Tuntuu että olen jatkuvasti masentuneella ja alakuloisella mielialalla, ja kaikki johtuu luultavasti huonosta itsetunnostani. Aina sitä pystyn hetkeksi nostamaan mutta sitten huomaan etteivät ihmiset huomioi minua tarpeeksi eikätkä pidä minusta tarpeeksi enkä jaksa enää tsempata. Voi kuinka paljon olenkaan tehnyt pitkiä listoja hyvistä puolistani ja ajatellut asiat järkevästi. Koittanut hokea hyviä puoliani ja ottanut "huonot" puoleni haasteena ja luullut hyväksyväni itseni sellaisena kuin olen. Olen käynyt psykologilla tms.juttelemassa, puhunut ystävälle asiasta.
- En koe itseäni tarpeeksi kauniina. Haluaisin nätemmät kasvot, nätemmän kropan... Nään ympärilläni liikaa kauniimpia ja itseni arvoisia nuoria naisia. Lisäksi vanheneminen pelottaa, olisi kamalaa jos vielä siinä vaiheessa olisi näin huono itsetunto ja sitten kaikenlisäksi olisi vielä ns.ruma!
- Nään tosiaan ihmiset tasoissa ja kaikki luokittelen joko 1. ihaniksi ja kadehdittaviksi, prkl miksi minä en ole tuollainen..matkin heitä siis 2. tavikset, jollainen minä en haluaisi olla, vaikka todellisuudessa olen, ellen jopa ala-arvoisempi 3. kaikkein rumimmat ja säälittävimmät. Kamalaa kun ajattelen näin! Olen hirveä ihminen! Tosin kohtelen kaikkia kiltisti enkä anna ymmärtää että ajattelen näin.
- Luonteeseenikaan en ole tyytyväinen, olen liian epävarma ja hiljainen. En tunne tarpeeksi ihmisiä, en ole tarpeeksi suosittu. En osaa pitää keskustelua yllä. Kaikenlisäksi olen vielä ilkimys joka pitää ihmisiä eri arvoisina ja luokittelee joihinkin saatanan "ihkuihin ja kauniisiin ja säälittäviin rumiluksiin!!111"
Harva minut haluaa ja minuun haluaa tutustua..
Monet nuoret kamppailevat samanlaisten tuntemuksien kanssa eikä minua yhtään lohduta "olet hyvä sellaisena kuin olet, varmasti sinussa on paljon hyviäkin puolia" -puheet. Jotkut vain ovat paskempia kuin toiset, ja minä niin pelkään että minäkin olen. Sen olen kai ansainnutkin.
T: Nuori nainen 21 v
- En koe itseäni tarpeeksi kauniina. Haluaisin nätemmät kasvot, nätemmän kropan... Nään ympärilläni liikaa kauniimpia ja itseni arvoisia nuoria naisia. Lisäksi vanheneminen pelottaa, olisi kamalaa jos vielä siinä vaiheessa olisi näin huono itsetunto ja sitten kaikenlisäksi olisi vielä ns.ruma!
- Nään tosiaan ihmiset tasoissa ja kaikki luokittelen joko 1. ihaniksi ja kadehdittaviksi, prkl miksi minä en ole tuollainen..matkin heitä siis 2. tavikset, jollainen minä en haluaisi olla, vaikka todellisuudessa olen, ellen jopa ala-arvoisempi 3. kaikkein rumimmat ja säälittävimmät. Kamalaa kun ajattelen näin! Olen hirveä ihminen! Tosin kohtelen kaikkia kiltisti enkä anna ymmärtää että ajattelen näin.
- Luonteeseenikaan en ole tyytyväinen, olen liian epävarma ja hiljainen. En tunne tarpeeksi ihmisiä, en ole tarpeeksi suosittu. En osaa pitää keskustelua yllä. Kaikenlisäksi olen vielä ilkimys joka pitää ihmisiä eri arvoisina ja luokittelee joihinkin saatanan "ihkuihin ja kauniisiin ja säälittäviin rumiluksiin!!111"
Harva minut haluaa ja minuun haluaa tutustua..
Monet nuoret kamppailevat samanlaisten tuntemuksien kanssa eikä minua yhtään lohduta "olet hyvä sellaisena kuin olet, varmasti sinussa on paljon hyviäkin puolia" -puheet. Jotkut vain ovat paskempia kuin toiset, ja minä niin pelkään että minäkin olen. Sen olen kai ansainnutkin.
T: Nuori nainen 21 v
Vastaukset 2
Vanhimmat
Hei, minulla on aika pitkälle samoja ajatuksia kun sinulla. En sitten tiedä onko se kovin hyvä asia :D Tai siis juuri tuota, että vertaan itseäni _ koko_ajan_ muihin :S Se on todella rasittavaa. Aina kun kävelee vaikka kadulla, niin sitä vertaa itseään muihin. Tiedän ettei noin pitäisi tehdä. Kai se on jotain huono itsetuntoa? Voisi luulla, vaikka toisaalta olen kyllä sitten toisissa asioissa todella itsevarma. Hmm… aika ristiriitaista :D En kyllä tiedä miten tuosta heikosta itsetunnosta tai itseään muihin vertaamisesta pääsisi eroon? Voisi kuvitella, että se johtuu siitä, ettei ole tyytyväinen omaan elämäänsä? Minä en ainakaan ole. Siksi sitä aina juuri miettiikin, että onko nuo ”kauniit ja menestyvät” ihmiset sitten jotenkin tosi onnellisia? Yleensä aina sanotaan jotain latteuksia, että ”kyllä heilläkin on varmaan jotain ongelmia ja plää plää plää”. En usko! Takuulla he ovat onnellisempia kuin minä. Takuulla heidän elämänsä on helpompaa kuin minulla. Vähän niin kuin sinäkin sanoit, että jotkut vain ovat parempia kuin toiset. Mutta mutta, ehkä minussa kuitenkin asuu sellainen pieni optimisti, ketä on sitä mieltä, että ihminen voi aina muuttua :) Ettei nuo asiat ole mitään kiveen hakattuja. Kyllä minustakin tulee vielä joskus onnellinen.
Sinä taida olla vähän tosi ankara itsellesi? Tai sellaisen vaikutelman tuosta sinun kertomuksesta sai. Tai siis, kyllähän se saattaa kuulostaa aika kamalalta kun sanoo suoraan noin, että ”luokittelee” ihmisiä, mutta minusta kyllä tuntuu että kaikki ihmiset sitä tekee. Ketkä toisin väittää, valehtelevat :D Kyllä minä voin ainakin myöntää että teen ihan samaa, oli se sitten miten kamalaa vain. Miten sitä muka ei voisi kiinnittää huomiota vaikkapa ihmisten ulkonäköön? Kyllä siihen väkisin kiinnittää huomiota. Välillä kyllä itsekin häpeän itseäni, kun ajattelen niin kauheita jostain, vain heidän ulkonäön perusteella :S Hyi minua! Tunnen itseni jotenkin tosi huonoksi ihmiseksi silloin, kun ajattelen moisia.
Mutta. Enpäs kirjoittele nyt enempää tällä kertaa :) Piti vain vastata sinulle, kun kukaan muu ei sitä vielä ollut tehnyt! Uskon nimittäin, että monet ajattelevat ihan samoin kun sinäkin :) Että älä kuitenkaan itseäsi ihan hirveästi mollaa noiden sinun ajatustesi takia. Ethän?
T: Nuori mies 22 v
Puhut kuin minun suullani, noin 30 vuotta sitten. Minä koin jotakin aivan samaa, en kelvannut itselleni ja näin itseni rumana. Itsetuntoni oli nollassa. En uskaltanut hakeutua edes opiskelemaan koska kuvittelen että epäonnistun!!! Olin varma siitä. Pidin itseäni rumana, tyhmänä ja huonona.
Sitten löysin miehen ja menin nopeasti naimisiin. Tunsin olevani edes jotain. Saimme kaksi upeaa lasta. Mutta mieheni pahoinpiteli minua ja oli häijy, joten olematon itsetuntoni senkun heikkeni entisestään. Teeskentelin pärjäävää ja iloista ihmistä, mutta sisimmässäni pidin itseäni täysin epäonnistuneena ja surkimuksena.
Tuli ero ja se vei minut syvään kriisiin. En tuntenut itseäni enkä luottanut kykyihini, hädin tuskin selvisin kahden lapsen yksinhuoltajana. Tein siivoustöitä koska muuhun en uskonut pystyväni. Masennuksen ollessa rajuimmillaan, hakeuduin terapiaan. Kävin myös sielunhoidossa seurakunnassa. Tarvitsin todellakin apua.
Jotenkin, useiden vaiheiden myötä alkoi usko itseeni vähitellen syntyä. Vaihdoin terapeuttiakin pariin kolmeen otteeseen. Viimeisin oli kognitiivista terapiaa joka tuntui sopivan minulle hyvin. Aloin nähdä itsessäni paljon positiivista, kiinnitin niihin enemmän huomiota ja uskoin vähitellen kykyihini paremmin. Vaadin itseltäni vähemmän ja luotin erehtyväisenä ja inhimillisenä ihmisenä itseeni aina vaan paremmin. Kävin lyhyitä ammattikursseja ja sain myös tutkinnon, mikä vahvisti käsitystäni etten olekaan ihan typerys.
Nyt on kulunut vuosia siitä kun aloin nähdä itseäni uusin silmin. Olen viiskymppinen, menestyneen perheyrityksen toimitusjohtaja. Minä!?!?! Kyllä. Olen saanut vanhan perheyrityksen menestymään ja olen siitä ylpeä. Ja olen viiskymppiseksi naiseksi ihan kivan näköinenkin. Olen yhden lapsenlapsen mummi, lapseni ovat menestyneet elämässään ja siitä olen iloinen. Elämä on aivan ihanaa!
Sinä joka nyt suret itseäsi samalla tavalla kuin minä aikoinaan, olet oikeesti paljon muuta kuin mitä itse nyt näet. Olet jotain paljon positiivisempaa kuin uskallat edes toivoa. Toivotan sinulle hyvää elämää ja rohkeutta kohdata pahimmat pelkosi ja turvattomuutesi ja lähteä ELÄMÄÄN oman näköistä elämääsi. Jos joku asia saa itsetuntosi murenemaan niin selvitä mikä se on, äläkä usko että koko "sinä" olet sitä vaan sinussa on paljon paljon enemmän hyvää kuin jaksat uskoakaan.
Lähde apujen äärelle, vahvistamaan itsetuntoasi ja näkemään niitä piilossa olevia puoliasi joista et vielä tiedäkään mitään. Usko itseesi ja mahdollisuuksiisi! Elämä kyllä kantaa. Ja on aina niitä jotka haluavat juuri sinuun tutustua ja olla ystäviäsi. Heidät vaan pitää löytää.
t. elämää nähnyt 51v täti