Onko tämä sairaus todellakin sellainen, että ilman lääkitystä tästä ei selviä? Vai riippuuko se taudin laadusta? Itselläni ollut 3 vuotta ja ilman lääkitystä selvinnyt tähän asti, mutta kohtauksia silloin tällöin ja niistä selvitty (joskin silloin tuntuu, että ei tästä selviä..).
Mikä on se "raja", jolloin tarvitsee lähteä hakemaan lääkitystä? Koska viimeisen asti haluan välttyä siltä.
Vai onko niin nykyään, että lääkäriin turvaudutaan liian nopeasti, jos näitä oireita tulee. (Enkä nyt missään tapauksessa halua syyllistää teitä, jotka koette sen niin pahaksi, että se vaikeuttaa elämäänne)
Mutta, kun tuntuu, että kaikki psyykelääkitys vaikuttaa omaan mieleen, niin onko se turvallista?
Mikä on se "raja", jolloin tarvitsee lähteä hakemaan lääkitystä? Koska viimeisen asti haluan välttyä siltä.
Vai onko niin nykyään, että lääkäriin turvaudutaan liian nopeasti, jos näitä oireita tulee. (Enkä nyt missään tapauksessa halua syyllistää teitä, jotka koette sen niin pahaksi, että se vaikeuttaa elämäänne)
Mutta, kun tuntuu, että kaikki psyykelääkitys vaikuttaa omaan mieleen, niin onko se turvallista?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Niin, että kun sain ensimmäisen oikein pahan kohtauksen, en nukkunu yöllä kahta tuntiaka ja olin varma että pumppu pettää nyt! Aamulla oli pakko mennä lääkäriin, ku ei oikein töihinkä voinut lähteä. Lopulta selvis että pumppu on ok ja että faijallaki on tää sama paska ollu yli 20 vuotta. Enpä siitä silti rauhoittunu, hyperventiloin edelleen. Lääkäri määräsi heti rauhoittavia! Ihmettelin sitä kyllä
Itseäni oikein pysty näkemään syömäs loppuikääni lääkkeitä!? Otin silloin puolikkaan ja rauhoittihan se, mut samalla päätin, etten aio niitä syödä vaan selviytyä tästä oman pääni avulla. Varsinki ku otin selvää et ne lääkkeet koukuttaa ja kohtauksista olis tosi vaikea päästä eroon enää ilman lääkettä, kun niitä kerran alkaa syömään. Aika taisteluahan tää välillä on, mut porskutellaan eteenpäin :)