Muslimisiirtolaisuuden dynamiikkaa Euroopassa
« : 21.06.2009, 00:06:46 »
Muslimisiirtokuntien itsepintaisesta takertumisesta Eurooppaan luin Esther Ben-Davidin pikkututkielman http://www.meforum.org/2107/europe-shifting-immigration-dynamic .
Toisen maailmansodan jälkeisessä (muslimien) maahanmuutossa Länsi-Eurooppaan on ollut kaksi vaihetta: ensin työperäistä maahanmuttoa ja toiseksi epäonnistunutta yritystä pysäyttää maahanmuutto.
Sodan jälkeisessä pitkän nousun vaiheessa Ranska, Saksa, Belgia, Britannia ym. imivät työvoimaa ensin Euroopan köyhemmiltä alueilta - Italiasta, Espanjasta - , sitten koko Välimeren alueelta, Keski-Idästä ja entisistä siirtomaista kauempaakin (Ruotsikin Suomesta). Tulijat käsitettiin vierastyöläisiksi, jotka ovat aikansa ja sitten palaavat vaurastuneina kotimaahansa tai onnistuvat juurtumaan uuteen maahansa; näin tietysti paljon tapahtuikin. Tämä oli ensimmäinen vaihe.
Talouden taantuessa öljykriisin aikoihin 1973-1975 hallitukset koettivat pysäyttää siirtolaisuutta ja palauttaa siirtolaisia. Tämä yritys on jatkunut yli kolmekymmentä vuotta vailla minkäänlaista menestystä. Kirjoittajan esimerkkien mukaan Saksassa, Ranskassa, Alankomaissa ja Norjassa olevien pohjois-afrikkalaisten, turkkilaisten tai yleensä muslimien lukumäärä on 1970-luvun puolimaista vähintään nelinkertaistunut, Euroopan mittakaavassa miljoonista jo kymmeniin miljooniin. Ja näin siis vastoin hallitusten pyrkimystä edes padota siirtolaisuutta.
Miten tämä on mahdollista?
Totta kai siirtolainen, joka koetetaan palauttaa takaisin, pinnistää vastaan kaikin keinoin: suistamolainen sananlasku "enzin soan jalan djilan, sitten soan perzien djilan". Siirtolainen vetoaa oikeuksiinsa, ja kun yksi saa myönteisen päätöksen jollakin perusteella, muut vetoavat samaan perusteeseen ja noista perusteista tulee saavutettuja etuja, oikeuksia. On vedottu ihmisoikeuksiin, turvapaikkaan, perheisiin.
Niinpä ennen muuta muslimisiirtolaisten sosiaalinen koostumus onkin vuosikymmenien mittaan muuttunut. Aikanaan muslimisiirtolainenkin oli taloudellinen tekijä ja yksi ihminen: hän oli töissä, sopeutui ympäristöön ja toimitti rukouksensa yms. vähin äänin. Nyt ollaan perheinä, sukuina ja klaaneina. Perheet ja yhteisöllisyys on tuonut myös uskonnollisten ja kulttuuristen arvojen korostuksen. Ollaan tavallaan kotikylän etäispesäke: haetaan puoliso sieltä ja tuodaan tänne, autetaan toinen toisiaan Eurooppaan. Käydään myös kotipuolessa rehentelemässä kuinka hyvin menee. Tämä luo sikäläiseen takapajulaan valtavan sosiaalisen paineen päästä Eurooppaan: muutaman satasen sosiaalirahakin on sikäläisellä mittapuulla paljon suurempi raha kuin mitä se täällä todellisuudessa on. Ja nimenomaan takapajuloista tänne pyritään: jos ihmiset pystyisivät muuhunkin kuin tuollaiseen loismaisen etäispesäkkeen ylläpitoon, he tietysti tekisivätkin niin.
Jalansijoja ovat ennen muuta perheen yhdistäminen ja turvapaikka. Se, että perhettä yhdistämällä ja puolisoita hakemalla tänne haalitaan alati uusia ihmisiä, pitää täällä oleviakin tavallaan ensi polven siirtolaisina kun he sopeutuvat perheen yhdistämisen ja kulttuurin ylläpitämisen pelisääntöihin. Toinen ryhmä on turvapaikanhakijat: hävitetään paperit ja henkilöllisyys, kerrotaan koskettava elämänhistoria, tosi tai keksitty. Jos ei myönnetä turvapaikkaa, jäädään kuitenkin piileskelemään ja yritetään maasta toiseen.
Tämä kaikki tapahtuu surkeassa tietämättömyydessä: sokeasti pyritään Eurooppaan käsittämättä, mitä elämä täällä on ja mitä se vaatii. Monet ovat pettyneetkin mutta eivät kehtaa sitä sanoa ja jos sanovatkin, heitä ei kotipuolessa uskota koska heidän epäillään estelevän muita pyrkimästä apajille. Täällä Euroopassa on jaloja ajatuksia ihmisoikeuksista ja mm. avioliiton kautta saatavista kansalaisoikeuksista, käsitteitä joiden merkitys ei ole lainkaan sama muissa kulttuureissa mutta joilla eurooppalaisia voi melkeinpä kiristää.
Tähän tapaan siis Esther Ben-David. Kehittelen vielä itse jatkoa. Minusta näyttää, että me eurooppalaiset pidämme yllä islamilaisen elämäntavan ja kulttuurin ulkomuseoita. Ihmiset, jotka eivät kykene tulemaan toimeen maassaan, tunkeutuvat erilaisia "oikeuksia" hyväksikäyttäen tänne. Jos he kykenisivät tekemään työtä täällä, he tekisivät ja sopeutuisivat. Sen sijaan he tekevät olemassaolonsa oikeutukseksi kulttuurisen erilaisuutensa. Meillä Suomessa tuollaista "erilaisuutta" pyyhittiin varsin raa'asti pois suuren muuton vuosina, esim. perinteinen maalainen elämäntapa. Mutta maalaiset kykenivätkin kaupungin töihin tehtaissa, kaupoissa ja sairaaloissa; heidän ei tarvinnut turvautua "kulttuuriseen erilaisuuteensa" elinkeinonaan. Mutta meillä siis säilyy takapajuisen islamilaisen elämäntavan saarekkeita ei tietenkään siksi, että ne sinällään olisivat täällä elinkelpoisia, vaan siksi että ne ovat täällä erityisessä suojelussa kuin ansarikasvit.
Suojeltava erilaisuus on tietysti elinkeino monille. Jussi Halla-aho aivan oikein sanoi, että kun jotkin turv
« : 21.06.2009, 00:06:46 »
Muslimisiirtokuntien itsepintaisesta takertumisesta Eurooppaan luin Esther Ben-Davidin pikkututkielman http://www.meforum.org/2107/europe-shifting-immigration-dynamic .
Toisen maailmansodan jälkeisessä (muslimien) maahanmuutossa Länsi-Eurooppaan on ollut kaksi vaihetta: ensin työperäistä maahanmuttoa ja toiseksi epäonnistunutta yritystä pysäyttää maahanmuutto.
Sodan jälkeisessä pitkän nousun vaiheessa Ranska, Saksa, Belgia, Britannia ym. imivät työvoimaa ensin Euroopan köyhemmiltä alueilta - Italiasta, Espanjasta - , sitten koko Välimeren alueelta, Keski-Idästä ja entisistä siirtomaista kauempaakin (Ruotsikin Suomesta). Tulijat käsitettiin vierastyöläisiksi, jotka ovat aikansa ja sitten palaavat vaurastuneina kotimaahansa tai onnistuvat juurtumaan uuteen maahansa; näin tietysti paljon tapahtuikin. Tämä oli ensimmäinen vaihe.
Talouden taantuessa öljykriisin aikoihin 1973-1975 hallitukset koettivat pysäyttää siirtolaisuutta ja palauttaa siirtolaisia. Tämä yritys on jatkunut yli kolmekymmentä vuotta vailla minkäänlaista menestystä. Kirjoittajan esimerkkien mukaan Saksassa, Ranskassa, Alankomaissa ja Norjassa olevien pohjois-afrikkalaisten, turkkilaisten tai yleensä muslimien lukumäärä on 1970-luvun puolimaista vähintään nelinkertaistunut, Euroopan mittakaavassa miljoonista jo kymmeniin miljooniin. Ja näin siis vastoin hallitusten pyrkimystä edes padota siirtolaisuutta.
Miten tämä on mahdollista?
Totta kai siirtolainen, joka koetetaan palauttaa takaisin, pinnistää vastaan kaikin keinoin: suistamolainen sananlasku "enzin soan jalan djilan, sitten soan perzien djilan". Siirtolainen vetoaa oikeuksiinsa, ja kun yksi saa myönteisen päätöksen jollakin perusteella, muut vetoavat samaan perusteeseen ja noista perusteista tulee saavutettuja etuja, oikeuksia. On vedottu ihmisoikeuksiin, turvapaikkaan, perheisiin.
Niinpä ennen muuta muslimisiirtolaisten sosiaalinen koostumus onkin vuosikymmenien mittaan muuttunut. Aikanaan muslimisiirtolainenkin oli taloudellinen tekijä ja yksi ihminen: hän oli töissä, sopeutui ympäristöön ja toimitti rukouksensa yms. vähin äänin. Nyt ollaan perheinä, sukuina ja klaaneina. Perheet ja yhteisöllisyys on tuonut myös uskonnollisten ja kulttuuristen arvojen korostuksen. Ollaan tavallaan kotikylän etäispesäke: haetaan puoliso sieltä ja tuodaan tänne, autetaan toinen toisiaan Eurooppaan. Käydään myös kotipuolessa rehentelemässä kuinka hyvin menee. Tämä luo sikäläiseen takapajulaan valtavan sosiaalisen paineen päästä Eurooppaan: muutaman satasen sosiaalirahakin on sikäläisellä mittapuulla paljon suurempi raha kuin mitä se täällä todellisuudessa on. Ja nimenomaan takapajuloista tänne pyritään: jos ihmiset pystyisivät muuhunkin kuin tuollaiseen loismaisen etäispesäkkeen ylläpitoon, he tietysti tekisivätkin niin.
Jalansijoja ovat ennen muuta perheen yhdistäminen ja turvapaikka. Se, että perhettä yhdistämällä ja puolisoita hakemalla tänne haalitaan alati uusia ihmisiä, pitää täällä oleviakin tavallaan ensi polven siirtolaisina kun he sopeutuvat perheen yhdistämisen ja kulttuurin ylläpitämisen pelisääntöihin. Toinen ryhmä on turvapaikanhakijat: hävitetään paperit ja henkilöllisyys, kerrotaan koskettava elämänhistoria, tosi tai keksitty. Jos ei myönnetä turvapaikkaa, jäädään kuitenkin piileskelemään ja yritetään maasta toiseen.
Tämä kaikki tapahtuu surkeassa tietämättömyydessä: sokeasti pyritään Eurooppaan käsittämättä, mitä elämä täällä on ja mitä se vaatii. Monet ovat pettyneetkin mutta eivät kehtaa sitä sanoa ja jos sanovatkin, heitä ei kotipuolessa uskota koska heidän epäillään estelevän muita pyrkimästä apajille. Täällä Euroopassa on jaloja ajatuksia ihmisoikeuksista ja mm. avioliiton kautta saatavista kansalaisoikeuksista, käsitteitä joiden merkitys ei ole lainkaan sama muissa kulttuureissa mutta joilla eurooppalaisia voi melkeinpä kiristää.
Tähän tapaan siis Esther Ben-David. Kehittelen vielä itse jatkoa. Minusta näyttää, että me eurooppalaiset pidämme yllä islamilaisen elämäntavan ja kulttuurin ulkomuseoita. Ihmiset, jotka eivät kykene tulemaan toimeen maassaan, tunkeutuvat erilaisia "oikeuksia" hyväksikäyttäen tänne. Jos he kykenisivät tekemään työtä täällä, he tekisivät ja sopeutuisivat. Sen sijaan he tekevät olemassaolonsa oikeutukseksi kulttuurisen erilaisuutensa. Meillä Suomessa tuollaista "erilaisuutta" pyyhittiin varsin raa'asti pois suuren muuton vuosina, esim. perinteinen maalainen elämäntapa. Mutta maalaiset kykenivätkin kaupungin töihin tehtaissa, kaupoissa ja sairaaloissa; heidän ei tarvinnut turvautua "kulttuuriseen erilaisuuteensa" elinkeinonaan. Mutta meillä siis säilyy takapajuisen islamilaisen elämäntavan saarekkeita ei tietenkään siksi, että ne sinällään olisivat täällä elinkelpoisia, vaan siksi että ne ovat täällä erityisessä suojelussa kuin ansarikasvit.
Suojeltava erilaisuus on tietysti elinkeino monille. Jussi Halla-aho aivan oikein sanoi, että kun jotkin turv
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.