Mikä avuksi kun äidillä on lyhyt pinna, ja tulinen luonne? Yritän kirjoittaa mahdollisimman selkeästi kirjoitukseni ettei minua ymmärretä väärin.
Lapseni on esikoinen, ja hänen syntymänsä mullisti maailman, minulla oli voimakas babyblues ja vieläkään en tunne täyttä rakkaudentunnetta lapseeni.
Poikani on alle vuoden ja hermostun todella herkästi hänen tekemisiinsä. Lapsi nousee pystyyn tukea vasten, koskee kaikkeen kiellettyyn, repii hiuksista ja tekee kaiken mikä saa äidin pinnan kireälle. Monesti tiuskin ja ärähtelen lapselle. Aina en jaksa kuunnella itkuakaan, siitäkin ärsyynnyn. Olen voimakas luonne, ja haluan selkeästi kontrolloida kaikkea.
Eniten kadun fyysistä koskemista lapseeni. Hermostuessani olen nappaissut äkäisesti lapsen pois kielletyiltä paikoilta "riuhtaisemalla" käsien alta ja "paiskannut" pojan sängylle makuilleen kun tämä on nukkumaanmenon yhteydessä toistuvasti noussut pystyyn. Lastani en ole lyönyt, tai tukistanut, muutaman kerran läppäissyt kädelle. Kerran hermostuessani olen nappaissut poikaa luunapilla, tämä vain nauroi ja lopetin välittömästi. Olen myös karjaisuut lapselle niin, että tämä säikähtää ja alkaa itkeä.
En leiki lapseni kanssa kovinkaan paljon, hän yleensä leikkii itsekseen lattialla lelujensa kera. Itse istun tietokoneella tai telkkarin ääressä. Aamulla herätessäni odotan että poika pääsee päiväunille, ja päiväunilta herätessä odotan iltaa, että poika menee yöunille. Annan lapselleni sen verran huomiota että suukottelen, halaan ja kutittelen tätä, syötän, vaipatan ja laulelen uneen. Katumuksissani pyydän aina anteeksi tekojani, ja vannon itselleni etten enää koskaan tee mitään fyysistä lapselleni.
Itse olen ainoa lapsi väkivaltaisesta perheestä, jossa toinen vanhemmistani oli alkoholisti. Pelkään että väkivallan kierre omaan lapseeni alkaa. Pelkään että yksi läppäisy kädelle johtaa luunappiin otsalle tai lyöntiin lapsen kasvoille. Ei ole päivääkään jolloin en miettisi käyttäytymistäni. Mieheni ei tiedä kaikesta mitä poika on kokenut, en uskalla hänelle kertoa.
Tunnen olevani huono äiti, ja varmasti olenkin. Kavereita ei ole, enkä niille parillekaan hyvänpäiväntutulle uskaltaisi kertoa tätä mitä kerron. Suhde omiin vanhempiini on etäinen ja kaukainen.
Mitä tehdä :(
Lapseni on esikoinen, ja hänen syntymänsä mullisti maailman, minulla oli voimakas babyblues ja vieläkään en tunne täyttä rakkaudentunnetta lapseeni.
Poikani on alle vuoden ja hermostun todella herkästi hänen tekemisiinsä. Lapsi nousee pystyyn tukea vasten, koskee kaikkeen kiellettyyn, repii hiuksista ja tekee kaiken mikä saa äidin pinnan kireälle. Monesti tiuskin ja ärähtelen lapselle. Aina en jaksa kuunnella itkuakaan, siitäkin ärsyynnyn. Olen voimakas luonne, ja haluan selkeästi kontrolloida kaikkea.
Eniten kadun fyysistä koskemista lapseeni. Hermostuessani olen nappaissut äkäisesti lapsen pois kielletyiltä paikoilta "riuhtaisemalla" käsien alta ja "paiskannut" pojan sängylle makuilleen kun tämä on nukkumaanmenon yhteydessä toistuvasti noussut pystyyn. Lastani en ole lyönyt, tai tukistanut, muutaman kerran läppäissyt kädelle. Kerran hermostuessani olen nappaissut poikaa luunapilla, tämä vain nauroi ja lopetin välittömästi. Olen myös karjaisuut lapselle niin, että tämä säikähtää ja alkaa itkeä.
En leiki lapseni kanssa kovinkaan paljon, hän yleensä leikkii itsekseen lattialla lelujensa kera. Itse istun tietokoneella tai telkkarin ääressä. Aamulla herätessäni odotan että poika pääsee päiväunille, ja päiväunilta herätessä odotan iltaa, että poika menee yöunille. Annan lapselleni sen verran huomiota että suukottelen, halaan ja kutittelen tätä, syötän, vaipatan ja laulelen uneen. Katumuksissani pyydän aina anteeksi tekojani, ja vannon itselleni etten enää koskaan tee mitään fyysistä lapselleni.
Itse olen ainoa lapsi väkivaltaisesta perheestä, jossa toinen vanhemmistani oli alkoholisti. Pelkään että väkivallan kierre omaan lapseeni alkaa. Pelkään että yksi läppäisy kädelle johtaa luunappiin otsalle tai lyöntiin lapsen kasvoille. Ei ole päivääkään jolloin en miettisi käyttäytymistäni. Mieheni ei tiedä kaikesta mitä poika on kokenut, en uskalla hänelle kertoa.
Tunnen olevani huono äiti, ja varmasti olenkin. Kavereita ei ole, enkä niille parillekaan hyvänpäiväntutulle uskaltaisi kertoa tätä mitä kerron. Suhde omiin vanhempiini on etäinen ja kaukainen.
Mitä tehdä :(
Vastaukset 19
Vanhimmat
aivan ehdottomasti ottaa yhteyttä neuvolan terveydenhoitajaan. Hän voi kirjoittaa sinulle lähetteen perheneuvolaan tai psykologille tai sitten voit saada perhetyöntekijän kotiisi käymään.
Et ehkä ole huono äiti pohjimmiltasi, mutta nyt olet käyttäytynyt huonosti. Olet alkanut toistamaan äitiydessä ainoata toimintamallia, jonka osaat eli sitä, mihin olet saanut kotoasi mallin. Tämä on hyvin yleistä, mikäli ei ole ennen omaa vanhemmuutta työstänyt lapsuuden ikäviä kokemuksia kunnolla.
Mielestäni tarvitset ehdottomasti ammattiapua itsesi ja varsinkin viattoman lapsesi takia. Älä pelkää ottaa yhteyttä sinne neuvolaan, et ole ensimmäinen tällainen tapaus, josta siellä kuullaan. Äläkä pelkää huostaanottoa, sitä ei tehdä tuollaisin perustein, mutta apua sinulle tarjotaan ja sitä te tarvitsette. Voit olla ihan varma, että tuo käytöksesi muuttuu pahemmaksi ilman apua. Sinä voit nyt katkaista kierteen, etkä jatkaa sitä lapsellesi, joka taas jatkaisi sitä itsekin eteenpäin.
että olet menossa väärälle polulle! Olet juuri jatkamaisillasi sukupolvelta toiselle jatkuvaa väkivallan ketjua. Vaikka kuinka vannot ja kadut, et kykene toimimaan muulla tavalla kuin sillä mallilla, jonka lapsuudessasi sait. MUTTA olet herännyt huomaamaan ja ajattelemaan asiaa, hyvä niin. Nyt sinun vain pitää toimia! Ensi töiksesi ota yhteyttä vaikka neuvolaan tai mielenterveystoimistoon, saat hyvin todennäköisesti mahdollisuuden KELA-korvattavaan terapiaan, jossa pääset lapsuuden kipuihisi käsiksi, ja näin pikku hiljaa, jos et katkaisemaan, niin ainakin muuttamaan väkivallan ketjua!!! Toimi ripeästi, muutos tapahtuu hitaasti. Terapia on rankkaa, mutta tahdot varmaan itsekin helpotusta lapsuutesi ahdistaviin kokemuksiin. Oma lapsesi kasvaa, ja viimeistään uhmaiässä hän koettelee sinua niin rankasti, että ollaan vaaravyöhykkeellä, jos et hae itsellesi apua. Ole ROHKEA ja ennen kaikkea rehellinen itsellesi, ja sitä kautta lähimäisillesi. Toivotan voimia ja onnea, vain sinä itse voit vaikuttaa omaan elämääsi mutta myös pienen, viattoman ja sinuun täysin turvautuvan lapsesi maailmaan!
edelliseen: voisitko myös luottaa ja avautua miehellesi? kuinka luulet hänen ottavan tiedon synkästä puolestasi vastaan? eli voisiko hän osallistua lapsen hoitoon iltaisin ja aina "vaaratilanteen" uhatessa eli tukea sinua siinä, että et läpsäise tai riuhdo? ja muista, että yritä tiukan paikan tullen lukita itsesi vaikka vessaan, eristäydyt hetkeksi lapsestasi. Voi olla että "sokean raivon vallassa" se ei onnistu, vaan toimit tutulla ja lapsuudenkodissasi sallitulla tavalla. mutta kokeile!
paitsi etten ole väkivaltaisesta perheestä lähtöisin, enkä ainakaan tietoisesti ole kokenut babybluesia. Mutta lyhyt pinna, kaiken kontrollointi, ärsyyntyminen kun kaikki ei menekään kuin pitäisi. Nyt 12 vuoden jälkeen voisin sanoa itselleni, että turhaan reuhdoit maksimaalisesti vauva-aikana, koska oikeasti ei ollut mitään hätää. Se kaikki oli vain niin uutta, etkä alunperin arvannut miten paljosta ITSESTÄSI joudutkaan luopumaan lapsen saatuasi. Mikään ei öllut enää omaasi: yöheräämiset, aikaiset aamuheräämiset, päiväheräämiset, iltakukkumiset - missään välissä et ehdi tai jaksa olla oma itsesi. Niin se menee, ja siihen on vaan tyytyminen, ettei äiti saa olla enää ITSE, vaan sinusta on joku kokonaisvaltaisesti riippuvainen. Sitä on vain vaikea sisäistää, oman jakamista.
Hyvä, että tunnistat tekeväsi väärin, siitä alkaa paremmaksi muuttuminen. Et ole huono äiti. Puhu neuvolatädille, hänen kanssaanhan olet muutenkin usein yhteydessä vauvan tarkastuskerroilla. Siitä se alkaa helpottaa, kun saa purkaa mielipahaa. Ja joku kaunis päivä, kun katsot lastasi, katsot maailman ihaninta lasta - kyllä se äidinrakkaus sinulle vielä valkenee. Niin minullekin, poikani on parasta mitä olisi voinut elämässäni tapahtua "kauheasta" alusta huolimatta.
Tämä kuulostaa niin itseltäni, aivan juuri minulta.
Olen huomannut että suuttumustilanteet ovat kytköksissä minun aikaani, minun tekemisiini ja minun tavaroihini. Eräänä päivänä suutuin kun en saanut laittaa hiuksiani rauhassa. Poika tuli jalkoihin häiritsemään ja vaatimaan huomiota, vein tämän eteiseen vähän matkan päähän. Poika hermostui, ja niin minäkin. Tuntui siltä etten saa mitään tehdä itse ja lapsi ikäänkuin häiritsee minua tahallaan. Hetken päästä kun olin saanut laittaa hiukseni, minulla oli taas pojalle aikaa ja olin hyvällä mielellä. Sama kun poika koskee tavaroihin, kuten repii mullat kukista, tms. Hermostun, mutta sitten kaikki on ok. Se hermostuminen tulee kiehumisena, tuntuu kuin päässä kuplisi. En voi hengittää syvään enkä laskea kymmeneen, tuntuu vaan sille että pitäisi potkaista vaikka seinään.
Sitten jaksan katsoa lasta kun tämä leikkii ja miettiä miten olen saanut jotain ihanaa. Vikahan on siis minussa, ei pojassa.
Lapsesi kehitysvaihe on juuri nyt siinä pisteessä, että hän tarvitsee turvallista kiintymyssuhdetta, jotta kehitys ei vaarannu. Hienoa, että pystyt tunnustamaan tilanteiden hallintakyvyn pettämisen ja näet mahdollisen "riskialttiuden". Se osoittaa että olet pohjimmiltasi ajatteleva, moraalinen ja vastuuntuntoinen.
Ensi tilassa ota yhteyttä neuvolapsykologiin! He ovat siellä juuri sinunlaisia varten! Saat täsmäapua. Et todellakaan ole ainot, joka taistelee tällaisten tunteiden ja tekojen kanssa. Et ole vielä tehnyt mitään peruuttamatonta, joten nyt on hyvä aika puuttua asioihin. Muista: et pysty siihen yksin, koska mielesi rakenteissa olevia ei-toimivia toimintamalleja täytyy käydä läpi ja purkaa ammatti-ihmisen kanssa.
Ap:n kirjoitus oli kuin omasta kynästäni, vaikken olekaan kokenut väkivaltaa tai alkoholismia pienenä - päinvastoin meillä oli hyvin rakastava perhe, joka on edelleen minulle hyvin läheinen ja tärkeä.
Minä olen ujo ja hiljainen, olen aina ollut tällainen. Töissä minua pidetään viilipyttynä ja kieltämättä sellainen olenkin. Kuvittelin, että voisin olla lapsenkin kanssa suht rauhallinen. Mutta kun sain vauvan, olin heti oikeastaan sellainen kamala äiti. En kyennyt kuuntelemaan yhtään huutoa tai kitinää. Hoidin kyllä vauvaa, mutta en ole juuri ikinä leikkinyt hänen kanssaan.. olin netissä tai katselin telkkaria. Hermostun pienimmästäkin ja riuhdon lapsen hyvin väkivaltaisesti tilanteista, joissa hän tekee jotain kiellettyä.
Nyt vauva on jo 1,5-vuotias, ja minusta tuntuu, ettei tilanne vieläkään ole helpottanut. Olen kuin ap - aamulla kun herään, niin toivon että lapsi menisi jo päiväunille ja päiväunien jälkeen odotan, että tulisi ilta..
Oma mieheni ei tiedä, kuinka kovakouraisesti kohtelen poikaamme.. eikä sitä, kuinka vaikeaa tämä aika on minulle ollut enkä oikein koe mitään suurta äidinrakkauden tunnetta lastamme kohtaan.. en oikeastaan juuri mitään lämpimiä tunteita, paitsi välillä. Luojan kiitos mies on maailman paras isä, joka leikkii poikamme kanssa tosi paljon ja vie tätä joka paikkaan..
En omasta mielestäni ole edes masentunut, en vain tykkää tästä lapsiperhe-elämästä yhtään. Kaipaan enemmän aikaa, ettei tarvitse olla äiti. Olen jo 30-vuotias, eli luulisi, että tässä iässä olisi jo kypsä äidiksi, mutta ei se niin vain mene. En tiedä, koska ne lämpimät tunteet lastani kohtaan oikein alkavat vai tuleeko niitä koskaan.
Samasta kynästä olisi minunkin tarinani.
Olen usein netistä yrittänyt löytää tietoa, mitä tällainen käytös aiheuttaa lapselle. En ole löytänyt, osaako joku kertoa?
Toivon että se toimisi ikäänkuin shokkihoitona, kuten keuhkokuvat tupakotsijalle.
Aina vain törmään saamaan lauseesee "hae apua ajoissa" missään ei kuitenkaan kerrota mistä sitä apua voi saada. (Neuvola ei tule kysymykseen.)
Mieheni tietää ongelmasta, mutta ei osaa auttaa.
Rakastan lastani, mutta jotain välillämme ei ole kohdallaan.
Minusta on ihanaa olla kotiäiti, mutta minulla on tämä salaisuus. Lapsellani ei ole kivaa kannssani.
Lapsi ei vaikuta mitenkään kärsineen tilanteesta, vaan on erittäin reipas ja ulospäin suuntautunut.
Hän on vain oppinut sietämään temperamenttini. Olen todella yllättynyt ettei hän ole alkanut kopioida käytöstäni.
Onkohan tämä aihe miten suuri tabu? Kiitos kuitenkin ap:lle rohkeasta aloituksesta.
onko rakastavassa perheessäsi lapsuudessasi sallittu myös itku ja kitinä ja niin sanotut ei-niin-mukavat tunteet, vai onko ne pitänyt pitää piilossa viilipyttymäiseen tapaan? Viileän pinnan alla voi kuohua, jos ei ole itse saanut lapsena päästellä höyryjä, ja nyt pitääkin kohdata ne omassa lapsessa ja itsesä heräävät tunnemuistot... apua voi hakea esimerkiksi mielenterveystoimistosta, josta tarvittaessa ohjataan eteen päin. Ja hyvät naiset - ottakaa miehenne mukaan perheenne ja lastenne kasvatukseen, heidän tehtävänsa on tukea ja auttaa, jotta ette tee lapsillenne tarpeetonta hallaa!!!!!
Varsinkin jos taustalla on masennusta voi viedä pitkään, jotta siitä selviää. Minulla oli apuna perhetyöntekijä pahimpaan aikaan. Ja ihan vaan rohkaisuksi. Vaikka perhetyöntekijä onkin lastensuojelun kautta yleensä, niin meillä on esimerkiksi ei lastensuojelun tarvetta päätös. Koska tilanne oli tosi hankala, eikä apua saatu muutoin. Itse olen masennustaustainen, mutta olen saanut toipua rauhassa ennen lasten syntymää.
Hermot ovat ollet kireällä, ja ikäviä mielikuvia on ollut, mutta aina olen saanut itseni hillittyä. Ja huomaan, että lähes poikkeuksetta äideillä on näitä tuntemuksia. Nyt vaan haet apua, jostakin. Itse kannustan mielenterveystoimistoon, useilla paikkakunnilla on jonotustilanteen vuoksi erikseen depressiohoitajia, jotka hoitavat ennen mtt:hen pääsyä, ja joiden vastaanotolle pääsee nopeasti.
Hei,
Ole ylpeä itsestäsi, että tajuat olevasi avun tarpeessa. Minusta sinun kannattaa ihan ensimmäiseksi ottaa itseäsi niskasta kiinni ja pysähtyä miettimään, että miksi hermostut lapselle. Oletko väsynyt? Tarvitsetko omaa aikaa? Kaipaatko piristystä? Tunnetko, että et osaa olla äiti lapsellesi?
Itselläni on 1v3kk tyttö lapsi, jota rakastan yli kaiken! Huomaan silti, että joskus kimpaannun aivan mitättömistä asioista hänelle. Joskus huudan ja tempaisen häntä reippaasti käsistä, kun hän on "pahan teossa" yms. Sitten saatan katua suuttumustani ja alan itkeä. Minä olen kuulostellut itseäni ja huomaan, että olen niin väsynyt ja yksinäinen, että siksi hermoilen. Olen myös lievästi kontrollifriikki. Mieheni on jatkuvasti ympäri maailmaa reissussa (työssä) ja olen onneton siitä, että joudun yksin kantamaan vastuun pienestä lapsesta.
Miehellesi sinun kannattaa kertoa miltä sinusta tuntuu ja kerro vaikka, että olet huolestunut itsestäsi ja siitä, että hermostut herkästi lapsen kanssa. Juttele miehellesi! Se on sinun ja lapsesi etu. Jos miehesi on fiksu, niin hän yrittää ymmärtää sinua ja voi varmasti auttaa sinua ongelmassasi. Jos taas tuntuu, että miehesi ei sinua ymmärrä, niin hae apua perheneuvolasta. Minäkin olen siellä käynyt. Meitä hermostuvia ja masennukseen taipuvia äitejä on maailma pullollaan. Lapsemme kuitenkin ansaitsevat hyvää ja hellää hoivaa ja siksi on meidän äitien vastuulla hoitaa itseämme, jotta jaksamme lapsiamme rakastaa ja heitä heidän ansaitsemalla tavalla hoitaa. Jaksamista kaikille teille hyvät äidit!
ps. päivä kerrallaan :)
Miehelleni olen kertonut vain, että hermostun lapseeni. Mieheni ei tunnu ymmärtävän tätä pojan kannalta, mutta tietää tulisen tempperamenttini. Pelkään että mies ei enää koskaan luota minuun, ei uskalla jättää poikaa huomaani esim. siinä pelossa että hakkaan hänet. Sitä en ikinä tekisi.
Olen aina vihannut joidenkin äitien ajatusmaailmaa siitä, kuinka he rakastuvat lapseensa ensisilmäyksellä ja pitävät kuin höyhentä kämmenellä. Katkeruutta tämäkin.
En omasta mielestäni osaa olla hyvä äiti, laiskasti annan purkkiruokia ja tahdon omaa aikaa. Jos en saa tehdä päivittäisiä rutiinejani niin päiväni on pilalla. Suutun helposti jos epäonnistun jossain asiassa ja riitelen miehelleni yksipuolisesti kovaan ääneen.
Kynnys lähteä hakemaan apua on suuri. En usko kärsiväni masennuksista ja pelkään niin kovasti että minut tuomitaan käytökseni perusteella.
Lapsi on juuri siinä iässä kun on alkanut nousta pystyyn ( senhän ei pitäisi hermostuttaa vaan olla ilon aihe), tutkimaan ja kokeilemaan kaikkea.
Kohta alkaa kävely, juoksu ja sitten vasta väsynyt oletkin kun taapero kiipeilee joka paikkaa ja juoksee minkä kintuistaan pääsee:-))
On turhauttavaa kun ei ole omaa aikaa, muuta kuin ne lapsen yöunet ja päikkärit joten suosittelen oman aikasi ottamista silloin kun miehesi on kotona.
Pienen lapsen hoitaminen on rankkaa ja pinna kiristyy ja varsinkin jos ainainen väsymys pukkaa päälle ei niitä ilon hetkiä juuri löydä.
Yritä leikkiä useammin lapsesi kanssa, ole hänen kanssaan kun ei hänellä muita päivisin ole. Yksinään leikkiminen ei kehitä sosiaalisia taitoja eikä lasta saisi yksin leikityttää jatkuvasti. Voisitko hakea lastenhoitoapua esim. muutamaksi tunniksi päivässä?
Kun olet lapsellesi oikeasti läsnä, löydät kyllä niitä ilon helmiäkin ja onnistumisen kokemuksia kun lapsi oppii uutta.
sinun nyt kannattaisi hakea apua!!!! Lapsesi tähden, ja myös itsesi! Vaatii todella suurta siviilirohkeutta hakea apua ja kohdata vaikeat asiat, mutta sinulla on valta käsissäsi, kuinka lapsesi elämä tulee menemään! Väkivalta ja alkoholismi ovat jättäeet sinuun jälkensä, mutta se ei ole sinun syy eikä häpeä. Tahdotko todellakin, että lapsesi tulee kärsimään samoista tunnontuskista hermostuessaan joskus tulevaisuudessa omaan lapseensa? Älä tee pienelle pahaa, vaan ota vastuu ja hoida itsesi kuntoon. Usko pois, alku on hel***in vaikeaa, mutta se kannattaa!
naisia, jotka eivät saa lasta vaikka kuinka sitä toivovat, yrittävät.... Sitten ne kyllä saavat, joilla ei ole mitään edellytyksiä lapsen kasvattamiseen.....
Argh!
Mutta ap.lle. Et ole tosiaan yksin tämän asian kanssa. hyvin hyvin tuttua tekstiä ja samankaltaisia tuntemuksia on MONILLA.
Itse olen kurjan huono leikkijä. Jaksan pärrätä autoilla ja leikittää tasan 10min. kerrallaan, mielummin häärin ja siivoilen kotona kuin leikittelen lasta.
Läpäytin lastani vuosi sitten ja sitä katunut ihan tähän päivään asti mutta eipä se itsesyytöksessä kieriskelyssä auta asiaa, se tosin pysäytti ajattelemaan.
Kovakourainen saatan olla enää vain hyvin hyvin väsyneenä ja jos mielessä paljon muuta stressiä, silloin saattaa lipsahtaa siihen, että lapsukainen lähtee jäähypenkille tavallista vauhdikkaammin. Aika paljon äideiltä vaaditaan täydellisyyttä ja sitä tätä ja tota. Ennenvanhaan ei tällästä kai ehditty miettiä kun työt olis jääny tekemättä, ei mietitty mitä antaa lapselle ruoaksi, hyvä jos ruokaa oli. Tämä aikakausi on aika raadollinen omalla tavallaan..
Ruumillisen kurituksen olen hylännyt kokonaan vrt. luunapit tukkapöllöt kun ne eivät auta mitään. Parhaan keinon löydät lapsesi kasvatukseen kun rauhotut ja opit kuuntelemaan itteäs ja lastasi. Ja väsyneenä ja elämään kyllästyneenä se ei onnistu...
Yksi vinkki olisi se, että telkkaria/konetta käytät VAIN silloin kun lapsi nukkuu, otat juuri omaa aikaa kuten neuvottiin. Saatteko lasta hoitoon vuorokaudeksi edes jonnekin? tietokoneella roikkuminen tappaa henkisesti vaikka onkin ihana pakokeino ankeista arjen tunneista.
Ekaksikin.. Kirjotuksestasi myös paistaa se, että oot ahdistunut tilanteesta ja omista tunteistasi. Et ole kokenut sellaista konkreettista onnistumista lapsensaannista (juuri nää päläpälät superonnesta kun saadaan ihanarakas vauva rinnalle ekaa kertaa ja se tunnekuohu.... ei välttis toteudu kaikilla ja turha sellaisesta tuntea syyllisyyttä ja syyllistää)
Se on kuin oravanpyörä, joka ehkä on alkanut jo ihan sun babybluesista.
Lapsen saaminen on kriisi, luovut itsestäs kokonaan, nyt vaan sun on löydettävä keino, millä saat jotain OMAA itsestäs takasin. Auttaisko töihin meno?
Ei kaikille sovi tämä "kotona on kivaa hoitaa lasta vuosikausia".
Ja toiseksi..
Itse kävin vauva-aikana paljon netissä lukemassa paljon lapsipalstoilla. Ja sieltä ne kirjoitukset jotenkin sekoittivat oman pääni totaalisesti. Mielipiteet oli voimakkaita ja osa niistä ei ollenkaan rakentavaa tietoa. En sano, että nämä palstat olisivat pahasta, oikein käytettynä netistä saa hyvää vertaistukea ja uusia näkökantoja. Itse huomasin vaan, että sekosin "kasvatusmetodeissani" entistä pahemmin, jotkut kalikkaan kalahtavat kirjoitukset ja ohjeet jäivät kummittelemaan alitajuntaan. "Olenkohan huono äiti, kun syötän lapselle purkkiruokaa?" Ja siihen olikin sitten helppo ripustautua kun ei muutakaan elämää ollut. Päivät toistuu samankaltasina ja toi natiainenkin on tossa melkein kuin vieras jota mun pitäis jaksaa rakastaa (jota tietty rakastaa! mutta jos oma mieli on täynnä ahdistusta, niin lapsesta ei välttämättä pysty ammentamaan voimaa)
Kriisi on se, että olet äiti koko ikäsi. Ei ole paluuta entiseen, tosin helpompaa on luvassa jos yhtään lohduttaa. 1,5 vuotias on vielä riippuvainen 24/7. Vuoden kuluttua 23/7 ;D ja miten helppoa onkaan kun lapsi on 10 vuotias! (lohduttaa varmasti tällä hetkellä)
Et ole yksin sellainen äiti, joka huutaa ja räyhää lapsilleen ja repii ja riuhtoo.
Vaikuttaisi olevan erittäin yleistä äideille.
Huomasin tuossa kesälomalla, että kaikki naapurustomme 3 äitiä tekivät päivittäin ihan samaa. Kaikki lasten pienetkin tekemiset saivat aikaan melkoisen äyskähtelyn ja huudon. Esim. jos lapsi ei suostunut heti käskystä menemään sisälle, alkoi tiuskiminen.
Eiköhän se ole naisille ja äideille ihan tavanomaista ollut kautta aikain.
Siitä vaan ei puhuta juurikaan...
Mielestäni syy on mallioppimisessa lapsuudessasi.
Itselläni suuttumus purkautuu toisiin kuin lapseeni, mutta on aika rankkaa.
Onneksi pystyt olemaan lyömättä. Minustakin kannattaa mennä juttelemaan, saat ainakiin purettua pahaaoloa.
Muista, että jokainen kosketus jää elämään lapsen alitajuntaan.
Muista, että hänestä tulee vielä koululainen. Miltä sinusta tuntuisi, jos hän olisi koulussa hyljeksitty ja syrjitty? Miltä tuntuisi, jos hän pelkäisi mennä kouluun?
Sinä olet lapsesi kouluympäristö nyt. Sinä olet hänen aikuisuutensa ympäristö nyt.
Tuntuu, ettet ole kosketuksissa omiin tunteisiisi eikä sinulla ole mitään, mistä ammentaa lapselle niitä hyviä tunteita.
Sinulle on annettu fyysinen valta, mutta osaatko käyttää sitä?
Miten luulisit reagoivasi, jos lapsesi otettaisiin huostaan tai jos teille tulisi ero ja lapsi lähtisi miehen mukaan. Olisitko helpottunut?
Ehkä sinun kannattaa ajatella sitä vaihtoehtoa, että voit menettää lapsen. Jos et fyysisesti menetäkään, niin henkisesti. Siinä on sitten kaksi tuuliajolla olevaa ihmistä vailla päämäärää.
Käytkö itse missään terapiassa? Kannattaisi puhua miehesi ja neuvolan th:n kanssa.