Help!
Olen taas anoreksian suossa ja kamppailen sitä vastaan.
Auttaisi kovasti jos joku kertoisi kauhukokemuksistaan siitä mitä terveydellisiä haittoja anoreksia aiheuttaa.
Itse olen ollut koko kevään mitoissa 168/42. Näytän sairaalta. Häpeän itseäni. Veriarvot perseestä ja turvotuksia ympäri kroppaa. Jalkaterät ajoittain tunnottomat. Yksi yö meni ensiavussa tiputuksessa.
Mistä motivaatiota paranemiseen kun joku 46 kiloakin tuntuu ihan kamalalta määrältä.
Olen taas anoreksian suossa ja kamppailen sitä vastaan.
Auttaisi kovasti jos joku kertoisi kauhukokemuksistaan siitä mitä terveydellisiä haittoja anoreksia aiheuttaa.
Itse olen ollut koko kevään mitoissa 168/42. Näytän sairaalta. Häpeän itseäni. Veriarvot perseestä ja turvotuksia ympäri kroppaa. Jalkaterät ajoittain tunnottomat. Yksi yö meni ensiavussa tiputuksessa.
Mistä motivaatiota paranemiseen kun joku 46 kiloakin tuntuu ihan kamalalta määrältä.
Vastaukset 10
Vanhimmat
anoreksiaa voi seurata esim. osteoporoosi eli luuston haurastuminen.luut voivat siis murtua helpommin.
anoreksia voi aiheuttaa sudämen häiriöitä. pahimpana sydämen pysähdys. anoreksia voi aiheuttaa lapsettomuutta. anoreksia voi aiheuttaa heikkoutta lihaksissa. anoreksialla on pysyviä vaikutuksia loppuelämääm etenkin jos painoindeksi alle 15
Taisi bmi käydä alle viidessätoista, ja taitaa olla vieläkin.
Osteoporoosi lannenikamissa on jo.
Samoin pahimpina aikoina heikkoutta lihaksissa.
Sydänfilmit toistaiseksi ok.
Omakohtaisia kokemuksia kaipaisin. Mitä vaurioita on jäänyt pysyväksi, mistä olette päässeet yli ja kuinka vakavissa alipainoissa?
http://www.2medusa.com/2009/02/anorexia-bulimia-catena-dimauro-another.html
Itse olen sairastanut anoreksiaa 8 vuotta, joista 3-4 viimeisintä vuotta ovat olleet helvetillisiä.
Olin kuolla anoreksiaan. Mtt:n omahoitaja punnitsi minut, kauhistui, varasi labraan ajan. Kävin labroissa ja lääkäri soitti mulle kotiin, että nyt tyttö kiireellä tänne. Noh, mä menin. Kävi ilmi, että kalium oli romahtanut. Multa otettiin EKG, jossa näkyi hypokalemia (jotkut sydänaallot olivat laskeneet hengenvaarallisesti). Sain kiireellisen päivystyslähetteen aluesairaalaan. Siellä ei mulle meinattu saada tippaa, ei verinäytteitä, ei valtimoverinäytettä, koska olin niin kuiva. En ollut syönyt enkä juurikaan juonut mitään pitkiin aikoihin. Mä en muista paljon mitään tuosta sairaala-ajasta. Pää nuokkuen mut vietiin sisätaudeille. Siellä en suostunut syömään mitään, piilotin ruoan ja naureskelin itsekseni oveluuttani, kunnes seuraavana päivänä tuli lääkäri sanomaan, että mut laitetaan M1-lähetteellä Ouluun anorektikoita hoitavalle osastolle. Vietin siellä 2 kk, sitten lähdin pois, alipainoisena edelleen.
Viime kesän (2008) vietin Helsingin yksityisessä syömishäiriökeskuksessa, mutta eivätpä onnistuneet parantamaan sielläkään.
Nyt eilen pääsin sisätautiosastolta, koska mun maksa-arvot oli yli 1000 ja hengenlähtö jälleen liian lähellä. Osastolla mua hoidettiin anorektikkona, paino vaan laski koska en syönyt, verenpaine laski.
Mitä mulle on jäänyt käteen anoreksiasta?
Diagnoosin psykoottinen syömishäiriö, dg anorexia nervosa.
Joudun jatkuvasti käymään punnituksissa. Minulla on osteoporoosi, kaularangan nikamapainaumaumia, monia eri puutostiloja, sisäelimet liian kovalla rasituksella kun en syö. Anoreksian takia olen lyhentynyt 2 vuoden sisällä 3 cm, ja lyhenen koko ajan.
Olen edelleen vaikeasti anorektinen, voisin käyttää kuvausta kroonistunut. Laihdutan koko ajan. Vahtaan kaloreita. Ravaan vaa'alla. Pelkään ja rakastan ruokaa yli kaiken. En uskalla syödä, mutta haaveilen syömisestä. Ostan paljon ruokaa, jota en sitten syö. On vaan hyvä olo, kun on paljon ruokaa ympärillä.
Mulla lähtee hiukset päästä, kynnet ovat hirveässä kunnossa, hampaat.. voi tsiisus. Olen kalmankalpea koko ajan, palelen.
Anoreksia on yhtä helvettiä. Miksi siis elän siinä helvetissä? Koska pelkään niin vitusti "normaalia" elämää, en uskalla päästää kontrollista irti. Paitsi syömättömyyden, anoreksia on tuonut mun elämään järjettömän perfektionismin, onnistumisen tarpeen, itseruoskinnan, itsevihan ja -vahingoittamisen.
Taistele!
Oletko hankkinut apua? Jos et, niin hanki! Mene terveyskeskukseen ja sano, että haluat apua anoreksiaan.
Voimia! :)
Joo. Punnituksista olen johdonmukaisesti kieltäytynyt.
Mutta muutama viikko sitten jouduin tiputukseen natriumin puutteen takia. Nilkat turposivat, ja mahakin pömpötti (lääkärin mukaan tuollainen tila voi nostaa painoa viisikin kiloa eli vaaka valehtelee).
No. Hoitosuhde katkesi eikä kesällä muutenkaan mitään mtt:ssä tapahdu. Keskusteluapua en saa, vaikka kaipaisin.
Verikokeissa ja sydänfilmissä kävin eilen aamulla. Sydänfilmi ok, kuten viimeksikin, mutta verikoetuloksista ei tietoa, joten tuskin mitään kovin hälyttävää. Olen sairaalakammoinen.
Noista maksa-arvoista. Viimeksi anoreksia luisui käsistä viisi vuotta sitten ja maksa-arvo nousi, alat 139. Muita arvoja ei paljon mitattukaan.
Mutta tänä keväänä meni överiksi. Noin 168 senttiä ja alimmillaan 40-41 kiloa. Muutaman sain nostettua, mutta 45 ahdistaa tajuttomasti ja 50 tuntuu ihan mahdottomalta hyväksyä.
Eli sairasta. Mutta mistä hyvää hoitoa, jossa potilaan pelot ja toiveet otetaan huomioon.
Ihan pahaa tekee, kun lukee, mitä anoreksia voi saada aikaan. Miksi lukea vain kauhutarinoita?
Milestäni kannattaa pyristellä tuosta maanpäällisestä helvetistä eroon jo siitä yksinkertaisesta syystä, että voisi oikeasti alkaa viettää ihmisarvoista elämää: hankkia loistavan ammatin, ihania ystäviä, arvokkaita kokemuksia! Itse aloin saada voimaa kummasti alkaessani lukea pääsykokeisiin, sillä silloin tajusin, että on täällä jossain paikka minullekin. Löysin nimittäin alan, jolle ihan oikeasti haluan suuntautua! Tärkee on ennen kaikkea koordinoida ajatuksensa jonnekin ihan muualle, kun sille pirulliselle anoreksia-sektorille, joka on muuten loputon noidankehä.
Kukin löytää voimansa eri lähteistä, mutta älä yksinomaan vahtaa kaiken maailman synkkyyksiä - katso eteenpäin, sillä kyllä se aurinko OIKEASTI alkaa sinne risukasaankin paistaa, kunhan vain muuttaa pysyvästi ajatuksiaan! :)
Moikka!
Toi on niin totta että pelkää normaalia elämää. Mäkin haluun parantua mut pelkään sitä jos ei oo rutiineja(lenkit,samat ruoat jne). Kamla tressi kokoajan ku miettii et kui ehtii lenkil ja millanen keli on et kuinka helvettiä siit lenkist tulee ja sit et mitä ostaa kaupasta(jos haluu vaihtaa esim.leipälaatua). Ei uskalla vaa irrottautua ja katsoa mitä päivä tuo tullessaan. Kun jokainen pvä on tiukkaan aikataulutettu. E i oo ees aikaa ns.normaalille elämälle. Tää on ihan väkisin elämistä päiväst toiseen .elämä on lahja ja siitä pitäs nauttia. Elää itselleen eikä anoreksialle. Välil on tosin vaikea ees itse huomata kuin "tyhmiä"asioita tekee. Ja mikä on omaa halua ja mikä anoreksian. Päänsisäistä kamppailua kokoajan ja se jos mikä kuluttaa voimia. Itse olen sairastanut 10vuotta ja niin paljon haluaisin parantua. Olen menettäny kaiken,ystävät,perheen ,iloisuuden,työn jne. Mä niin toivon että kukaan ei joutuis kestämään tätä tai kenekään perhe. Se on niin rankkaa. Itse olen ollut usein sairaalhoidossa mutta kun sieltä pääsee niin sama jatkuu taas. eipä siis hyötyä. Syön kyllä aika paljon mutta en tarpeeksi että saisin painoa nousemaan. Herkkujakin joka päivä syön.ne onkin päivän kohokohta. Häpeen omaa ulkonäkööni ja myös perheeni häpee mua. Haluaisin ainakin 10kg lisää mutta se on nii vaikeeta ku pelkään et jos alan kamalasti syödä niin en pysty lopettamaan lihoomista vaan lihoon kokoajan. Aika naurettavaa. ja myös sitten pitäisi rutiineja muuttaa. Mitä niiden tilalle?...no ohoh tulipa tästä pitkä tarina eikä siinä ees kaikki vielä ollut. Jos joku haluu laittaa viestiä niin kiva.
Muutin Tampereelta Porvooseen sukulaisteni luokse. Olin tuolloin 18 ja vuosi oli 2007. Anoreksiaa olin sairastanut vuonna 2005 ja parantunut siitä.
Nyt sairaus uusi sitkeästi. Se alkoi siitä, kun mun isoäidin ystävä oli kylässä, näki mut ja huusi kovaan ääneen: "ompas tuosta tullut naisellisen näköinen, sehän on ihan..." Joo niin, kiitos vaan. Ehkä musta oli tullut naisellinen ja "lihava", kun viimeksi kun tämä Isoäidin ystävä mut näki, olin luuviulu, 16 vuotas sellainen..
Mulla oli jo valmiiksi huono päivä ja suutuin tuosta ihan älyttömästi. Kaikki oli niin visusti varonut puhumasta mun ulkonäöstä ja nyt toi oli kun isku vasten kasvoja. Mä menin seisomaan peilin eteen ja totuus valkeni mulle: mä tosiaan olin... lihava? Suuttumus ja epätoivo kasvoi mun sisällä ja lähdin juoksemaan tallille 12 kilomeriä, ratsastin hevostani kaksi tuntia ihan hulluna ja kävelin 12 kilometriä takaisin kotiin. Aloin tehdä tuota joka päivä, kävin vielä tunnin lenkillä iltaisin. öin monta päivää vaan yhden kananmunan valkuaisen päivässä (20kcal), join kahvia ja light mehuja. Jossain vaiheessa nostin ruoka valion 400 kaloriin/ päivä tai yritin, mutta en saanut millään kun 200 kaloria koottua päivässä.
Ruokailuista alkoi tulemaan rituaali.. tarkat kellon ajat jolloin söin aina etukäteen suunnitellun aterian ja juomat. En voinut lähteä kotoa minnekkään, mun oli pakko olla tasan kello neljältä kotona syömässä 1 dl juureskeittoa ja puolikasta näkkäriä..
Menin tampereelle hoitamaan tallia, kun lastensuojelulaitoksen henkilökunta ja nuoret olivat reissussa. Hoidin siis l laitoksen hevosia. Siivosin karinoita hulluna, ratsastin kaikki kunnolla, lakasin lattiat, haravoin pihan heinistä, hain viikkojen heinäkuormat kottareilla, viikon vedet, kottareilla.. missään ei saanut olla heinän korttakaan liikaa, kaiken piti olla tip top kunnossa. Tämän lisäksi lenkkeilin yhä. Söin vähän.. ja voin hyvin, kunnes..
sain rytmihäiriön ja soitin apua.. ambulanssi tuli ja vei mut hämeenkyröstä tayssin ensiapuun, sieltä tehotarkkailuun. rytmihäiriötä ei saatu ikinä kiinni ja se ei tullutkaan tarkkailussa takaisin. Vatsakivut olivat kauheat ja en saanut syödä tai juoda.. yöllä sitten yhtäkkiä mulle tuli tosi huono olo, ehdin huutaa että nyt pyörryttää.. mulla romahti aineet olemattomiin, samoin syke.. taisi oll aluokkaa 62/34, 35. Sain jotain lääkettä suoneen ja jotain nesteitä meni lorona. Oli siinä hässäkkä.. sain kuulla kunniani kun tila saatiin jokseenkin turvattua. Hoitajat karjui mulle, että jos en olisi sattunut olemaan sairaalassa, olisin kuollut muutamassa minuutissa! Että kannattaisko alkaa nyt syömään?!! "Mutmähän syön ihan hyvin"
Olin vuorokauden tehtarkkailussa, jonka jälkeen mut siirrettiin Porvoon sairaalaan muutamaksi päiväksi ja korjattiin ravitsemustilaa.
Ja mikä kauheibnta, en edes ollu alipainoinen, vaan laihtunut 10 kiloa kuukaudessa.. Bmi oli sairaalassa 19.7, eli ei edes silloin alipaino. Diagnoosina aliravitsemus ja epätyypillinen laihuushäiriö.
Kauhea tuo tarinasi, mutta aliravitsemushan on AINA vaarallista oli paino mikä tahansa. Aloitko syömään kokemuksen jälkeen normaalisti? Mikäli aloit syödä tarpeeksi kaloreita, niin nousiko painosi hirveästi ?
Aloin syödä normaalisti, olin juuri sen takia sairaalassa muutamia päiviä, kun ne teki tietyn ruokamäärän, joka piti syödä. Söin, jopa ilman ahdistusta sen pelon vallassa, että pysyn hengissä. Kun pääsin kotiin, niin paino silti puodonnut vielä ½ kiloa. sitten se pysyi pitkään samassa ja alkoi hiljalleen nousta, mutta ei ikinä niihin lukemiin mitä se oli. Taisi paino olla sillä "kaudella" alimmillaan 54.7kg, nousi muutamissa kuukausissa sitten 56kg, jossa se pysyi pitkään ja nousi hiljalleen aina 58kg asti, kunnes tuli vuodenpäästä taas uusi sh ja se tippui 50kiloon..kunnes taas paranin ja nyt taas ollaan 48 kilossa, mutta mitään vaaratilanteita ei ole tullut. Johtuu lujullakseni siitä, etten ole niin nopeesti tällä kertaa kokemuksesta viisaantuneena pudotanut.
Sydämmeen kyllä jäi pysyvä vika.. sinussolmuke ei enään osaa säädellä syketasoa sopivaksi, vaan se seilaa 50/min-200/min ilman kummempaa rasitusta. Se jäi lahjaksi tästä kaikesta.. läskit meni ja tuli, mutta sydämmeen jäi vika.