Heippa. Näin pro-ana-intoilun (kiitos tv-dokkarit...) lomaan olisi mielestäni aiheellista saada edes yksi aidosti parantumismyönteinen keskustelu.
Te ihmiset, jotka ovat parantuneet kyseisestä kamalasta taudista tai haluatte parantua (kaikki rektikot eivät tietääkseni halua?): mikä teille antoi sen "piikin" paranemisintoon?
Pitääkö/pitikö teitä taudissa kiinni jokin muukin asia kuin tapa tai muutoksen pelko?
Hyvää päivänjatkoa.
Te ihmiset, jotka ovat parantuneet kyseisestä kamalasta taudista tai haluatte parantua (kaikki rektikot eivät tietääkseni halua?): mikä teille antoi sen "piikin" paranemisintoon?
Pitääkö/pitikö teitä taudissa kiinni jokin muukin asia kuin tapa tai muutoksen pelko?
Hyvää päivänjatkoa.
Vastaukset 12
Vanhimmat
etten halua vahingoittaa läheisiä. Oon vasta viime aikoina tajunnut, kuinka paljon tää aiheuttaa harmia muille... En halua olla taakka enää.
kun sairastin, luulin aina että olen todella reipas ja vahva kun pysyin dieetissäni.. eli en syönyt paljon mitään.. luulin että ihmiset ihailisivat laihuuttani ja tahdoin aina kuulla siitä..
en koskaan saanut hyvää palautetta. ja vähän ajan päästä kun kaikki oikeesti huolestuivat, he sanoivat suorat sanat. ''voi kun ennen olit niin nätti ku olit vielä normaali... '' '' miks oot noin laiha?'' ''ennen mä aina katoin et vau mäki halun sun tissit, mut nyt sul ei oo niitä enää... sä olit nii hieno. ''
ja sitten oli se kaikki SÄÄLI... itse en koskaan pitänyt itseäni säälittävänä ... mutta kun huomasin ja TAJUSIN että olin oikeesti ''raukka'', ajatukseni kirkastui.
kerran oltiin kavereitten kanssa ulkona viettämässä jotakin tärkeää iltaa, ja kaikilla oli tosi hauskaa.... paitsi mulla... palelin niin että koko vartalo tärisi, ja heikotti. sitten sain monta katsetta että ''voi raukka tota ku se ei syö mitään ja siks koko sen elämä on pelkkää palelemista''.
myös se asia, että ennen sain paljon huoimota pojilta. en sitten saanut MITÄÄN huomiota enää, vaikka luulin että kaikki tykkää kunhan oon laiha.
en myöskään kestänyt perheen pettymystä minuun, isää hävetti ku sukulaiset tuli käymään pitkästä aikaa, ja kaikki tiesi että olen sairas. mutta kukaan ei sitä sanonut ääneen... tekohymyjä vaan..
nyt olen takaisin normaalina, ja tunne on mahtava. elämäni ei koskaan ole ollut paremmin, ja rakkauselämä kukoistaa. jaano, hrm.. sexielämä ainaki. hehe
koittakaa nyt parantua hei kaikki. tsmeppiä
Paranemiseni alkoi kun isäni sairastui ja joutui leikkaukseen. Tuntuu kamalalta kun sanoo että läheisen sairastuminen havautti omaan paranemiseen, mutta niin siinä kävi Ja toinen asia oli unelmat jotka halusin ja haluan toteutta ja se että haluan ehdottomasti saada lapsia vielä joskus.
Ei vielä mikään..........
miten pystytte lihoamaan lihaviks kun olitte laihoja....
mä en yty tai oon my normis mitooissa mut halun olla laiha
LOL MITEN VOIT EDES SANOA NOIN?! JOS OLET KERRAN NORMAALIMITOISSA, ET TIEDÄ MILLAISTA SE ON KUN ON ALIPAINOINEN, AINA KYLMÄ, KOKO AJAN AHDISTAA, SAAT MASENNUKSEN, SUA HUIMAA, SYKE ON MATALA JA KROPPA KUIHTUMASSA. ET JAKSA TEHDÄ MITÄÄN, JA MIKÄ KAUHEINTA, ET VOI NAUTTIA MISTÄÄN KOSKA MIELESSÄSI PYÖRII VAIN YKSI ASIA: RUOKA. HANKI ITSE ELÄMÄ, SEN SÄ TARVIIT. SUSTA HUOMAA, ETTÄ OOT NORMAALIPAINONEN, KOSKA ET TIEDÄ MISTÄ HELVETISTÄ PUHUT JA KUINKA KAMALAA SE ON.
tää on ollut kamalaa...kaksi vuotta jo anoreksian kanssa taistelua.. joudun osastolle pitkäänniemeen jos en nyt ala nostaa painoani ja tervehtyä normaaliin mittoihin. mua ahdistaa ajatus osastohoidosta, koulukin pitäis keskeyttää, ja se on ny vika vuosi menossa yläasteella! et sillee..." laihdutetaan vaan niin elämä hymyilee!"....
Hei, aletaan tsempaan, parannutaan, ja katsotaan elämässä vähän ympärillemme!!
Moikka!
Juurikin noin. Mä olen ollu kans yläasteella p-niemes. Tällä hetkellä olen 23w ja mulla on ollu anoreksia jo 10vuotta. Nyt olen myös tosi huonossa kunnossa bmi joku 13-14. Mut aloin tsempata. syömää enemmän ja kaikelaista ruokaa ja myös herkut kuuluvat . aluksi on ollu nyt maha vähän kipee sen takia mutta se varmasti tottuu. Kyllä me selvitään. Puhalletaan yhteen. Ei me voida antaa sen mörön voittaa....paljon tsemppiä
Huoli omasta terveydestä. Pelko sairaalaan joutumisesta. Heikotukset ja vilunvärinät ja yleinen voimattomuus.
Lisäksi pitäisi löytää elämään sisältöä.......
Tieto siitä, mitä se tuo muille ja tekee itselle, kuinka siitä ei seuraa mitään hyvää ja on vain typerää.
Erittäin miellyttävää kuulla eli lukea, että tältä keskustelupalstalta kuitenkin paranemisintoa löytyy ja on ymmärretty, ettei kyse ole leikistä. Toisen käsityksen sai tämänhetkisestä gallupista..
Onnea teille kaikille! Toivotaan, että myös parantumisvastaiset ihmiset jossain vaiheessa ymmärtävät, mitä tarkoittavat terveys ja tulevaisuus..
Ihanaa että täällä on myös tällainen parantumismyönteinen keskustelu! Mä olen edelleen aika huonossa kunnossa, vaikka painoa onkin säästöliekin takia tullut lisää. Tahto parantumiseen alkoi kun pyörryin kotona, ja säikähdin niin paljon. Kaikki hiuksetkin meinas tippua päästä. Nyt kun olen hiukan paremmassa kunnossa olo on paljon parempi! Olen iloisempi ja virkeämpi ja elämässä on muuta sisältöä. Vaikka vieläkin on vaikeaa niin uskon et pahimmat ajat on jo takana.. Oon vasta 14-vuotias.. Haluan normaalin nuoruuuden.
mut hirveesti voimia kaikille! ootte tärkeitä
Mulla on vasta ihan "uutuus" tää paranemisen halu, alkoi kyllä vasta viikko sitten ja mielialat on vaihdelleet... mutta...
Leivoin systerille aivan mahtavan mansikkatäytekakun rippijuhliin ja yhtäkkiä tajusin kuinka surullista oli, etten voisi nauttia siitä kuten kaikki muut... että siitä on jo vuosia (en edes muista kuinka kauan) kun viimeksi pystyin syömään jotain herkkua ajattelematta kaloreita tai mitään. Ja juhlissa yritinkin syödä sitä ison palan ja vaan nauttia ja hymyillä. Palahan siinä tuli kurkkuun, mutta nyt olen ensimmäistä kertaa ihan tosissani paranemishaluinen. En vaan osaa oikein tehdä asialle mitään.