Onko täällä ihmisiä, jotka ovat onnistuneet selättämään tämän vaivan (ainakin osittain)? Miten se kävi?
Miten pääsit sos. tilanteiden pelostasi?
jännittäjä88
221340
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 22
Vanhimmat
yrittämällä. Hankkiutuu vain sitkeästi tilanteisiin, joissa joutuu kohtaamaan ihmisiä, esiintymään jne. Kerta kerralta pelot häviävät ja huomaa, että pärjää siinä, missä muutkin. Yksi asia, mikä helpottaa esim. esiintymiskammoista on se, että tietää että kaikki muutkin pelkäävät eikä sitä kuitenkaan juuri päälle päin huomaa.
Tsemppiä! Kyllä se siitä valkenee ja rohkeus kasvaa iän ja kokemuksen myötä. Lopulta oppii itsekin nauramaan itselleen ja omille töppäilyilleen, joita kaikki tekevät.
Aurinkoista ja mukavaa kesää sinulle.
Minkälaisiin tilanteisiin sitten käytännössä hankkiuduitte? Oliko jotain "harjoitusohjelmaa", pienimmästä pelosta kohti suurempaa-tyyliin tms?
olen itsekin joutunut kuulemaan elämäni varrella - usein myös ns. ammatti-ihmisiltä, joilta olen apua toivonut saavani. Voihan sitä neuvoa vaikeaa anoreksiaa sairastavaa sanomalla, että kyllä se siitä ajan myötä helpottaa (jos et ennen sitä ehdi kuolla pois).
Ymmärrän, että hyvää tarkoitetaan, mutta kun ujous persoonallisuutena on eri asia kuin sosiaalinen pelko ja fobia!!! Ihan niin kuin ihminen, jolla on erityisen hoikka tai laiha ruuminrakenne ei suinkaan aina sairasta anoreksiaa.
Sosiaaliseen pelkoon/fobiaan "sairastutaan" tyypillisesti n. 15-20 v iässä ja sen laukeaminen ja kehittyminen toistaa aika samaa kaavaa, on siis ihan diagnosoitavissa. On julmaa, että lääkkeeksi ja avuksi usein annetaan muka fiksuja neuvoja mennä tilanteisiin, jotka pelkoa aiheuttavat. Siinä usein vain epäonnistumisten kautta itsetunto murenee ja ongelma pahenee.
Täytyy vielä lisätä, että sosiaaliseen pelkoon kannattaa ja pitää hakea apua. Olen itsekin sitä mieltä, että esim. sopivan lääkehoidon lisäksi pelon helpottamiseksi tulee tehdä harjoitteita ja olla itse aktiivinen avun saamiseksi. Vaikea sosiaalinen pelko harvoin iän mukana helpottaa vaan eristää ihmistä muista ja saa "alisuorittamaan" elämän eri käänteissä (pahasta jännittämisestä kärsivät tietänevät mitä tarkoitan).
Hae siis apua ajoissa jos koet, että ongelmasi on vakava ja pyri tekemään sosiaalisten tilanteiden harjoitteet seurassa, jossa muutkin oikeasti tietävät mistä on kyse, jolloin voit epäonnistuakin turvallisesti ja yrittää taas uudelleen ilman "kasvojen menettämisen" pelkoa.
- Meditaatio
- Jooga / muu itselle sopiva kuntoilu. Mielen terveys riippuu suoraan fysiikasta ja toisinpäin.
- Pois turhat: Alkoholi (1-4 lasia viiniä _vuodessa_, max), tupakka (kokonaan), kahvi (ei enää 10 kuppia päivässä, mielummin teetä).
- Betasalpaajat. Auttoivat hetken mutta halusin toimia ilmankin.
- Psykologi. Auttaa kun voi puhua ilman tarvetta ennakoida, mitä toiselle voi kertoa. Tuonne voi kertoa ihan kaiken. Tosin, osaan nyt puhua kaikesta myös sen paremman puoliskoni kanssa sekä ihmisille tilanteissa sen, mitä kuuluu. Mielummin rohkeasti kuin jäädä varomaan.
- Tekemällä tuskasta selvää muille puhumalla ihmisten kanssa tilanteessa, kun lukko tapahtuu. Ihmiset osaavat ja haluavat auttaa uskomattoman hyvin. Moni paha tilanne saa itse asiassa buustia, jos näyttää kyntensä avata sieltä, missä on heikoimmillaan. Monilla itsevarmoilla ihmisillä on kokemuksia omista ratkaisuista ja he osaavat näyttää ne käännöt, millä niistä päästään, juurikin tuommoisessa tilanteessa, kun se tapahtuu. Käytä se tilaisuus hyväksi. Jokainen lukko on uusi mahdollisuus. :)
Ratkaisu:
Työstäminen omien tunteiden tasolla. Opetteleminen tuntemaan ja olemaan läsnä muiden kanssa. Tunnetaan ja koetaan myös toisten fiiliksiä, eikä lähdetä uppoamaan omien ajatusten mereen. Ihmisissä on värejä ja syvyyttä ihan eri lailla ja siitä tulee suorastaan kiehtovaa. Tulee nälkä. Haluaa tavata lisää ihmisiä. Ihmiset myös vaistoavat aidon läsnäolon ja reagoivat kuin lauma antilooppeja tai muita herkkiä eläimiä. Alkavat paistamaan ihan eri lailla. Ja sitten itse paistaa kuin aurinko takaisin ihan luonnostaan.
Jos pelkää sellaista läheisyyttä ihmisjoukossakin niin se on ensin myönnettävä itselle. Ihmisten kohtaaminen tunnetasolla voi olla aika ylitselyövää. Siksi lukko alkaa tapahtumaan jos tapahtuu: Yrittää kontrolloida niitä tunteita siinä koko ihmisjoukossa. Sitä se relaaminen on: Ei pelkkä rentoutuminen vaikka lihaskiristys onkin aina jokin ajatus. Rentoudutaan siihen tuntemiseen myös negatiivisten tunteiden osalta ja ollaan niistä itselle rehellisiä. Tunne se pelko ja ala maistelemaan sitä. Mistä se tulee? Jos siellä jossain on jokin ongelma niin mikä. Kaikki tunteet kertovat jostakin. Kun niitä oppii kuuntelemaan, niitä haluaa aina kuunnella, koska se on niin arvokasta ja hyvää. Aina.
Jos on aivan lapsesta saakka jostain syystä pidättänyt kiinni tunteistaan niin ennakoi liikaa tilanteita ja yrittää kontrolloida. Syntyy trauma. Syyt voivat vaihdella, eikä niiden tarvitse olla mitenkään erikoisia. Ei tarvita pommeja tai konkreettista väkivaltaa, koska pelkkä väärä tulkinta tilanteesta joskus voi aivan hyvin käydä sellaisesta. Sen vuoksi kasvatus on tärkeää. Pitkään jatkuneet huononevat fiilikset sosiaalisissa kuvioissa tuottavat huonosti toimivia ihmisiä. Varoen ennakot eivät koskaan toteudu vaan niiden erotusten kanssa joudutaan selviytymään, joten toiminnasta tulee nykivää, epävarmaa, se näkyy ja se tiedostetaan. Silloin ihminen alkaa elämään mielessään ja kuvittelee, että ratkaisu löytyy myös sieltä ajattelusta. Ei löydy. Erotusta ei voi korjata teknologialla, eli mielen abstraktioilla. Pitää palata takaisin tunteisiin, jotka loikkaavat suoraan yli koko ajan. Ja luotetaan, että ihmiset joiden kanssa ollaan tekemisissä haluavat aina tehdä samoin. Jos he ovat ongelmissa, sen tuntee ja siitä voi sopivilla mutkilla luoda impulsseja, joilla hekin loikkaavat ja sitten kaikilla on hauskaa. Kun hoksataan, että osataan kaikki loikkia. :)
"Pois turhat: Alkoholi (1-4 lasia viiniä _vuodessa_, max), tupakka (kokonaan), kahvi (ei enää 10 kuppia päivässä, mielummin teetä)."
Voi herranjumala sentään. Kieltäisit sosiaalisten tilanteiden peloista kärsivältä hauskanpidon. Jokainen tietää, että liiallinen alkoholin käyttö on pahasta. Sanoisin, että 12 annosta viikossa olisi raja mitä ei paranisi ylittää ja tämä pätee kaikkiin ihmisiin. Tosin helposti sos peloista kärsiville tulee päihdeongelma, mutta ei sitä nyt absolutistiksi sentään tarvitse ryhtyä.
Voihan sitä kokeilla pitää pidempää kuivaa kautta ja katsoa, miltä se tuntuu. Kyllä sellaisesta varmasti on hyötyä. Kunhan ei kuvittele, että elämänmuutos tapahtuu hallitusti, jos samaan aikaan hörppäilee tasaiseen tahtiin alkoholia. Menee koko juttu alkoholin kanssa ihan Vatastellen mutkat suoriksi.
Sos.pelkoinen ei välttämättä koskaan pääse täysin eroon vaivastaan. Iän, myönteisten kokemusten, lääkkeiden, terapioiden,... kaiken jo ylempänä mainittujen keinojen myötävaikutuksella elämä vain kulkee eteenpäin. Vastaavasti ikävät kokemukset, kuten kiusatuksi joutuminen tai työttömyys, saattavat taas pahentaa tilannetta. Nykymaailmassa sosiaalista fobiaa pidetään helposti suurempana ongelmana kuin se onkaan. Ujoja ihmisiä on ollut aina ja tulee olemaan. Moni meistä pärjäilee maailmassa ihan mukavasti - jopa ilman beetasalpaajia tai psykologeja.
Kaikista ujoista ei tule luennoitsijoita tai esiintyjiä ehkä senkään vuoksi, että he eivät sitä halua. Moni ihminen vain tahtoo elää itsensä oloista elämää, eikä jotain ulkopuolelta annettua. Pääasia, että olisi hyvä olla itsensä kanssa. Silloin pärjää yleensä myös muiden kanssa ihan kohtuullisesti. Ujo ja pidättyvä ihminen on yhtä arvokas kuin joku ulospäinsuuntautunut moottoriturpa - usein vain paljon miellyttävämpi kanssakulkija.
ja muutkin kiinnittävät huomion johonkin muuhun kuin että jännittääkö esiintyjä, se auttaa.
>>Ujo ja pidättyvä ihminen on yhtä arvokas kuin joku ulospäinsuuntautunut moottoriturpa - usein vain paljon miellyttävämpi kanssakulkija.
Musta tuntuu että oot erehtynyt nyt, ujous ja sosiaalisten tilanteiden pelko / sosiaali fobia on eri asia. En pelkää juttelua, pelkään sen aiheuttamaa reaktiota muissa ihmisissä. Joten, tämän takia asetan usein automaattisia ja turvallisia vastauksia kun minulle puhutaan.
Veikkaisinpa että asia on näin enemmänki: Nykymaailmassa ei moni tiedä millainen se oikea "sosiaali fobia" on. Niitä pahojakin löytyy, tosin eihän sitä vältisti tiedä ennen kun itse kokee tai näkee.
Voin tunnustaa etten koskaan päässyt sosiaalisten tilanteiden pelostani. Kuitenkin helpottaa pirusti aina, kun saa olla yksin. Silloin ei tarvitse kuunnella rempseän "sosiaalisten" ihmisten "hauskaa" widduilua, osaaottavaa sääliä, eikä muuta äimistelyä.
..lääke nimeltä Xanor. Ovat rauhoittavia lääkkeitä, vaikuttavat siis myös psyykkeeseen, ei pelkästään fyysisiin oireisiin. Tulee rento ja rauhallinen olo, hyvä fiilis siis ja pystyy kommunikoimaan normaalisti ihmisten kanssa ilman sen kummempia stressitiloja. Toki varansa pitää noiden lääkkeiden kanssa pitää, ei joka päivä saa ottaa, sillä saattavat koukuttaa, jos pitkään käyttää ja toleranssi lisääntyy kyllä käytön myötä. Ja ovat siis kolmiolääkkeitä. Mutta näitä lääkäri mulle määräs kun beetasalpaajat olivat TÄYSIN hyödyttömiä mun kohdalla. Suosittelen: xanoreilla pääsee hyvään alkuun ja saa sellasen positiivisen kierteen päälle ja pääsee siitä oravanpyörästä eroon, joka mulle kehittyi sos.tilanteiden pelon vuoksi!
mie panikoitsija hankkiuduin erääseen kauppaan vaateosastolle töihin. Päivittäin tuli jotain kontakteja ja siitä se sitten lähti. Aiemmin en uskaltanut edes bussikuskille moikata tai kiitti sanoa... Nyt olen ollut hieman epäsosiaalisemmassa työpaikassa töissä ja vanhat oireet alkavat palata... En uskalla puhua työkavereille enkä urheiluharrastuksessa seurakavereille... Ahdistavaa. Työpaikan vaihto edessä. Siellä tulee sellaista, että väkisin tulee sosiaalisesti oltua aktiivinen, niin helpompi sitten on vapaa-ajallakin olla rento ja sosiaalinen. Ujo tulen olemaan aina jossain määrin, mutta en anna sen hidastaa tahtia.
Mites tämmönen... mua ahdistaa kokoajan, se on siis jäänyt päälle jostain syystä. Elikkä päässä on niin monia ajatuksia ja ne pyörii vaan ympyrää, eikä pääse niistä eroon, ja kun juttelen jonkun kanssa se ei tunnu luontevalta. Aivan kuin olisin jossain näytelmässä ja pelkään epäonnistumista!!! Tosi outoa, eikö? Ajattelen vain että onko mun naamassa jotain vikaa, miksi tuo kattoo minua noin, ja kun jotain multa kysytään niin alkaa ahdistamaan enemmän ja punastun. Ihan kauheeta :( Jos joku tekee esim. jotain hassua, vaikka tekee hauskan ilmeen ja käskee mun kattomaan niin mua alkaa ahdistaan. Ajattelinkin että pelkäänkö siis kasvoja, enkä vain sos.tilanteita, vai sekä että??? :-o
Tälläiset tuntemukset on minullakin. Juttelu tuntuu monesti niin pakotetulta. Nyt olen hiljaa useimmiten. Katson miten tilanne tästä etenee. Tämän viestiketjun alussa mainittu tunteiden kelaaminen vaikuttaa hyvältä vinkiltä.
Tämä auttoi jonkun verran http://thework.com/thework.asp
Haluisko joku vaihtaa ajatuksia ym. ihan mesessä sähköpostitse :) Olisi kiva saada juttuseuraa ihmisestä jolla samat ongelmat ja sit niitä voisi yhdessä pohtia :)
Jos haluat voit laittaa viestiä [email protected]
En pääse ikinä eroon ja joudun koko loppuelämäni elämään yksin :'(
helpottaa...
Minulla kesti noin 15v päästä tilanteeseen jossa olen nyt, elikkä pystyn tarvittaessa "esiintymään" isommallekkin ihmisjoukolle kohtuullisen luontevasti. Ei se helppoa ole vieläkään mutta onnistunut kokemus tuottaa aivan uskomattoman fiiliksen. :-)
Lähtö tilanne oli se että kaupassakin käynti tuotti ylivoimaisia vaikeuksia.
Kokemuksesta voin sanoa että meitä on paljon ja vielä enemmän on ihmisiä jotka ymmärtävät täysin tilanteen jos siitä vain pystyy puhumaan.
Mitään taikakeinoa joka parantaisi yhdessä yössä ei ole, tai jos on en ainakaan minä ole sitä löytänyt. Vertaistuki yhdistettynä fyysisiä oireita hillitsevään lääkitykseen on mielestäni paras apu.
Muistan ala-asteelta änkytysongelmani joka oli helvetin nöyryyttävää kun piti lukea ääneen. Tietysti kotona pystyin lukemaan kuin "normaali" henkilö.
Kun istuttiin luokassa ja vuoroni lähestyi alkoi myös tirskunta ja aika suora haukkuminen kuten nyt lapsilla on tapana.
Se odotus siinä oli pahinta ja tuleva nöyryytys eli jännitin itseni jo ennen lukuvuoroa ja eihän siinä pysty lukemaan.
Paras kaverini meni mukaan noiden tirskujien joukkoon ja pilkkasi vaivastani. Luulin että hän oli paras kaverini ja se oli liikaa nuorelle skidille. Muistan päivän kuin eilisen vaikka tästä on aikaa n. 20vuotta jolloin änkytykseni loppui.
Kun lukuvuoroni tuli olin aika välinpitämättömässä tilassa ja unohdin jännittää.
Tämä kaverini alkoi ivailunsa muiden kanssa mutten välittänyt niistä koska olin aika turta ongelmalleni. Kun kirja siirtyi minulle tunsin suuttumusta "parasta"kaveriani kohtaan.
Luokka suorastaan henkäisi ihmetyksestä kun aloin lukemaan sujuvasti ja itsevarmasti. Suurempi yllätys se oli itselleni ja arvatkaa olinko ylpeä itsestäni.
En ole änkyttänyt tuon tapauksen jälkeen.
Opettajamme oli ankara kuten nämä vanhanajan opettajat yleensä. Hänellä oli mieletön auktoriteetti ja kukaan ei sanonut hänelle vastaan, kuitenkin hän pakotti minut lukemaan eikä hiljentänyt pilkkaajiani.
Hän tiesi änkyttämiseni peloksi eikä suinkaan lukutaidottomuudeksi. Muistan hänen hieman hymyilleen suuren läpimurtoni jälkeen. Hymyilikö hän minulle vai ivaajilleni? Luulisin että molemmille.
Suulliset esitelmät jotka olivat olleet mahdottomia palasi kuvioihin ja itseluottamukseni kasvoi. Kaikki meni koulun kohdalla sen jälkeen hyvin.
Happy endkö, ei suinkaan.
Ensimmäinen työpaikka oli katastrofi. Sosiaaliset taitoni ruostuivat totaalisesti ja aloin käyttämään alkoholia ja rauhoittavia lääkkeenä.
Jälkiviisaasti sanottuna tuo oli pahin mahdollinen "lääkitys" mikä oli olemassa.
Pystyin katkaisemaan kierteeni ja sen jälkeen normaali elämä oli kuin kellä tahansa sairaudesta toipuvalla eli haparoivaa ja kävelemään opettelua.
Pitkän ajattelun jälkeen tulin tulokseen että "kävelykepin" käyttäminen on aina kaksi askelta taaksepäin, vaikka niistä olisikin yhden askeleen hyöty eteenpäin tilapäisesti.
En osaa tuota paremmin sanoa.
Nykyään mennään eteenpäin tilanteen mukaan. Ehkä löysin lapsuudenaikaisen voimani uudelleen, tai... olen varma että tuo änkytysongelman voittaminen on aika merkittävä tapaus kohdallani.
Duunissa olen nykyään media-alalla ja tämä on aika ironista kun yritin paeta sosiaalisia tilanteita.
Älkää kuitenkaan tulkitko tätä selviytymisjutuksi. Jännitän edelleen kaikkia uusia tilanteita mutta nyt tulkitsen ne paremmin.
Olisin halunnut kirjoittaa tarkemmin mutta siihen ei 5000 merkkiä riitä.
Terapiaa myös itselleni.
Monesti ahdistus ja stressi sosiaalisissa tilanteissa johtuu halusta hakea hyväksyntää muilta ihmisiltä.
Tämän käsittelyyn voi auttaa Byron Katien kirja "I need your love - is that true?". Tuossa kirjassa on harjoituksia joita tekemällä voi stressi helpottaa. Byron Katien kirjoja on suomennettu ainakin yksi, nimeltä "Neljä kysymystä jotka voivat muuttaa elämäsi".
Itse olen jonkinlaisessa välitilassa - en stressaa ihmeemmin enää sosiaalisia tilanteita, mutta olen jokseenkin vetäytynyt. Tunnen että elämä ei virtaa lävitseni, kuristan ja rajoitan itseäni sosiaalisissa tilanteissa. Oh, vapaa itseilmaisu, missä olet sisässäni.