Olen huomannut, että täällää kirjoittajat ovat hyvin nuoria, joten anteeksi jos pelästytän teidät kertomalla olevani 40-vuotias. Olen tilanteessa etten vaan enää jaksa... en jaksa yksinäistä elämää, en jaksa esittää, että kaikki on ok! Mun elämässä ei ole kuin ankea, yksitoikkoinen työ, koti vanhempien vintillä, kotona pieni koira.
Lopettelin juuri 4-viikon kesälomaani. Loman vietin kotosalla, sinä aikana puhelimeni soi tasan 2 kertaa ja nekin soittajat oli puhelinmyyjiä. Mulla ei ole ystäviä, ei kavereita, sisko ja veli on - molemmilla heillä on omat perheet, eipä juurikaan tapailla kuin "väkisin" heidän lastensa juhlapäivinä.
Lapsena olin kotikasvatuksen takia ujo ja arka, yläaste ikäisenä koulukiusattu... Joten olin mieluummmin yksin omissa oloissani kuin psyykkisesti ja joskus jopa fyysisestikin "kidutettuna". Suoritin lukion, samoin pari ammatillista tutkintoa. Koskaan en sopinut joukkoon tai mukaan mihinkään toimintaan. Muutaman kerran uskaltauduin jopa tarjoutumaan mukaan mutta minulle sanottiin, että olen liian hiljainen, tylsä, ruma, en juonut tai tupakoinut, en käynyt baareissa... Joten elämä yksin jatkui. Vietin kaiken "vapaa-aikani" yksin kotona puuhastellen, ommellen, lukien ja ystäväni tv:n parissa (silloin ei vielä ollut kotitietokoneita niin kuin nykyään).
Nyt parinkymmenen vuoden jälkeen tilanne on aivan sama...edelleenkään en sovi joukkoon. Olen töissä tehtaassa, missä väkeä on teineistä eläkkeelle jääviin. Nuoret nauravat minua, vanhemmat pitävät minua ylimielisenä jopa sairaana, en sovi joukkoon koska en ole elänyt, minun kanssa ei voi keskustella ryyppyreissuista, lapsista, asuntolainoista, pullataikinoista...
En jaksa enää, herään aamuyön tunteina pelkoon ja paniikkiin, vieläkö tätä täytyy kestää, itkettää, ahdistaa, masentaa...Kaipa minä sitten olen sairas! Välillä jaksan olla iloinen ja ajatella myönteisesti, jaksan jopa unelmoida paremmasta työstä, omasta kodista, matkoista, ystävistä...Tiedättehän sanonnan : Life is what you make it. Mun kohdalla se kylläkin menee niin miten muut ovat sen "suunnitelleet". Heittäväthän linnutkin pesästä ulos poikaset, jotka ovat sairaita, niin tuntuvat tekevän myös ihmiset.
Mitä mun pitäisi tehdä, miten mä pääsen tästä yksinäisyydestä ja toivottomuudesta eroon. Ketä kiinnostaa ujo, arka, elämätöntä elämää viettänyt rupsahtamaisillaan oleva vanha nainen... jolla on kaikesta huolimatta elämän halua jäljellä, ja joka haluaa mahdollisuuden jolta toiset ovat sen aikanaan "anastaneet".
Lopettelin juuri 4-viikon kesälomaani. Loman vietin kotosalla, sinä aikana puhelimeni soi tasan 2 kertaa ja nekin soittajat oli puhelinmyyjiä. Mulla ei ole ystäviä, ei kavereita, sisko ja veli on - molemmilla heillä on omat perheet, eipä juurikaan tapailla kuin "väkisin" heidän lastensa juhlapäivinä.
Lapsena olin kotikasvatuksen takia ujo ja arka, yläaste ikäisenä koulukiusattu... Joten olin mieluummmin yksin omissa oloissani kuin psyykkisesti ja joskus jopa fyysisestikin "kidutettuna". Suoritin lukion, samoin pari ammatillista tutkintoa. Koskaan en sopinut joukkoon tai mukaan mihinkään toimintaan. Muutaman kerran uskaltauduin jopa tarjoutumaan mukaan mutta minulle sanottiin, että olen liian hiljainen, tylsä, ruma, en juonut tai tupakoinut, en käynyt baareissa... Joten elämä yksin jatkui. Vietin kaiken "vapaa-aikani" yksin kotona puuhastellen, ommellen, lukien ja ystäväni tv:n parissa (silloin ei vielä ollut kotitietokoneita niin kuin nykyään).
Nyt parinkymmenen vuoden jälkeen tilanne on aivan sama...edelleenkään en sovi joukkoon. Olen töissä tehtaassa, missä väkeä on teineistä eläkkeelle jääviin. Nuoret nauravat minua, vanhemmat pitävät minua ylimielisenä jopa sairaana, en sovi joukkoon koska en ole elänyt, minun kanssa ei voi keskustella ryyppyreissuista, lapsista, asuntolainoista, pullataikinoista...
En jaksa enää, herään aamuyön tunteina pelkoon ja paniikkiin, vieläkö tätä täytyy kestää, itkettää, ahdistaa, masentaa...Kaipa minä sitten olen sairas! Välillä jaksan olla iloinen ja ajatella myönteisesti, jaksan jopa unelmoida paremmasta työstä, omasta kodista, matkoista, ystävistä...Tiedättehän sanonnan : Life is what you make it. Mun kohdalla se kylläkin menee niin miten muut ovat sen "suunnitelleet". Heittäväthän linnutkin pesästä ulos poikaset, jotka ovat sairaita, niin tuntuvat tekevän myös ihmiset.
Mitä mun pitäisi tehdä, miten mä pääsen tästä yksinäisyydestä ja toivottomuudesta eroon. Ketä kiinnostaa ujo, arka, elämätöntä elämää viettänyt rupsahtamaisillaan oleva vanha nainen... jolla on kaikesta huolimatta elämän halua jäljellä, ja joka haluaa mahdollisuuden jolta toiset ovat sen aikanaan "anastaneet".
Vastaukset 8
Vanhimmat
Pyydä jumalalta apua vaikka et uskoisikaan jumalaan, jos et usko että rukous ei auta niin eihän sulla ole mitään menetettävää.
Asun pääkaupunkiseudulla ja samassa jamassa. 50
jos kiinnostuit laita mailisi niin kirjoitellaan loppuviikosta
Missäpäin Suomea asut? Täällä olisi yksi ystäväehdokas :) olen tosin "vasta" 22-vuotias, mutta jos se ei haittaa niin... :)
"Nuoret nauravat minua, vanhemmat pitävät minua ylimielisenä jopa sairaana, en sovi joukkoon koska en ole elänyt, minun kanssa ei voi keskustella ryyppyreissuista, lapsista, asuntolainoista, pullataikinoista"
Sinäpä sen sanoit pähkinänkuoressa. Et ole taatusti sinäkään yksin. Tuo on tuttua kauraa suurelle osalle yksineläviä naisia ja jopa yh-äitejä.
Mutta oletko varma, että edes haluat olla heidän ystävänsä? Jotain rajaa sentään! Täältä näkyy löytyvän parempia ehdokkaita....
Jotta voisit olla onnellinen, on sinun ensin lopetettava eläminen onnettomana. Kerroit tuossa nyt uhritarinasi, olisi kiva kuulla sinun rohkean ja omilla jaloillaan seisovan tarina?
joka useimmiten on lattialla, koska viitsin harvoin sen sängylleni levittää! :)
Hei sinulle, Oranssi päiväpeite.
Olen myös nelikymppinen. Sinkku ja joskus ehkä yksinäinenkin.
Kirjoituksesi oli monelta osin tuttua, lukuunottamatta tuota itsesäälin nuottia.
Nyt suutuit, etkös suuttunutkin?
Asia on kuitenkin sillä tavalla, että itse sinun on 'suosta' noustava.
Sitä ei kukaan muu voi tehdä, eihän?
1. Unelmasi omasta kodista on ensimmäinen askel.
Jos kerran olet työssä, on sinulla myös varaa muuttaa omaan kotiin.
Työttömiltäkin se käy.
Muuta pois vanhempien nurkista!
2. Aloita harrastus. Se voi olla vaikka kuntojumppa paikallisella kuntosalilla, tai kansalaisopiston ompelukurssi. Ihan mitä tahansa. Sen ei tarvitse olla edes kovin kiinnostavaa (noin aluksi), kunhan saat itsesi vaan raahattua ihmisten ilmoille.
Kun olet alkuun päässyt, niitä harrastusmahdollisuuksia alkaa ilmestyä niin paljon, ettet kaikkia kiinnostavia ehdi edes harkita!
Kysyit: Ketä kiinnostaa ujo, arka, elämätöntä elämää viettänyt rupsahtamaisillaan oleva vanha nainen...
No, pian et ole enää kovin ujo etkä arka, kun otat vastuun omasta taloudestasi ja tutustut ihmisiin harrastuksessasi.
Kun alat elää elämääsi (elämään kuuluu epäonnistumiset, ilot, murheet, huvit, suru, ihastumiset...), et ehdi miettimään kaiken maailman ruspah...rpusht...rupsahtamisia!? :D
Kukaan ei anasta sinun elämääsi, ellet itse anna niin tapahtua!
Tsemppiä!
Oletko ap kuolemansairas? vai oletko taloudellisessa ahdingossa? Jos et ole ja pääset jotenkin liikkumaan, nyt hymyä kehiin ja iloitsemaan elämästä! Luuletko että ns."kunnon" ihmisillä eli joilla on perhe, muksut, omaisuutta ,hyvät työt jne ovat sen onnellisempia tai tyytyväisempiä elämään?! Kuulehan nyt, kaikilla, HUOM. JA KOROSTAN IHAN KAIKILLA meillä on omat ongelmat ja vaikeutemme elämässä. Elämä on sellaista!! Itselläni on 2 täysi-ikäistä lasta, jatkuva huoli ja ahdistus heistä, ollut jo vuosia, ei mene heillä elämä käsikirjoituksen mukaan! Eronnut olen henkisesti vaikeasta avioliitosta, ero oli erittäin vaikea kuten myös 20 v kestänyt avioliitto, olen ollut ahdistunut, masentunut, uneton jne jne, olimme kahden asunnon loukossa, lopulta menetimme kummatkin asunnot, pääsin velkasaneeraukseen, elätin yh-äitinä itseni ja 2 lastani käytännössä aivan yksin, ex-mieheni ei koskaan osallistunut mihinkään lasten menoihin, mulla vakituinen työ, siltin olen joutunut hakemaan ruokapankki seteliä seurakunnlta ennen tiliä että olen saanut ruokaa lapsille ja itselle! Voi sitä ahdistusta ja masennusta mitä olen kokenut, valvonut öitä ja itkenyt mistä saan ruokaa lapsille ja miten selviän laskuista! Ja sitä valtavaa ahdistusta lasten puolesta kun oma isä ei heistä välitä, ei halua tavata eikä olla mitenkään heidän elämässään läsnä! Tässä mun "pikku" ongelmia, ihan vaan sen vuoksi että ei meillä avioon päässeillä ja äidiksi päässeillä ole sen helpompaa ku sinkuillakaan! NYT NOKKA PYSTYYN JA ELÄMÄÄN!! SULLA ON ASIAT IHAN HYVIN!
nyt sanoa että yritä ihmeessä unohtaa että sinulta on "anastettu" jotakin.
Toki nuo jutut tulee olemaan osa elämääsi aina muistojen muodossa mutta avaa ovea vähän maailmalle.
On muitakin ihmisiä samassa tilanteessa
Ja jos tuo pelko ja paniikki käy sietämättömäksi niin mene lääkäriin.
Minusta vaikka kerrot olevasi ujo ja arka sekä kokematon niin kävit asioita läpi tuossa joita moni muu ei kykene.
Hanki harrastusta ja myös yritä löytää niitä ystäviä vaikkaaloittaen netistä lähettämällä viestejä jollekin. Pidä huolta kunnosta ja syö hyvin. Yritä löytää sitä omaa asuntoa myös jos vain mahdollista muistaen toki vanhempiesi olemassaolo.
Jos haaveilet kumppanista niin on monia miehiä aivan yhtä yksinäisiä kun sinä vielä kaiken lisäksi.
Tässä maassa on monia tuollaisia tarinoita ja itsellä tulee suru kun kuulen noita tarinoita mutta samalla en ole säälivä vaan todella kannustava koska sen täytyy lähteä sinusta sen muutoksen.
Voimia sulle ja käytä hyväksi näitä mahdollisuuksia yhteydenpitoon mitä vaikkapa netistä saat. Se ei ole ehkä paljon aluksi mutta siitä voi kasvaa ajan myötä lisää.
Olen sinua kymmenen vuotta nuorempi mies mutta joskus koin samanlaista ahdistusta kuin sinä eikä se vieläkään ole helpottanut mutta parempaan päin olen ehkä menossa. Olen ainakin tehnyt asioita elämässäni ja samaa sanon sinulle: ei ole mitään pelättävää kuin se että tuo sama jatkuu.
Käy läpi nuo menneisyyden asiat ja anna niiden olla. Äläkä välitä noista muista ihmisistä. Löydät kyllä ihmisiä jo tästäkin ketjusta jotka ymmärtävät paremmin kuin he.
Eikä se ole sääliä vaan ymmärrystä ja välittämistä koska moni toinenkin on kokenut samaa kuin sinä.