Olen tässä n. 6 vuoden ajan pohtinut jokapäiväisesti oman sydämeni tilaa.
Kukaan normaali ihminen ei jatkuvasti tarkkaile omaa sykettään, onko se nopea, hidas, säännöllinen taikka epäsäännöllinen. En voi liikkua vapaasti ajattelematta, että jos saan rytmihäiriön, joka ei lähde pois.
Tämä pelko lähti siitä, kun noin 6 vuotta sitten sain ensimmäisen paniikkikohtaukseni. Sen seurauksena syke jäi taivaisiin yli vuorokaudeksi. Rintakehä oli kipeä, jopa kosketus arka. Tuolloin olin 12-vuotias, enkä tiennyt, että ilmiö rytmihäiriö on olemassa.
Ahdistuksen vallassa aloin saada kummallisia tuntemuksia. Tuntui kuin sydän jättäisi lyönnin välistä tai muljahtaisi oudosti. Kun tällainen tuntemus tuli, menin paniikkiin. Syke jäi koholle, joka taas lisää näitä tuntemuksia. Tiedän, että tämän kaltaiset tuntemukset sydämessä ovat vaarattomia ja jokaiselle tulee niitä. Kaikki eivät vain niitä "noteeraa" tai edes huomaa.
Olen käynyt ongelmastani lääkärissä. Sain beetasalpaajaa. Minulle on tullu beetasalpaajan ottamiseen jonkinnäköinen psykologinen este. Pelkään saavani niiden seurauksena jonkin vakavan rytmihäiriön tai sen, että pulssini jää ikuisesti korkeaksi jos en niitä ota enää lisää, kun olen muutaman kerran niitä ottanut. Minulla on aivan järkyttävä kynnys tarttua noihin lääkkeisiin, vaikka tiedän, että ne ovat turvallisia. Annoksenikin on aivan mitätön ja luultavasti aiheuttaisi vain lume vaikutuksen. No, mitäköhän se lumevaikutus mahtaisi minulla olla, luulenpa, että toiseen suuntaan kuin pitäisi.
Tämä pakonomainen ajattelu rajoittaa elämääni. En todellakaan uskalla ottaa tippaakaan alkoholia. 1 siiderikin saa aikaan joko todellisen tai kuvitellun rytmihäiriön, joka kestää 5 tuntia. Tällainen samankaltainen häiriö voi tulla myös baari illan jälkeen, vaikka en ole ottanut yhtään mitään. En siis uskalla mennä baariin. En myöskään uskalla lähteä mihinkään korpeen tai kauas kotoa. Entä jos saan rytmihäiriön? Pidän puhelinta jatkuvasti vierelläni kaiken varalta, jospa vaikka pitää soittaa ambulanssi.
Liikuntaa uskallan harrastaa, mutta sekään ei ole ns. vapautunutta. Jatkuvasti tarkastelen, että miten se sydän siellä pomppii. Tuntuu, että olen saanut omalla päänupillani aikaan muutamat tuntemukset, jotka ovat pyörineet mielessäni ennen sen saamista.
Minua ahdistaa aivan älyttömästi tämä rajoittunut elämäni. En ole kehdannut puhua tästä kenellekkään, koska tämä vaikuttaa aivan typerältä. En jaksa tätä mielentaistelua siitä, että onko sydämessäni oikeasti jokin fyysinen vika vai kehittelenkö tuntemukseni omassa päässäni. Voinko saada sykkeen nousemaan yhtäkkisesti 200 leposykkeestä mielenvoimilla... en jaksa tätä vammailua. En kehtaa mennä edes lääkäriin, kun en ole näitä lääkkeitäkään uskaltautunut ottamaan. Pitänee varmaan ottaa riski ja kokeilla minkälaisen paniikkikohtauksen se minussa aiheuttaa.
Ja vielä... Tämä sydänongelma ei ole ainut pelko mitä minulla on ollut ja on. Jo aivan pienestä varmaan n. 5 vuotiaasta lähtien olen jatkuvasti pelännyt jotain sairautta. Saanut miettimällä aikaiseksi mitä hirveimpiä päänsärkyjä, mahakipuja. Kerran pelkäsin myös sairastavani imusolmukesyöpää, jolloin koskettelin jatkuvasti kaulaani. No tästäpä tietenkin imusolmukkeet turposivat ja olin 100% varma, että minulla on syöpä. Hikoilin jopa yöllä niin paljon, että oli pakko vaihtaa lakanat. (Tämä alkoi siitä, kun kuulin että im.syövän oireisiin kuuluu yöhikoilu). On ollut myös kaikenmaailman muita sairauksien pelkoja, jotka ovat kestäneet parista kuukaudesta vuoteen. Mutta tämä sydän ongelma on seurannut jo 6-vuotta ja en taida siitä ikinä päästä. Päänupillani kehitän itselleni oikean vian sydämeeni ja löydän itseni silitysrautojen alta.
Kiitos jos jaksoit lukea kirjoitukseni loppuun. Olisi hauska kuulla, jos joku muukin kärsii tällaisesta vammailusta? No voihan tätä jo varmaan mielisairaudeksi kutsua, jos kyse on edes siitä. Tieto tapaksessani ei lisää tuskaa.
Kukaan normaali ihminen ei jatkuvasti tarkkaile omaa sykettään, onko se nopea, hidas, säännöllinen taikka epäsäännöllinen. En voi liikkua vapaasti ajattelematta, että jos saan rytmihäiriön, joka ei lähde pois.
Tämä pelko lähti siitä, kun noin 6 vuotta sitten sain ensimmäisen paniikkikohtaukseni. Sen seurauksena syke jäi taivaisiin yli vuorokaudeksi. Rintakehä oli kipeä, jopa kosketus arka. Tuolloin olin 12-vuotias, enkä tiennyt, että ilmiö rytmihäiriö on olemassa.
Ahdistuksen vallassa aloin saada kummallisia tuntemuksia. Tuntui kuin sydän jättäisi lyönnin välistä tai muljahtaisi oudosti. Kun tällainen tuntemus tuli, menin paniikkiin. Syke jäi koholle, joka taas lisää näitä tuntemuksia. Tiedän, että tämän kaltaiset tuntemukset sydämessä ovat vaarattomia ja jokaiselle tulee niitä. Kaikki eivät vain niitä "noteeraa" tai edes huomaa.
Olen käynyt ongelmastani lääkärissä. Sain beetasalpaajaa. Minulle on tullu beetasalpaajan ottamiseen jonkinnäköinen psykologinen este. Pelkään saavani niiden seurauksena jonkin vakavan rytmihäiriön tai sen, että pulssini jää ikuisesti korkeaksi jos en niitä ota enää lisää, kun olen muutaman kerran niitä ottanut. Minulla on aivan järkyttävä kynnys tarttua noihin lääkkeisiin, vaikka tiedän, että ne ovat turvallisia. Annoksenikin on aivan mitätön ja luultavasti aiheuttaisi vain lume vaikutuksen. No, mitäköhän se lumevaikutus mahtaisi minulla olla, luulenpa, että toiseen suuntaan kuin pitäisi.
Tämä pakonomainen ajattelu rajoittaa elämääni. En todellakaan uskalla ottaa tippaakaan alkoholia. 1 siiderikin saa aikaan joko todellisen tai kuvitellun rytmihäiriön, joka kestää 5 tuntia. Tällainen samankaltainen häiriö voi tulla myös baari illan jälkeen, vaikka en ole ottanut yhtään mitään. En siis uskalla mennä baariin. En myöskään uskalla lähteä mihinkään korpeen tai kauas kotoa. Entä jos saan rytmihäiriön? Pidän puhelinta jatkuvasti vierelläni kaiken varalta, jospa vaikka pitää soittaa ambulanssi.
Liikuntaa uskallan harrastaa, mutta sekään ei ole ns. vapautunutta. Jatkuvasti tarkastelen, että miten se sydän siellä pomppii. Tuntuu, että olen saanut omalla päänupillani aikaan muutamat tuntemukset, jotka ovat pyörineet mielessäni ennen sen saamista.
Minua ahdistaa aivan älyttömästi tämä rajoittunut elämäni. En ole kehdannut puhua tästä kenellekkään, koska tämä vaikuttaa aivan typerältä. En jaksa tätä mielentaistelua siitä, että onko sydämessäni oikeasti jokin fyysinen vika vai kehittelenkö tuntemukseni omassa päässäni. Voinko saada sykkeen nousemaan yhtäkkisesti 200 leposykkeestä mielenvoimilla... en jaksa tätä vammailua. En kehtaa mennä edes lääkäriin, kun en ole näitä lääkkeitäkään uskaltautunut ottamaan. Pitänee varmaan ottaa riski ja kokeilla minkälaisen paniikkikohtauksen se minussa aiheuttaa.
Ja vielä... Tämä sydänongelma ei ole ainut pelko mitä minulla on ollut ja on. Jo aivan pienestä varmaan n. 5 vuotiaasta lähtien olen jatkuvasti pelännyt jotain sairautta. Saanut miettimällä aikaiseksi mitä hirveimpiä päänsärkyjä, mahakipuja. Kerran pelkäsin myös sairastavani imusolmukesyöpää, jolloin koskettelin jatkuvasti kaulaani. No tästäpä tietenkin imusolmukkeet turposivat ja olin 100% varma, että minulla on syöpä. Hikoilin jopa yöllä niin paljon, että oli pakko vaihtaa lakanat. (Tämä alkoi siitä, kun kuulin että im.syövän oireisiin kuuluu yöhikoilu). On ollut myös kaikenmaailman muita sairauksien pelkoja, jotka ovat kestäneet parista kuukaudesta vuoteen. Mutta tämä sydän ongelma on seurannut jo 6-vuotta ja en taida siitä ikinä päästä. Päänupillani kehitän itselleni oikean vian sydämeeni ja löydän itseni silitysrautojen alta.
Kiitos jos jaksoit lukea kirjoitukseni loppuun. Olisi hauska kuulla, jos joku muukin kärsii tällaisesta vammailusta? No voihan tätä jo varmaan mielisairaudeksi kutsua, jos kyse on edes siitä. Tieto tapaksessani ei lisää tuskaa.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Olen itse päälle kolmikymppinen.
Aloin saada tuollaisia oireita jokunen vuosi sitten. Varsinkin krapulassa ne olivat yleisiä, mutta sittemmin olen saanut niitä myös muuten. Tarkkailen pulssiani aika paljon ja tunnustelen että onko se nyt tasainen jne. Pahimmillaan paniikkikohtaukset olivat tosi rajuja ja jouduin ottamaan niihin rauhoittavia sekä ssri lääkkeitä.
Olen käynyt mm. ensiavussa mittauttamassa sydänkäyrän monesti, eikä mitään ole löytynyt, silti en vain uskonut että minulla ei ole mitään vikaa. Oireet alkoivat parantua oikeastaan vasta kun kävin sydämen rasituskokeessa jossa katsottiin ne käyrät, sen jälkeen olen saanut tolkutettua itselleni ettei minulla ole oikeasti mitään vikaa. Kävin myös muutaman kerran psykologilla ja niistäkin käynneistä oli apua.
Jonkin verran tuo vaivaa vieläkin ja esim. pitkälle automatkalle lähtiessä saattaa tulla tuntemuksia ja ajatuksia että jos pumppu hetkahtaa reissussa niin mites sitten, mutta olen pyrkinyt siihen etten jätä reissuja tämän takia tekemättä, se olisi varmaan pahin virhe. Olen huomannut myö että väsyneenä oireita on enemmän kuin hyvin levänneenä, kesä on vaikeaa aikaa kun yöunet jää vähiin kuumuuden ja valoisuuden takia. Alkoholin kyllä jätin tyystin pois, koska tällä hetkellä en halua missään nimessä riskeerata että kohtaukset tulisivat takaisin esim. krapulan takia, mieluummin sitten vaikka loppuikä selvinpäin kuin panikoivana. Olen jättänyt myös kofeiinin, sitä kannattaa kokeilla.
Itselläni on vähän samanlainen tausta, ajattelen pienistäkin kivuista helposti että ne voivat olla ilmentymiä vakavista taudeista. Itsellä tuo tulee ehkä lapsuudesta. Minulla oli silloin kipuja jalassa joita vähättelin ja piiloittelin. Mutta sitten kuintenkin hoitotäti kysyi mikä on ja tarkisti jalan, siinä oli ilmeisesti sellainen tulehdus joka olisi voinut johtaa kuolemaankin (tai ainakin näin minulle sanottiin) Tästä kai minulle on jäänyt sellainen pelko että valitan ja tarkistutan helposti pienintäkin vaivaa, vaikka kipukynnykseni sinällään onkin tosi korkea.
http://keskustelu.suomi24.fi/node/8152658
käyppä ottamassa sydänfilmi vaikka terveyskeskuksessa ja lähetä se sellaiseen paikkaan missä siittä jotakin ymmärretäänkin(hyvä kardiologi).minun filmin tulkkasi terveyskeskuslääkäri päin peetä,sanoi että ei ole mitään hätää.Sen jälkeen tuli vaarallinen rytmihäiriö,ja kun kardiologi näki filmin niin passitti 2 viikon sisällä hyksiin hoitoon.VUOSIA minäkin kuvittelin että olen luulotautinen tässäkin asiassa koska on ollut tapana kerätä itselle noita olemattomia sairauksia ihan sekoamiseen saakka.minulla ainakin kaikenlainen stressi,työhommat jamuut tekemättömät jutut,levon puute erityisesti aiheuttaa kuvitelmia.nykyään menenkin suoraan sänkyyn kun alkaa pää suurennella asioita.tuntuu tepsivän.