Muutkin ovat kertoneet omia kokemuksiaan masennuksesta, joten miksen minäkin siis kertoisi oman tarinani. Kertomukseni on hyvin yksityiskohtainen, osittain sen takia koska tunnen palavaa tarvetta kertoa asiasta jollekin, mutta en siihen IRL pysty. Olen 18-vuotias nuori tyttö, joka käy lukiota.
Näin jälkikäteen ajateltuna ensimmäiset kokemukseni syrjinnästä olivat jo eskarissa. Ystävystyin erääseen tyttöön ja meistä tuli kuin paita ja peppu, ja vietimme paljon aikaa yhdessä. Kaverini oli suosittu muiden keskuudessa, minä en niinkään mutta kaverini ansiosta myös omat pisteeni nousivat ja muut pitivät minustakin. Tämä tyttö kuitenkin muutti toiselle paikkakunnalle ilmoittaen siitä vasta noin viikkoa aikaisemmin, ja pian hän olikin jo poissa.
Koska minä olin viettänyt eniten aikaa hänen kanssaan, niin muut ikätoverini automaattisesti olettivat, että lähdön syynä olin minä ja syyttivät siis minua siitä. Rupesin oikeasti miettimään, että mitä olin tehnyt väärin ja että miksi ystäväni oli muuttanut toiseen paikkaan, enkä oikeastaan ymmärtänyt etten näkisi häntä enää ikinä. Joka päivä aamuringissä, ruokailussa ja leikkiessäni istuin sellaisella paikalla, että näkisin ikkunasta jos ystäväni kaikesta huolimatta tulisi takaisin, jolloin voisin ensimmäisenä mennä tervehtimään häntä. Sitä päivää ei ikinä tullut, ja vietin aikani yksin. Mulla ei ollut kavereita. Olin hylätty, minua syrjittiin. En sitä tajunnut, leikin vain yksin ja olin siihen ihan tyytyväinen - oletin, että se vaan on vakio etteivät muut minusta pidä ja hyväksyin sen. Tässä vaiheessa omaksuin harmillisen ajattelutavan, etten kelpaa muille ja että muut eivät ikinä pidä minusta.
Koulut alkoi, ja ala-asteella tutustuin uuteen tyttöön, josta tuli pian paras ystäväni ja olimme parhaita kavereita aina yläasteen loppuun saakka. Jossakin vaiheessa kaverini alkoi vähätellä, haukkua ja piikitellä mua. Hän pilkkasi ulkonäköäni ja pyöreyttäni, ja kerran sanoi jopa nauraneensa äitinsä kanssa (siis ihan oikeasti hänen äitinsä oli nauranut ja pilkannut mua, ala-asteikäistä tyttöä) pulleudelleni - enkä tosissaan ollut edes niin pullea, että siinä olisi pitänyt olla mitään huvittavaa. Kaverini oli itsekin pyöreä, mutta minun pyöreys se vasta hauskaa olikin heidän mielestään.
Olin hyvä koulussa, ja kaverini aina pilkkasi minua siitä. Nauroi, miten kaikki pitävät mua nössönä ja nörttinä, ja ettei kukaan poika voisi ikinä edes pitää musta ja että häntä itseäkin hävettää olla seurassani, koska olen liian hyvä koulussa. Se sattui, mutta koulumenestykseni jatkui entisellään. En minä mitenkään erityisen paljon lukenut kokeisiin, jostakin syystä pärjäsin kokeissa ja numerot pysyivät korkealla mutta eiväthän muut siihen uskoneet. Pitää tähän lisätä, että kaverini äiti haukkui mua päin naamaa nörtiksi, tosin lisäsi siihen aina välillä, että olisipa tuo meidänkin tyttö noin hyvä koulussa. Tiedä sitten, olisiko tuo pitänyt ottaa kohteliaisuutena, mutta tuossa iässä nörttiys oli hyvin halveksittava ominaisuus, joten otin jokaisen huomautuksen suurena loukkauksena. Luulin, että aikuiset tietää asiat paremmin ja koska joku aikuinen noin sanoo, niin oikeasti olen auttamaton nörtti.
Yläasteelle mentäessä saimme uusia kavereita ja pian kuljimmekin 4 hengen porukassa koko ajan. Paras kaverini alisti mua koko ajan, haukkui, nälvi ja yritti saada muitakin siihen mukaan. "Katsokaa, Emmalla on perseessä tahra, hiuksissa takku, hampaat vinossa ja silmät ruman väriset! Taas se sai kokeesta kympin, helvetin nörtti! Eikä kukaan pidä nörteistä. Noloa, miten sä kehtaat?" -tyyliset yksinpuhelut olivat liiankin yleisiä, onneksi muut eivät tuohon haukkumisvirteen yhtyneet kovin usein. Joskus niinkin kävi, ja sitten kaikki olivatkin yhtä lukuunottamatta mua haukkumassa. Paras kaverini piti mua toisarvoisena ihmisenä, jota saa kohdella juuri niin kuin huvittaa.
Noihin aikoihin mulla tuli mieleen ensimmäiset itsemurha-ajatukset. Pyörittelin niitä päässäni, eivätkä ne olleet luokkaa "kukaan ei välitä musta, tapan itteni, kukaan ei rakasta mua ja kukaan ei edes huomaisi", vaan kylmänviileästi suunnittelin, kuinka muutaman vuoden päästä mua ei enää ole. En muista liittyikö siihen muita masennuksen oireita jo silloin, mutta itsemurha-ajatukset liikkuivat mielessä joka päivä. Masennus käsitteenä oli mulle ihan tuntematon.
Vihasin itseäni, vihasin muita koska luulin heidänkin vihaavan mua. Mulla oli huono maine koulussa (nörtti, hikipinko, tylsä, hiljainen, ujo), sain pitkiä katseita ja halveksivia katseita muilta. Asioita ei kysytty multa suoraan vaan epäsuorasti muilta ("mitä se sano?", "mikä sen nimi on?"), ja se jos mikä tuntui halveksuvalta. En kuitenkaan kertonut mietteistäni kenellekään, luulin että se leimataan huomionhakuisuudeksi.
... Jatkan seuraavaan viestiin, tähän ei enää mahdu. Anteeksi, kun tästä tuli näin pitkä, ei ollut tarkoitus. :D
Näin jälkikäteen ajateltuna ensimmäiset kokemukseni syrjinnästä olivat jo eskarissa. Ystävystyin erääseen tyttöön ja meistä tuli kuin paita ja peppu, ja vietimme paljon aikaa yhdessä. Kaverini oli suosittu muiden keskuudessa, minä en niinkään mutta kaverini ansiosta myös omat pisteeni nousivat ja muut pitivät minustakin. Tämä tyttö kuitenkin muutti toiselle paikkakunnalle ilmoittaen siitä vasta noin viikkoa aikaisemmin, ja pian hän olikin jo poissa.
Koska minä olin viettänyt eniten aikaa hänen kanssaan, niin muut ikätoverini automaattisesti olettivat, että lähdön syynä olin minä ja syyttivät siis minua siitä. Rupesin oikeasti miettimään, että mitä olin tehnyt väärin ja että miksi ystäväni oli muuttanut toiseen paikkaan, enkä oikeastaan ymmärtänyt etten näkisi häntä enää ikinä. Joka päivä aamuringissä, ruokailussa ja leikkiessäni istuin sellaisella paikalla, että näkisin ikkunasta jos ystäväni kaikesta huolimatta tulisi takaisin, jolloin voisin ensimmäisenä mennä tervehtimään häntä. Sitä päivää ei ikinä tullut, ja vietin aikani yksin. Mulla ei ollut kavereita. Olin hylätty, minua syrjittiin. En sitä tajunnut, leikin vain yksin ja olin siihen ihan tyytyväinen - oletin, että se vaan on vakio etteivät muut minusta pidä ja hyväksyin sen. Tässä vaiheessa omaksuin harmillisen ajattelutavan, etten kelpaa muille ja että muut eivät ikinä pidä minusta.
Koulut alkoi, ja ala-asteella tutustuin uuteen tyttöön, josta tuli pian paras ystäväni ja olimme parhaita kavereita aina yläasteen loppuun saakka. Jossakin vaiheessa kaverini alkoi vähätellä, haukkua ja piikitellä mua. Hän pilkkasi ulkonäköäni ja pyöreyttäni, ja kerran sanoi jopa nauraneensa äitinsä kanssa (siis ihan oikeasti hänen äitinsä oli nauranut ja pilkannut mua, ala-asteikäistä tyttöä) pulleudelleni - enkä tosissaan ollut edes niin pullea, että siinä olisi pitänyt olla mitään huvittavaa. Kaverini oli itsekin pyöreä, mutta minun pyöreys se vasta hauskaa olikin heidän mielestään.
Olin hyvä koulussa, ja kaverini aina pilkkasi minua siitä. Nauroi, miten kaikki pitävät mua nössönä ja nörttinä, ja ettei kukaan poika voisi ikinä edes pitää musta ja että häntä itseäkin hävettää olla seurassani, koska olen liian hyvä koulussa. Se sattui, mutta koulumenestykseni jatkui entisellään. En minä mitenkään erityisen paljon lukenut kokeisiin, jostakin syystä pärjäsin kokeissa ja numerot pysyivät korkealla mutta eiväthän muut siihen uskoneet. Pitää tähän lisätä, että kaverini äiti haukkui mua päin naamaa nörtiksi, tosin lisäsi siihen aina välillä, että olisipa tuo meidänkin tyttö noin hyvä koulussa. Tiedä sitten, olisiko tuo pitänyt ottaa kohteliaisuutena, mutta tuossa iässä nörttiys oli hyvin halveksittava ominaisuus, joten otin jokaisen huomautuksen suurena loukkauksena. Luulin, että aikuiset tietää asiat paremmin ja koska joku aikuinen noin sanoo, niin oikeasti olen auttamaton nörtti.
Yläasteelle mentäessä saimme uusia kavereita ja pian kuljimmekin 4 hengen porukassa koko ajan. Paras kaverini alisti mua koko ajan, haukkui, nälvi ja yritti saada muitakin siihen mukaan. "Katsokaa, Emmalla on perseessä tahra, hiuksissa takku, hampaat vinossa ja silmät ruman väriset! Taas se sai kokeesta kympin, helvetin nörtti! Eikä kukaan pidä nörteistä. Noloa, miten sä kehtaat?" -tyyliset yksinpuhelut olivat liiankin yleisiä, onneksi muut eivät tuohon haukkumisvirteen yhtyneet kovin usein. Joskus niinkin kävi, ja sitten kaikki olivatkin yhtä lukuunottamatta mua haukkumassa. Paras kaverini piti mua toisarvoisena ihmisenä, jota saa kohdella juuri niin kuin huvittaa.
Noihin aikoihin mulla tuli mieleen ensimmäiset itsemurha-ajatukset. Pyörittelin niitä päässäni, eivätkä ne olleet luokkaa "kukaan ei välitä musta, tapan itteni, kukaan ei rakasta mua ja kukaan ei edes huomaisi", vaan kylmänviileästi suunnittelin, kuinka muutaman vuoden päästä mua ei enää ole. En muista liittyikö siihen muita masennuksen oireita jo silloin, mutta itsemurha-ajatukset liikkuivat mielessä joka päivä. Masennus käsitteenä oli mulle ihan tuntematon.
Vihasin itseäni, vihasin muita koska luulin heidänkin vihaavan mua. Mulla oli huono maine koulussa (nörtti, hikipinko, tylsä, hiljainen, ujo), sain pitkiä katseita ja halveksivia katseita muilta. Asioita ei kysytty multa suoraan vaan epäsuorasti muilta ("mitä se sano?", "mikä sen nimi on?"), ja se jos mikä tuntui halveksuvalta. En kuitenkaan kertonut mietteistäni kenellekään, luulin että se leimataan huomionhakuisuudeksi.
... Jatkan seuraavaan viestiin, tähän ei enää mahdu. Anteeksi, kun tästä tuli näin pitkä, ei ollut tarkoitus. :D
Vastaukset 25
Vanhimmat
Peruskoulun lopun häämöttäessä olin niin huonossa kunnossa, että itsemurhasuunnitelmani h-hetki oli vain viikkojen tai korkeintaan kuukauden päässä. Vaikka olin silloin vielä nuori, oli suunnitelmani lähes vedenpitävä ja pelasin varman päälle, kun kyseessä oli oma kuolema, jonka en halunnut epäonnistuvan. Sitten mieleen iski, että tämä voi olla masennuksen aiheuttamaa. Luin masennuksesta netistä ja melkein kaikki oireet täsmäsivät. En uskaltanut hakea apua, mutta oireiden ymmärtäminen auttoi siinä määrin, etten toteuttanut im-suunnitelmaani.
Vasta lukiossa hain apua, ja nyt olen käynyt tiiviisti juttelemassa psykologille noin vuoden ajan. Eri lääkkeitä on kokeiltu, mistään ei ole ollut apua ja tällä hetkellä kaikki lääkkeet ovat kiellossa väärinkäytösten, yliannostusten ja itsemurha-alttiuden takia. Yhdessä vaiheessa otin yliannostuksen lääkkeitä ja jouduin sairaalaan, ja sieltä suoraan suljetulle. Valehtelin itseni ulos, halusin kotiin.
Nyt menee huonommin kuin ikinä, olen menettänyt täysin mielenkiintoni muita ja itseäni kohtaan. Juon holtittomasti, juon yksin, viiltelen ja satutan itseäni monilla muilla keinoilla, joita ei heti uskoisi itsetuhoisuudeksi (kuten esimerkiksi viiltelyjäljet viittaavat lähes aina masennukseen). En ole pitkään aikaan käynyt kunnolla koulussa, sairaslomalla olen ollut mutta en pitkiin aikoihin ole jaksanut hakea sairaslomatodistusta koulua varten, vaikka psykiatri on sitä yrittänyt tuputtaa.
Olen pohjalla, en jaksa mitään. Nukun huonosti muutamia tunteja yössä, mutta en saa unilääkkeitä avukseni, minkä takia olen koko ajan väsynyt ja itsetuhoisuus kasvaa räjähdysmäisesti valvottujen tuntien kasvaessa. En enää jaksa olla toiveikas tulevaisuuden suhteen, en tiedä kauanko jaksan täällä enää olla. Harmikseni itsemurhasuunnitelmat ovat saaneet ikävän käänteen, kun ei ole enää lääkkeitä helpottamassa sen tekemistä.
Osaksi senkin takia halusin kirjoittaa tänne ja aloittaa uuden keskustelun, että saisin jotakin apua kun hoitohenkilökunta on kesälomalla ja olen täysin tyhjän päällä, ilman mitään. Haluaisin apua, mutta en sitä saa. Yön heikkoina hetkinä olen soittanut päivystykseen, mutta sieltä on suoraan sanottu, etteivät he osaa mua auttaa ja joka kerralla he yrittävät mahdollisimman nopeasti lyödä luurin korvaan. Tarvitsen apua ja kuuntelevaa korvaa, ja ehkä saan sitä tältä palstalta ilman, että mua yritetään häätää täältä pois. Olisi kiva, jos jotenkin jollakin kommentilla ilmottaisitte lukeneenne tämän tekstin, jotta tiedän etten ole täysin yksin tämän kanssa.
Olen pikkuhiljaa luovuttamassa ja antamassa periksi. Ei sitä koko ajan jaksa taistella gladiaattorilaumaa vastaan aseenaan pelkkä puinen suojakilpi, joka jokaisesta iskusta heikkenee ja lopulta murtuu kokonaan. Haluaisin elää, mutta olen jo täysin valmis luovuttamaan ja kuolemaan pois. Vaikka mulla jäisikin paljon asioita kokematta, en sure sitä kunhan saisin tämän olon loppumaan.
Olkaa kilttejä, auttakaa, kommentoikaa. Tarvitsen juttuseuraa.
Salakavalat bakteerit ovat vallaneet mielesi.
Yritäs pärjäillä
Sinä olet joutunut käymään läpi paljon. Liian paljon rankkoja asioita ja pienestä asti. "Parhaasta kaveristasi" voisin sanoa, että itselläni oli vähän vastaavanlainen yläasteelle asti ja kun hän jäi kaveriporukastamme pois niin koko poppoon ilmapiiri parani, keveni ja me muut tulimme läheisimmiksi. Eihän noille sinun kohtaamillesi asioille voi mitään..sinä olet vain törmännyt ikäviin ihmisiin ja lähtöasetelmat voisivat olla paremmat. On hienoa, että sinussa on sentään vielä sen verran jtn elämänvoimaa jäljellä, että yrität parhaasi mukaan jatkaa eteenpäin, hakea jonkinlaista apua tilanteeseesi luovuttamatta.
Kunpa sinullakin olisi aito ystävä, joka välittäisi sinusta ja jonka kanssa voisit viettää aikaa, keskustella. Toivottavasti täältä keskustelupalstalta saat jonkinmoista apua näin kesäaikaan. Minun sympatiani ovat puolellasi ja olen todella pahoillani puolestasi. Koita jaksaa.
-S
Hienoa, että pääsit tästä henkilöstä eroon ja että kaveriporukkasi ilmapiiri parani!
Mulla on muutama aito ystävä, mutta kuten jo aikaisemmin mainitsin niin kaverisuhteeni ovat tällä hetkellä hieman solmulla. Täällä en uskalla avautua siitä sen enempää mutta sen verran voin sanoa, että nyt en ole varma kenelle uskaltaisin avautua huonosta olostani.
Tämä heinäkuu ottaa kyllä koville. Saatan saada lääkärin päivystysajan tässä lähiaikoina uniongelmien takia, mutta varmuutta siitä ei ole. Olen jo pidemmän aikaa nukkunut heikosti 1-4 tuntia yössä, mikä on aivan liian vähän ja univelat painavat mieltä yhä alemmaksi masennuksen syövereihin. Alkaa todella tuntua, etten enää jaksa ja että vaihtoehtoja ei enää ole kuin yksi.
Antibioottia suoraan suoneen ja oireet katoavat. Simsalabim!
Noei, yritä pärjätä kesän yli. Eihän tätä paljon ole enää jäljellä.
Sun "kaveris" oli täysi KATEELLINEN ääliö ja painotan sanaa KATEELLINEN. Siinä mielessä voit olla itseesi tyytyväinen, koska kateus pitää "ansaita" jotenkin. Ainakin sinulla on AIVOT, olet älykäs, joten ole ylpeä siitä ja pyri pitkälle opiskeluissa jos se sinua kiinnostaa. Ennemmin tai myöhemmin löydät vielä aidon ystävän jos vaan itse pysyt itsenäsi, etkä ala yhtä tyhmäksi ja ilkeäksi kuin muut. Yksinäisyyskään ei tunnu hyvältä, mutta vielä hirveämpää on muuttua keljuksi ihmiseksi ja totuus on, että heillä menee KAIKISTA HUONOITEN. Kuulin taas kuinka joku sellainen oli vetänyt itsensä hirteen. Kuka elämäänsä onnellinen oikeasti ryyppää kaikki viikonloput, tappelee ja puhuu paskaa toisistaan ja makaa sängyssä milloin kenenkin kanssa tai masturboi jonkun nettipornon ääressä????? Joko ihmisen täytyy olla todella onneton tai sitten vaan on tyhmä.
Sinuna olisin ylpeä sinusta. Olen ylpeä itsestänikin. Olen myös ollut todella masentunut ja yksinäinen. Lukiossa hieman syrjitty ja oudoksuttu. Olen joskus yrittänyt itsemurhaa. Mutta nykyisin olen ylpeä ja iloinen itsestäni, olen älykäs ja lahjakas. Minulla on muutama hyvä ystävä ja ehkä joskus tapaan fiksun miehen. Tähän asti kaikki miehet ovat olleet idiootteja, eikä kelpaa minulle. Mieluummin olen yksin.
Sanoit olevasi älykäs, mutta kuitenkin olet sitä mieltä, että yhdenillan jutut ovat merkki huonosta ihmisestä? Heh. Eletäänkö me nyt 1920-luvulla? Eiköhän jokaisella ole oikeus maata kenen kanssa haluaa, kun molemmat sitä haluavat. Ja mitä vikaa masturboinnissa on? Se on huomattavasti mukavampaa kun katselee pornoa samalla. Minusta pornossa ei ole mitään pahaa, vaikka olen nainen.
Ikävää kuulla, että olet ollut onneton menneisyydessäni, mutta olen iloinen siitä, että sinulla nyt menee hyvin. Älä kuitenkaan niin kärkkäästi tuomitse muita. Jokainen taaplaa tyylillään, kuten sanotaan.
TAHTOO TÄTÄ LISÄÄ!:)
Voitko muuten puhua asioista sun vanhempien/sisarusten kanssa???
Tuo kaverisi, josta kerroit ei ollut mitään muuta kuin kateellinen. Minusta on väärin, että olet joutunut kärsimään lahjakkuutesi vuoksi. Millainen on kaveritilanteesi nyt, onko sinulla ketään jolle puhua?
Haluaisitko juttukaveria suunnilleen samanikäisestä lukiolaistytöstä? :) Meseen tai miksei vaikka sähköpostiviestittelyynkin. Itse olen myös täydellisen väsynyt elämään, ja kärsinyt masennuksesta jo pidemmän aikaa. Osoite
[email protected]
En voi puhua asiasta vanhemmille tai sisaruksille. En halua huolestuttaa heitä, he huolestuivat jo silloin tarpeeksi, kun jouduin sairaalaan.
Kaveritilanteeni on hieman sekava, mutta en halua kirjoittaa siitä julkisella palstalla, josta kaikki voivat sen lukea. Ennen oli muutama, joille pystyin oloani purkamaan, mutta...
syrjitty91, voisin lisätä sut meseen tämän yön aikana. Olisi kiva kuulla myös sun tarina. =)
Eihän sun vanhemmat ja sisarukset halua sua MENETTÄÄ.
Tiedän sen. Mulla vaan ei ole sydäntä sanoa niille päin naamaa, että miten huonosti mulla nyt menee ja toisaalta perheen antama tuki ahdistaa mua vielä enemmän. En tiedä mistä se johtuu, mutta ahdistus kasvaa moninkertaiseksi, jos joku perheenjäsenistä tietää siitä. Silloin tulee olo, että tästä pitää päästä eroon NYT HETI, ja spontaanit ratkaisut tuntuvat silloin parhailta.
Onko sulla muuten mitään harrastuksia vaikka kotona? Ja ootko miettinyt vielä että mitä haluaisit tehdä isona työtä tai muuten mitä haluaisit tehnä tulevaisuudessa vanhempana?
Hei! Voit kirjoittaa minulle, jos haluat. Kärsin myös masennuksesta ja huonosta itsetunnosta. Ja monesta muustakin asiasta. Mulla on myös mese, joten voit lisätä minut halutessasi. Olen sua vanhempi, 28 v., toivottavasti ei haittaa. Emailini on [email protected].
lukija2, olisi kiva jutella ja jakaa kokemuksia, vaikka oletkin vanhempi kuin minä. Lisäsin tuon osoitteen meseeni :)
Heips,
Ainakin sinun äidinkielen taito on hyvä. Luin koko tekstisi loppuun ja täytyy sanoa, että oli pitkästä aikaa mukava lukea selkokielellä kirjoitettua fiksua tekstiä. :)
Olen itse tullut vuosien myötä siihen tulokseen, että ne syrjityimmät, oudoimmat ja eristäytyneimmät tyypit ovat niitä lahjakkaimpia persoonia. Miksi heitä muutenkaan kiusattaisiin? Ihminen on siitä kumma olento, että se on alitajuisesti kateellinen ja saattaa tajuta sen itsekin, mutta tämänpäivän ihminen osaa kätkeä sen ovelasti kiusaamisen varjoon eikä myönnä kateutta. Jos joku voi myöntää olevansa kateellinen, nostan kyllä hattua.
Sinun itsetuntosi saattaa sekoittaa tuntemuksiasi. Vaikka näin vierestä lukijan silmiin tuo tilanne tuntuisi olevan silkkaa kadehtimista "kavereittesi" osalta, sinä itse et niin tunne. Usko minua: Ihminen ei kiusaa turhasta (tai sitten pitää olla todella sairas yksilö, joka nauttii siitä).
Minulla on samanlaisia kokemuksia, tosin en ollut mikään järin hyvä koulussa. Ainoastaan hiljaisempi ja arempi. Jos olisin pukeutunut viimeisimmän muodin mukaan, hihitellyt ja juoruillut, sekä liikkunut koulun kerman kanssa, eihän minua olisi kiusattu. Niin yksinkertaista se on.
Mutta kumman sinä haluat valita? Oman tyylisi ja ajatuksesi vai kanalauman joiden ohjeita sinun tulisi noudattaa orjallisesti?
Pahinta ehkä kuitenkin on tuo kun istuu aivan vieressä, lähellä muita luokkalaisia ja he puhuvat uhrista aivan niinkuin olisi ilmaa. Aivan niinkuin uhria syytettäisiin hänen puhumattomuudesta. Tai niinkuin se olisi jotenkin päivänselvää, ettei uskalla puolustautua.
Ja sen kerran kun uskaltaa, saa hullun tai muuten vain kummajaisen leiman.
Ja ja...minuakin on kaverit haukkuneet. Jälkeenpäin ihmettelen että miten ihmeessä tällaiset tyypit ovat sitten voineet olla edes kavereita? Siinäpä se, kun ei ole muitakaan isossa pelottavassa koulussa, niin tyytyy haukuttavaksi. Heidän avullaan sain olla jotenkuten rauhassa pahemmilta kiusaajilta. Hehän olivat ns. "koulun suosituimpia".
Jossain vaiheessa vielä luulin, että tällainen kiusaaminen ja haukkuminen läskiksi jne. on ihan normaalia kaverien välistä naljailua, KUNNES luokanvalvojani tuli kysymään joku kaunis aamu minulta, että: "Kiusaako ne sua?" Ikäänkuin totuus olisi paiskautunut suoraan silmille.
Mainitsin asiasta näille "kavereille", kuin ihmeen kaupalla he vähensivät haukkumistani ja menivät jotenkin paniikkiin.
Ehkä en ikinä keksi mitään teoriaa omalle kiusaamiselleni, sillä nämä tyypit olivat lahjakkaita koulussa ja liikunnassa...tai no ainakin toinen heistä veteli kymppejä melkein joka kokeista kun taas minä istuin matematiikan tukiopetuksessa hampaat irvessä.
Olin minäkin lahjakas, ehkä jopa lahjakkaampi. He eivät vain halunneet huomata sitä ja yrittivät potkia minut maantasalle.
Koulumaailma on suht raakaa peliä. Joko pidät pääsi kylmänä ja hoet itsellesi joka päivä, että opiskelu on tärkeintä, tai sitten valitset kaverit, seurapiirit ja viikonlopun vietot koulun ohella. Minä en pystynyt valitsemaan noista juuri mitään, yritin opiskella, mutta koulu tuntui vaikealta, vaikkei minulla mitään oppimisvaikeuksia ollutkaan.
Olen jokatapauksessa päättänyt, että nämä tyypit eivät minun elämääni lopeta. Saan olla täällä elossa aivan kuten muutkin ja tuntea itseni kauniiksi, naisnuoreksi naiseksi. Itseasiassa minun täytyisi kiittää heitä, itsetuntoni lujittamisesta.
Mitä sinulle nyt kuuluu? Onko sinulla kesäsuunnitelmia?
(Olisi mukavaa kirjoitella, mutta en uskalla täällä antaa osoitettani).
Lisäys edelliseen viestiin: Sori nuo kirjoitusvirheet. :(
Epähuomiossa ja kiireessä kirjoitettu.
"Ainakin sinun äidinkielen taito on hyvä. Luin koko tekstisi loppuun ja täytyy sanoa, että oli pitkästä aikaa mukava lukea selkokielellä kirjoitettua fiksua tekstiä. :)"
Kiitos! :)
"Sinun itsetuntosi saattaa sekoittaa tuntemuksiasi. Vaikka näin vierestä lukijan silmiin tuo tilanne tuntuisi olevan silkkaa kadehtimista "kavereittesi" osalta, sinä itse et niin tunne. Usko minua: Ihminen ei kiusaa turhasta (tai sitten pitää olla todella sairas yksilö, joka nauttii siitä)."
Osaksi minun on vaikea uskoa tuota "he ovat vain kateellisia" -selitystä, koska en itse ole koskaan ollut siinä tilanteessa, että olisi jonkun koulumenestystä pitänyt kadehtia. Vaikka joku olisi pärjännyt mua paremmin, tiesin pystyväni itse lähes samaan, jos yrittäisin tarpeeksi - eikä siksi ole tarvinnut olla kateellinen. Minun korvaani tuollainen kiusaaminen kuulostaa pelkästään ilkeydeltä ja siltä, että mua on kiva pilkata ja haukkua. Ihan kuin mussa olisi jotain mielettömän epänormaalia ja halveksuttavaa, jonka kaikki muut huomaavat mutta josta en itse ole tietoinen. Ehkä se oli juuri hiljaisuuteni ja arkuuteni, en tiedä enkä varmaan tule ikinä tietämäänkään.
Tällä hetkellä harmittaa kovasti, että en enää osaa sisäistää opetuksia yhtä helposti kuin aikaisemmin ennen selvän masennuksen puhkeamista. Keskittymiskyky on pyöreä nolla, enkä oppitunneilla pysty(nyt) ahdistukseltani seuraamaan opetusta ja paha se on tyhjästä nyhjästä jotakin koe-esseeseen. Kirjoitustaidollani olen kuitenkin osannut kiertää tietämättömyyteni ja olen huijannut itselleni pisteitä luomalla illuusion, että asiasta enemmän kuin oikeasti tiedän. Huonoimmat numerot ovat siis jääneet saamatta, mutta opiskeluista ei tällä menolla ole mitään hyötyä tulevaa ammattiani ja yliopistoa varten.
Jopa parikeskustelut olivat / ovat mulle täysin mahdottomia, jos keskustelun aihe on vähänkin monimutkaisempi; unohdan valehtelematta puheenaiheen noin 30 sekunnin viiva minuutin sisällä ja saan koko ajan olla selvittämässä mistä tällä kertaa pitäisi puhua. Samalla pitäisi osata reagoida toisen puheeseen ja kehittää omia näkökulmia aiheesta. Ei onnistu :(
Mutta opiskelut eivät ole tällä hetkellä se tärkein asia, johon tulisi keskittyä vaan oma jaksaminen ja kuolemanhalun vastustaminen on ykkössijalla.
Osaan samaistua hyvin tuohon, että haukkujien (lähinnä silloisen parhaan kaverini) kanssa tuli roikuttua vain, jotta en jäisi kokonaan yksin. Oli onni, että luokanvalvojasi huomasi tuon haukkumisen ja otti sen esille! On kiva kuulla, että sellaisia opettajiakin on ja ettevät ystäväsi olleetkaan niin läpipaskoja, että olisivat vielä sen jälkeenkin jatkaneet samalla tavalla kuin aikaisemminkin. Koulukiusauskokemukset ovat aina rankkoja ja on hienoa, että olet osannut senkin kääntää omaksi vahvuudeksesi.
Mulla ei ole kesäsuunnitelmia, olen vain kotona. Uniongelmat ovat yltyneet niin pahoiksi, että yhä useammin on öitä, jolloin en saa nukuttua silmällistäkään. Todellisuudentaju heikkenee yön pikkutunneilla. :/
Minäkään en uskalla täällä levittää osoitettani, mutta vaikutat hyvin fiksulta tyypiltä ja susta olisi kiva tietää enemmänkin. Jos keksit jotain kerrottavaa, niin kirjoita toki tänne sillä kuuntelen erittäin mielelläni. :)
Hei!
Toivottavasti pystyt iloitsemaan edes hiukan lämpimästä, mutta hiukan sateisesta kesästä. Hienoa, että ihmiset ovat vastanneet viestiisi, ainakin jotkut välittävät. :)
Itse olen pian 27-vuotias ja olen kokenut samoja asioita kuin sinä. Olen ollut masentunut ja keskittymiskykyni on ollut nolla, koska olen vain pyöritellyt päässäni ihmissuhteita. Olen ollut likasanko, sylkykuppi, varakaveri jne.. Minua on vähätelty kiusattu halveksittu ja vaikka mitä. En ole arvostanut itseäni ja minulla on ollut huono itsetunto. Pikkuhiljaa olen tiedostanut tämän ja myöntänyt sen itselleni. Nyt osaan jo jotenkin tunnistaa, milloin kannattaa sulkea korvat ja lähteä pois sellaisten ihmisten seurasta, joista tulee vain paha olo. Vaikeata se on, jos ei ole paljoa muita ihmisiä. Uskon kuitenkin, että aina tulee vastaan niitä mukavia ja samanhenkisiä ja näin on minullekin käynyt.
Olen myös käynyt monenmoisessa terapiassa. Se on hyvä, että voi puhua jollekin tuntemattomalle, mutta tosiaan, heillä on kesälomat ja aikoija ei saa aina kun haluaa. Onneksi on keskustelupalstoja, joihin voi kirjoittaa. On se tyhjää parempi. Mielestäni on hienoa, että kirjoitit tänne rohkeasti tunnoistasi!
Olen alkanut elämään itseäni varten ja tekemään sitä mitä haluan. En enää välitä menneistä ja yritän päästä rauhaan asioista, jotka ovat syöneet minua sisältäpäin. Koitan antaa anteeksi ja jatkaa elämää eteenpäin. Minusta on tullut pirun sisukas ja tarmokas ja olen huomannut, että elämä kantaa eteenpäin. Niin kliseeltä kuin se vaan voikin kuulostaa. Pääsin myös arvostettuun taidekouluun ja nyt sillä tiellä ollaan.
Meiliosoitteita oletkin jo saanut rutkasti. :) Voisin ehdottaa sinulle yhtä hyvää kirjaa, joka on itseäni auttanut ymmärtämään joitakin asioita. Kirjan nimi on Kiltteydestä kipeät, kirjoittanut Anna-Liisa Valtavaara.
Toivon sinulle kaikkea hyvää ja jaksamista!
Myös mä tarjoudun juttelemaan sun kanssa :) Voit kertoa meseosoitteesi lähettämällä meiliä osoitteeseen [email protected]
Hei... Olet nähtävästi jo saanut useamman ihmisen sähköposti osoitteita jne... Mutta ajattelin vain että jos haluaisit vaikka yhden juttelu kaverin lisää... Itselläni on myös masennus ja voimavarat tällähetkellä tosi vähissä, joten olisi tosi kivaa jos lisäisit mut vaikka messeesi... [email protected]
millaisessa "kuohuntavaiheessa" ja suuntaa etsimässä silloin olin.
Kannattaa odottaa ihan rauhassa ja mennä päivä kerrallaan eteenpäin.
Myös voisit kokeilla lähettää ajatuksiasi/toiveitasi #ylöspäin" - josko siellä joku sinua kuulee - sellainen joka haluaa kulkuasi johdattaa ja rakastaa sinua..
(kokemusta on vastauksesta - näin perästäpäin katsottuna).
Elämä on kuin vellova meri edessäsi - älä pelkää kuitenkaan (ks. myös toisaalta, muista ketjusta, esim. "yleistä mielenterveydestä", yms. samantapaisissa elämäntilanteissa olevia nuoria on paljon..
Ottakaa iisisti vaan, kyllä kaikki aikanaan järjestyy, no hurry, ei täällä niin kiirettä tarvitse pitää...
ööö... oonko ainoa joka aattelee että tää ei oikeesti oo 18-v nuoren tytön kirjoittama tarina?? Tätä juttu vaan jotenkin haiskahtaa..