmisellä kuuluisi olla päässään ja ajatuksissaan jotain muutakin kuin niinkin hetkelliset asiat kuin ruoka ja kehonkuva. Kävin tylsäksi, ennalta-arvattavaksi, yksitoikkoiseksi ja tottahan toki myös itsekeskeiseksi. Kuka esimerkiksi jaksaa puhua ihmisen kanssa, jonka kaikki jutunaiheet pyörivät autojen ympärillä, ja joka laistaa sosiaalisista tilaisuuksista päästäkseen ajelemaan tms?
Olen varma, että sinulla, kuten todennäköisesti suurimmalla osalla ikäisistäsi, on sellainen epäteini/ hetkeen keskittyvä (elän vain nyt ja tänään) poikaystävä, joka on sinun kanssasi lähinnä luonteesi ja persoonallisuuspiirteitesi, ei ulkonäkösi tai laihuutesi vuoksi. Koita irtautua pahoista aatteistasi, jotta sinulla olisi viiden vuoden päästä edes mielesi/järkesi tallella, ulkonäkö menee sairaudessa ja samoin lopulta järkikin.
Pahoittelen sekavaa viestiä ja toivon, etten pahoittanut mieltäsi tai mitään muuta.