Jos pidätte itseänne läskinä, niin millaisena te enää ystäviänne tms pidätte?

Tietääkseni tavallisesti (syömishäiriöisille tyypilliset) häiriöt ruumiinkuvassa tarkoittavat häiriöitä omassa ruumiinkuvassa - ei muiden. Esimerkiksi anoreksia on paljon enemmän kuin "epämääräisen läskin ja lihan" inhoamista; se on psyykkinen sairaus, johon sairastunut saattaa laihduttamisen avulla kokea, että edes jokin asia hänen elämässään on kontrollissa.

Valitettavasti mun on pakko sanoa mun normaalipainosista ystävistäni, että hyi helvetti. Tunnen myötähäpeää heidän puolestaan koska ovat niin lihavia.

En näe heitä kuvailemallasi tavalla. Tietty kaikissa näköpiiriin osuvissa ihmisissä huomaan heti epäkohdat vartalossa, joista itse pyrkisin eroon. Esim pömppömaha, yhteen osuvat reidet, paksut kädet jne.

Tosiaan minun näkökulmastani normaalipainoiset läheiseni näyttävät ihan normaaleilta. Vääristynyt kehonkuva rajoittuu peiliin, josta näen itseni.

herätä mussa mitään tunteita.
Ongelmakohtia löydän vain itsestäni.Toki jos vastaan tulee joku reippaasti ylipainoinen tulee pakostakin kylmätväreet ja yök reaktio.Enkä ylipainosella tarkota mitään 100kg vaan kunnon lihavuorta.

Mun vanhempia en pidä lihavina, vaikka isälläkin on bmi jo merkittävässä lihavuudessa. Isä sano mulle kerran, että ''Vaikka me ollaan tämmösiä läskejä äitin kanssa, niin ei susta tuu välttämättä samanlaista''. Siihen minä sitten piipitin että ''Ette te oo mun mielestä lihavia..''. Ja kavereita en varsinaisesti ajattele läskeinä, mutta saatan katella kaikkien reisiä ja aatella ''jos mulla olis tuommoset niin kyllä alottasin laihuttamisen ja äkkiä''.