olen reipas ja vahva ihminen yleensä. jäin varhain yksinhuoltajaksi kun mie vaihtoi 15-v. nuorempaan. Mieheni oli ulkomaalaisperäinen, siksi lapseni ovat hiukan erivärisiä ja pienellä paikkakunnalla olen kyllä vähän "surullisenkuuluisa" kaiketi.
Olen ollut eroni jälkeen jo 14 v. yksin lapsiani kasvattaen. Sukulaisia ei juuri ole, vanhemmat on kuolleet. käyn töissä ja taistelen murrosikäisteni kanssa yksin. pienestä paikkakunnasta on ollut kyllä tässä myös etua.
Nuorempi lapseni menestyi urheilussa, hän pelasi naapurikaupungin joukkueessa ja halusi nyt ysiltä sinne opiskelemaan ja jatkamaan urheilua. todistus oli sitten vähän huononpuoleinen, en osannut häntä esim matikassa auttaa.
Nyt kävi niin että opiskelupaikka jäi saamatta. keskiarvo ei riittänyt. urheiluseurasta ei ole apua ja pelkään että urheilukin loppuu koska ei oma seura voi vaikuttaa koulupaikan saamiseen. Näin miten pettynyt lapsi oli. En tajunnut miten paljon tämä on merkinnyt minullekin, kun on saanut olla katsomossa hurraamassa omalle lapselle ja nyt se ehkä loppuu. heti huomasin että nyt alkoi kaveripiirikin muuttumaan, öisin viihdytään ulkona eikä kerrota kenen kanssa.
itkettää koko ajan. välillä vaan kyyneleet pursuu enkä voi mitään. haluaisin että joku halaisi, tulisi ja panisi lapsen taas ojennukseen, kannustaisi ja rohkaisisi, mutta ei. rahaakaan minulla ei ole niin että voisin vaan vuokrata asunnon lapselle ja kehottaa jatkamaan urheilua koulusta viis.
olen ekaa kertaa yksinäisyyden musertama. itkettää nytkin, kyyneleet vaan valuu. onneksi olen kesälomalla ja voin antaa itsen vajota jotenkin. Pelkään menettäväni lapseni ka kaiken sen jonka jo olin saavuttanut.
meneekö tämä pala kurkusta pois vai tarviinko jotain apua. Tämä tänne kirjottaminen ehkä jo helpottaa mutta en voi vaatia kenenkään sympatioita koska jokaisellahan on omat ikeensä. itketää vaan niin, ja ekan kerran tunnen yksinäisyyden jotenkin imevän pelottavaan paikkaan jossa muutun lopullisesti hylkiöksi.
Olen ollut eroni jälkeen jo 14 v. yksin lapsiani kasvattaen. Sukulaisia ei juuri ole, vanhemmat on kuolleet. käyn töissä ja taistelen murrosikäisteni kanssa yksin. pienestä paikkakunnasta on ollut kyllä tässä myös etua.
Nuorempi lapseni menestyi urheilussa, hän pelasi naapurikaupungin joukkueessa ja halusi nyt ysiltä sinne opiskelemaan ja jatkamaan urheilua. todistus oli sitten vähän huononpuoleinen, en osannut häntä esim matikassa auttaa.
Nyt kävi niin että opiskelupaikka jäi saamatta. keskiarvo ei riittänyt. urheiluseurasta ei ole apua ja pelkään että urheilukin loppuu koska ei oma seura voi vaikuttaa koulupaikan saamiseen. Näin miten pettynyt lapsi oli. En tajunnut miten paljon tämä on merkinnyt minullekin, kun on saanut olla katsomossa hurraamassa omalle lapselle ja nyt se ehkä loppuu. heti huomasin että nyt alkoi kaveripiirikin muuttumaan, öisin viihdytään ulkona eikä kerrota kenen kanssa.
itkettää koko ajan. välillä vaan kyyneleet pursuu enkä voi mitään. haluaisin että joku halaisi, tulisi ja panisi lapsen taas ojennukseen, kannustaisi ja rohkaisisi, mutta ei. rahaakaan minulla ei ole niin että voisin vaan vuokrata asunnon lapselle ja kehottaa jatkamaan urheilua koulusta viis.
olen ekaa kertaa yksinäisyyden musertama. itkettää nytkin, kyyneleet vaan valuu. onneksi olen kesälomalla ja voin antaa itsen vajota jotenkin. Pelkään menettäväni lapseni ka kaiken sen jonka jo olin saavuttanut.
meneekö tämä pala kurkusta pois vai tarviinko jotain apua. Tämä tänne kirjottaminen ehkä jo helpottaa mutta en voi vaatia kenenkään sympatioita koska jokaisellahan on omat ikeensä. itketää vaan niin, ja ekan kerran tunnen yksinäisyyden jotenkin imevän pelottavaan paikkaan jossa muutun lopullisesti hylkiöksi.
Vastaukset 3
Vanhimmat
hae ihmeessä apua masennukseen ,sitä ei kannata liian suureksi päästää . keskustelu psykiatrin kassa varmasti helpottaa, yksin kun ei oikein jaksa.
elämä itsessään on niin arvokasta että kannattaa etsiä eri keinoja miten jaksaa eteen pain ja varmasti tulee vielä helpompia päiviä. usko pois.
Sellanen asia on mun mielessä minkä halusin itse näin nuorena sinulle sanoa.
Mulla on pikkusisko joka on 17v ja sillä menee elämä todella huonosti ja olen aina ollut hänelle omasta mielestäni kun äitihahmo. Olen hänestä jatkuvasti huolissaan ja koitan kaikkeni tehdä hänen eteensä mutta turhaan. Tuntuu kun hän ei välittäisi eikä ymmärtäisi mitä tekee.
Ketään ei voi kuitenkaan pakottaa mihinkään ja minä itse olen joutunut päästämään irti ja katsomaan sivusta kun hän pilaa elämäänsä. Yksi asia on kuitenkin varma. Nuori ihminen tarvitsee äitiä vaikka ei sitä näytäkkään. Kaikki mitä voit tehdä hänen puolestaan on näyttää välittäväsi ja rakastavasi. muulla ei ole väliä. usko pois. Älä luovuta missään vaiheessa. Hän tulee vielä kiittämään sinua välittämisestäsi.
Mitä itseesi tulee hae ihmeessä joku jonka kanssa voit jutella. se helpottaa kummasti. Lastasi tuskin tulet menettämään. Hän on vaan väliaikaisesti eksyksissä pettymys on kuitenkin ollut suuri. Mutta asiat pitää osata hyväksyä ja jatkaa eteenpäin. Elämässä tulee isompiakin pettymyksiä varmastikkin ja niistä on selvittävä. toivottavasti hän vain löytää parempaa seuraa koska kaverit vievät niin kovin helposti tielle mistä ei halposti enää palatakkaan. Älä vain anna hänen etäännyttää itseäsi hänestä.
Ihailen suuresti sinun rakkauttasi ja huoltasi lapsiasi kohtaan. Ei ole helppoa kasvattaa yksin lapsiaja käydä sen lisäksi töissä. sitten pitäisi löytyä sitä omaakin aikaa. Kauheasti voimia sinulle.
Tää auttoi paljon. Uskonkin että tämä on väliaikaista mutta joku käännekohta kuitenkin. Työni äitinä alkaa olla myös loppusuoralla ja siksi olen varmaan jo "hengästynyt" kun maali häämöttää.
Onneksi yksi valmentaja soitti lapselleni ja osoitti tukensa ja halunsa että hän jatkaisi pelaamista vielä. Sillä on suuri merkitys kun joku ulkopuolinen aikuinen osoittaa henk.koht. kiinnostusta nuoren elämästä. Olen niin kiitollinen kun kuulin tästä puhelusta vaikka en tiedä vielä jatkuuko urheilu vai ei. Nyt on harjoitustauko muutenkin.
Ihmiset kuten sinä ja se valmentaja on maailmalle tärkeitä, välittävät muistakin kuin itsestään. Itkettää yhä mutta annan itselleni nyt luvan olla masentunut ja viimeistään kesäloman lopussa suuntaudun työasioihini ja aika sitten näyttää miten tässä käy. Ehkä se murhe kuuluu nyt tähän kohtaan kun ymmärrän syyn siihen kuitenkin.