Viime kevään aikana muhun iski valtava kouluväsymys ja kevään kirjotukset humahtivat ohi, ilman, että sain luettua juuri mitään. Alisuoriuduin täydellisesti, mikä oli ja on yhä melko arka asia minulle, sillä olen äärimmäisen lahjakas koulussa. Stressasin myös tajuttomasti sen takia, että tiesin kuinka paljon minun olisi pitänyt opiskella ja saamattomuuteni ahdisti minua.
Samoihin aikoihin Minulla alkoi myös mennä kaverisuhteet huonompaan suuntaan, sillä kaikki pienimätkin negatiiviset asiat, jotka liittyivät kaverisuhteisiini vivasivat minua suunnattomasti. Jäin itsekseni märehtimään kaikkea (ihan turhaan). Minusta tuli melko sulkeutunut ja hiljainen. Usein olo oli todella tyhjä ja kaipasin omaa rauhaa. Liian usein koulussa istuin yksikseni tai makasi sohvalla ja esitin nukkuvaa kun minusta tuntui ettei minulla ollut kellekään mitään sanottavaa :S Tämä oli täysin outoa, sillä normaalisti olen iloinen ja erittäin puhelias. Kun joku kysyi, mikä minulla oli, en tienyt mitä minun olisi pitäiny kertoa ja hymyilin vain takaisin ja sanoin kaiken olevan kunnossa.
Nyt kesäloman alkaessa olen pikkuhiljaa alkanut epäillä kärsiväni masennuksesta (tai jostain muusta mielenterveyden häiriöstä). Ajatelin, että minun tulisi puhua jollekin tuntemuksistani, mutta kenelle? Minulla on kavereita ja ystäviä ihan kohtalaisesti, muta ei yhtään sellaista ihmistä lähelläni jolle pystyisin avautumaan ja kertomaan kaikista henkilökohtaisimmatkin asiat. En tiedä miksi avautuminen on minulle hyvin vaikeaa, ehkä siksi, että olen pitänyt kaikki henkilökohtaiset mieltä painavat asiat parhaan ystäväni "etääntymisen" jälkeen sisälläni, jo kohta parin vuoden ajan... Mutta joka tapauksessa minulla ei ole sellaista henkilöä lähipiirissä, jolleo pystyisin puhumaan tuntemuksistani. Tämän ymärrettyäni järkytyin suuresti. Olenko oikeasti sittenkin yksin?
Nykyisin yritän vain vältellä kaikkia ihmisiä, sillä tiedän, että en osaa tällä hetkellä käyttäytyä ihmisten seurassa normaalisti ja jos yritän iloita ja nauraa ahdistun suuresti sillä tiedän, että henkisellä puolella asiani eivät ole hyvin ja koen teeskenteleväni. Viihdyn paremmin yksin, sillä tällä tavoin minun ei tarvitse teeskennellä tai keksiä hätävalheita, kun joku kysyy, mikä minua vaivaa.
Minusta on tullut siis hyvin yksinäinen...en pysty ihmisten välttelyn takia purkamaan ystävileni edes tavallisia arjen iloja ja murheita... mitä nyt mesessä välillä muutaman sanan vaihtanut. Tilanne ahdistaa minua todella ja yksinäiyys vain pahentaa jo muutenkin huonoa oloani.... En ymmärrä miten olen päätynyt tähän jamaan. Nykyisin olen jopa alkanut pikkuhiljaa uskoa, ettei kukaan oikeasti välitä minusta, kun joudun viettämään päiväni yksin... vai onko kaikki sittenkin vain sen syytä että en itse pidä yhteyttä keneenkään. Luulisi kuitenkin, että todellinset ystävät ymärtäisi jos toisella on joku huonosti ja haluaisi auttaa tai jotain... mutta eipä minulle moni soittele...
arghh... pääni räjähtää kohta jollen saa rähän tilanteeseen mitään muutosta, vihaan tätä yksinäisyyttä, mutta ystävien seura ahdistaa, koska en pysty puhumaan heille olostani. Mitä mä voin tehdä, miten pääsisin yli avautumiskammostani vai onko tähän tilanteeseen joku muu sleviytymiskeino??
auttakaa rakkaat ihmiset minua :'(
ja pahoittelen suuresti epäselvää ja sekavaa tekstiä. toivottavasti kuitenkin joku jaksoi lukea loppuun saakka ja ymmärsi edes jotain : >
Samoihin aikoihin Minulla alkoi myös mennä kaverisuhteet huonompaan suuntaan, sillä kaikki pienimätkin negatiiviset asiat, jotka liittyivät kaverisuhteisiini vivasivat minua suunnattomasti. Jäin itsekseni märehtimään kaikkea (ihan turhaan). Minusta tuli melko sulkeutunut ja hiljainen. Usein olo oli todella tyhjä ja kaipasin omaa rauhaa. Liian usein koulussa istuin yksikseni tai makasi sohvalla ja esitin nukkuvaa kun minusta tuntui ettei minulla ollut kellekään mitään sanottavaa :S Tämä oli täysin outoa, sillä normaalisti olen iloinen ja erittäin puhelias. Kun joku kysyi, mikä minulla oli, en tienyt mitä minun olisi pitäiny kertoa ja hymyilin vain takaisin ja sanoin kaiken olevan kunnossa.
Nyt kesäloman alkaessa olen pikkuhiljaa alkanut epäillä kärsiväni masennuksesta (tai jostain muusta mielenterveyden häiriöstä). Ajatelin, että minun tulisi puhua jollekin tuntemuksistani, mutta kenelle? Minulla on kavereita ja ystäviä ihan kohtalaisesti, muta ei yhtään sellaista ihmistä lähelläni jolle pystyisin avautumaan ja kertomaan kaikista henkilökohtaisimmatkin asiat. En tiedä miksi avautuminen on minulle hyvin vaikeaa, ehkä siksi, että olen pitänyt kaikki henkilökohtaiset mieltä painavat asiat parhaan ystäväni "etääntymisen" jälkeen sisälläni, jo kohta parin vuoden ajan... Mutta joka tapauksessa minulla ei ole sellaista henkilöä lähipiirissä, jolleo pystyisin puhumaan tuntemuksistani. Tämän ymärrettyäni järkytyin suuresti. Olenko oikeasti sittenkin yksin?
Nykyisin yritän vain vältellä kaikkia ihmisiä, sillä tiedän, että en osaa tällä hetkellä käyttäytyä ihmisten seurassa normaalisti ja jos yritän iloita ja nauraa ahdistun suuresti sillä tiedän, että henkisellä puolella asiani eivät ole hyvin ja koen teeskenteleväni. Viihdyn paremmin yksin, sillä tällä tavoin minun ei tarvitse teeskennellä tai keksiä hätävalheita, kun joku kysyy, mikä minua vaivaa.
Minusta on tullut siis hyvin yksinäinen...en pysty ihmisten välttelyn takia purkamaan ystävileni edes tavallisia arjen iloja ja murheita... mitä nyt mesessä välillä muutaman sanan vaihtanut. Tilanne ahdistaa minua todella ja yksinäiyys vain pahentaa jo muutenkin huonoa oloani.... En ymmärrä miten olen päätynyt tähän jamaan. Nykyisin olen jopa alkanut pikkuhiljaa uskoa, ettei kukaan oikeasti välitä minusta, kun joudun viettämään päiväni yksin... vai onko kaikki sittenkin vain sen syytä että en itse pidä yhteyttä keneenkään. Luulisi kuitenkin, että todellinset ystävät ymärtäisi jos toisella on joku huonosti ja haluaisi auttaa tai jotain... mutta eipä minulle moni soittele...
arghh... pääni räjähtää kohta jollen saa rähän tilanteeseen mitään muutosta, vihaan tätä yksinäisyyttä, mutta ystävien seura ahdistaa, koska en pysty puhumaan heille olostani. Mitä mä voin tehdä, miten pääsisin yli avautumiskammostani vai onko tähän tilanteeseen joku muu sleviytymiskeino??
auttakaa rakkaat ihmiset minua :'(
ja pahoittelen suuresti epäselvää ja sekavaa tekstiä. toivottavasti kuitenkin joku jaksoi lukea loppuun saakka ja ymmärsi edes jotain : >
Vastaukset 12
Vanhimmat
Kurjaa, että sinulla menee nyt huonosti. Kyllähän tuo vähän masennukselta kuulostaa, vaikken mikään asiantuntija olekaan.
Itse sairastan paniikkihäiriötä, ja vaikka kyseessä onkin eri sairaus, tuntuu, että minulla oli jokseenkin samanlainen vaihe kuin sinulla muutama vuosi sitten. En uskaltanut enkä halunnut puhua kenellekään ahdistuneisuudestani, olin hyvin sulkeutunut ja tuntui, että etäännyn kaiken aikaa niistäkin muutamasta kaverista, joita minulla oli. Tiesin kaiken aikaa, että jokin on pahasti pielessä päässäni, mutta en kerta kaikkiaan vain saanut puhuttua siitä kenellekään. Lopulta tilanne meni niin pahaksi, etten pystynyt enää lainkaan poistumaan kotoani. Silloin ei jäljellä ollut enää muuta vaihtoehtoa kuin kertoa perheelle (olin siis tuolloin muuttanut jo pois kotoa), että en nyt jostain syystä uskalla mennä edes kauppaan. Kävin lääkärillä ja minulla diagnosoitiin paniikkihäiriö. Tuon jälkeen kävin myös joitain kertoja keskustelemassa asioista psykologin kanssa.
Jotenkin diagnoosin saanti ja psykologille puhuminen auttoi minua niin, että opin ainakin jossain määrin avautumaan. Olen kyllä edelleen ujo, mutta huomaan itsessäni hidasta kehitystä. Neuvoni on siis yksinkeratisesti vain, että menisit lääkärille tai jollekin muulle ammatti-ihmiselle puhumaan ongelmistasi. Se on kyllä hirveän pelottavaa, mutta ei ole mitään järkeä vain odotella, että asiat itsestään muuttuisivat paremmiksi. En halua pelästyttää tai loukata. Toivon vain parempia vointeja sinulle. Uskon, että sitten kun itse tiedät tarkalleen, mitä on meneillään, löydät jossain vaiheessa rohkeuden avautua asiasta myös jolle kulle toiselle.
Hei.
Osaat ilmaista asiat selkeästi ja tiedostat, mikä ongelmasi on. Minäkin kehottaisin ottamaan yhteyttä ammattiauttajaan, esimerkiksi psykologiin tai mielenterveyspoliklinikalle. Ei ole häpeä hakea ulkopuolista apua, jos on tilanteessa, jolloin ei voi puhua ongelmistaan ystäville, perheelle tai muille läheisille. Auttajilla on vaitiolovelvollisuus. Usein joku tuntematon ulkopuolinen lisäksi näkee tilanteen selkeämmin kuin vaikkapa oman perheen jäsen tai ystävä.
Itsellä on ollut samanlaista yksinäisyyttä ja eristäytymistä. Se on todellakin ahdistavaa ja ruokkii mainitsemasi kaltaisia ajatuksia. Tilanne voi omassa mielessä saada synkemmät mittasuhteet kuin mitkä sillä todella onkaan. Tämän vuoksi olisi tärkeää, että yksinäisyyden saisi katkaistua mahdollisimman varhain. Nuorelle ihmiselle ei - eikä kenellekään ihmiselle - jatkuva yksinolo ole hyväksi. Jokainen kaipaa toisten seuraa ja ystävien myötätuntoa ja sitä, että voi vastavuoroisesti itse osallistua heidän iloihinsa ja murheisiinsa.
Toivottavasti haet apua ja sitä myötä yhteyden ottaminen myös ystäviin helpottuu. Rohkeutta! Alku voi olla hankalaa, mutta älä lannistu. Ennen kaikkea: älä jää yksin!
Olen itsekkin harkinnut lääkärissä tai spykologilla käyntiä ja kun luin teidän vastauksenne se alkaa tuntua yhä paremmalta ratkaisulta. Itsekkin olen sitä mieltä, että ulkopuolisella ihmisellä olisi hieman erilainen ja selkeämpi perspekiivi tähän tilanteeseen kuin jollain tutullani.
En kuitenkaan tiedä pystynkö yksin saamaan aikaseksi yhtään mitään, sillä pelkään tuon kaltaisia sosiaalisia tilanteita. Allergialääkäriinkiin raahan yhä täysi-ikäisenäkin isäni mukaan, sillä yksin tilanne on liian pelottava ja kampaajallakaan en ole käynyt taaskaan puoleen vuoteen kun en uskalla varata aikaa soittamalla... En normaalissa elämässä ole erityisen ujo, ihan vähän vaan, mutta tuon kaltaiset asiat pelottavat.
Kuitenkin olisi helpottavaa saada jonkinlainen diagnoosi ulkopuoliselta ihmiseltä, niin asiasta muille kertominenkin voisi tuntua paljon helpommalta. Nyt jos yrittäisin jollekin kaverille yrittää selittää mitä päässäni liikkuu olisi teksti melko sekavaa ja tuskimpa minua kukaan ymmärtäisi tai ainakaan osaisi auttaa!! Avun saaminen toisi toivottavasti minulle sen kaipaamani rohkeuden avautua ystävilleni, sillä vaikka nyt pelkäänkin sitä yli kaiken, haluan pystyä siihen. En tahdo olla enää yksin.
joten kai sitä pitää lähteä keräämään jostain rohkeutta avun hakemiseen, toivottavasti onnistun... :S
Niin ja kiitos vielä kannustavista sanoistanne :>
On ymmärrettävää, että pelkää asiointia vieraitten ihmisten kanssa, jos on viettänyt paljon aikaa yksin. Kuitenkin terveydenhoitoalan ihmiset ovat nähneet monenlaisia asiakkaita, joten luulen, ettei heitä tarvitse jännittää. Heidän ammattitaitoonsa kuuluu ottaa vastaan ihminen sellaisena kuin hän tulee. Tärkeintä olisi että saisit avautua asioistasi! Tsemppiä!
Vielä sellainen juttu, että lääkärit nykyään varsin usein, ehkä kiireestäkin johtuen, määräävät mielenterveysongelmiin pelkkää lääkettä. Kannattaa vaatia muunkinlaista apua. On myös hyvä miettiä, mitä voi itse tehdä oman hyvinvoinnin eteen ja sitten siinä lisänä vasta käyttää lääkkeitä, jos niitä on tarvis lainkaan. Lääkkeet vaikuttavat aivojen kemiaan, mutta usein eivät poista ongelmaa. Mielestäni omalla toiminnalla on ratkaisevampi osuus omaan terveyteen ja hyvinvointiin.
mut sain tietää tänään että sairastan syöpää.mikään ei estää sinua nauttimasta elämästä ja iloitsemaan, muista sinua voidaan auttaa....minulla tiimalasi laskee..
Mulla on ihan samat fiilikset ja oireilut. Mitä jos heität meseosoittees ni vaihdetaan ajatuksia. Mun kanssa voit avautua mistä vain, koska tiedän täsmälleen mistä puhut.
En tiedä voinko täällä antaa sulle julkisesti meseosoitettani :o koska samalla paljastaisin itseni (eli siis koko nimeni :P) ja eihän sitä koskaan tiedä kuka tuttu näitä palstoja sattuu lukemaan ;> Mutta olisi kyllä tosi kiva jutella mesessä... :) toi osotteiden vaihto tuottaa hieman ongelmaa!
Niin ja lähen tosiaan huomenna reissuun, mökkeilemään kolmen läheisimmän kaverini kanssa viikoksi ja sen jälkeen olen vielä viikon perheeni kanssa mökkeilemässä! Mua hirvittää nyt jo valmiiksi. Jos pystyisin perumaan ton kaverin kanssa tehtävän reissu, niin luultavasti tekisin sen, mutta kun tästä on sovittu jo yli puoli vuotta sitten :oo Pelkään pilaavani muiden loman, kun en ole oma itseni! Toisaalta on ihan kiva päästä perheestäkin hetkeksi eroon, kun enpä tässä ole tänäänkään muuta tehnyt kuin kuunnellut haukkuja koko päivän saamattomuuteni ja laiskuuteni takia, huoh... Voisinpa vain käpertyä yksin jonnekin rauhalliseen paikkaa, missä ei kukaan häiritsisi!
"En tiedä voinko täällä antaa sulle julkisesti meseosoitettani :o koska samalla paljastaisin itseni (eli siis koko nimeni :P) ja eihän sitä koskaan tiedä kuka tuttu näitä palstoja sattuu lukemaan ;> Mutta olisi kyllä tosi kiva jutella mesessä... :) toi osotteiden vaihto tuottaa hieman ongelmaa!"
Samasta syystä en itekään halua osoitettani laittaa. vaan pyysin sua laittamaan omasi :)
Käyttäkää vaikka tällaista välityspalvelua:
http://www.sneakemail.com/
No nythän sä sait avauduttua meille tuosta sun pahasta olosta. Luulisi olosi nyt parantuneen ja olet iloisempi.
Tämä netissä avautuminen auttoi kyllä ihmeellisesti... ja olen iloinen, että pystyin purkamaan sydäntäni edes tänne :> mutta se ei valitettavasti riitä. Täällä avautuminen ei nimittäin poista sitä tosiasiaa, että en pysty puhumaan elämäni tärkeimmille ihmisille. Minua satuttaa se, että joudun piilottamaan todellisen minäni heiltä. Vaikka haluaisin avautua heille, en vain millään kykene siihen, se on aivan liian pelottava ajatus :s Tarvitsen elämääni ihmisen/ihmisiä joille voin puhua ihan kaikesta ilman että minun täytyy pelätä tai jännittää! ja tällä hetkellä niin ei tosiaan ole :(