Suomessa tuijotetaan pelkästään, jaksaako ihminen käydä töissä. Jos hän tulee työpaikalleen ja heiluu siellä jotakuinkin uskottavan tuntuisesti, ajatellaan ihmisen olevan terve. Kokenut työntekijä tietää, mikä on oikea vastaus, kun jaksamisesta kysytään kehityskeskustelussa tai työterveystarkastuksessa. Ellei "upeasti" niin vähintään "kohtuullisesti menee", vaikka todellisuudessa on kuitenkin jo tapahtunut pahin: muu elämä ihmissuhteineen ja harrastuksineen on hiipunut. Työ vie kaiken energian. Vapaa-aika on toipumista työstä ja voimien raapimista kasaan töitä varten. Tämä on julkinen salaisuus, jota ei saa sanoa ääneen.
Itsellenikin on tapahtunut kuvatulla tavalla. Jo vuosien ajan olen hoitanut työni kuin robotti ja nukkunut vain mömmöillä. Ihmissuhteet rajoittuvat enää pariin sukulaiseen, jotka ottavat itse yhteyttä. Jos joku joskus kysyy muusta elämästäni, huomaan jotain puhuakseni kertovani hänelle asioista, joita joskus oli elämässä. Oikeasti en jaksa harrastaa mitään, enkä ole kiinnostunut juuri mistään. Hädin tuskin saa kotini siivotuksi ja ulkokuoreni säädyllisen näköiseksi kelvatakseni - töihin.
Kaltaisiani ihmisiä on paljon. Suorastaan sääliksi käy niitä työterveyshuollon ihmisiä ja muita ammattiauttajia, jotka tämän tietävät voimatta tehdä asioilla yhtään mitään. Heidän työnsä on ihmisten ja tosiasioiden kieltämistä - samaa kuin meidän muidenkin. Lääkäri voi määrätä ilopillereitä ja sairaslomaa, mutta työelämän vaatimuksia ja yhteiskunnan arvoja hän ei voi muuttaa.
Tämä on sairasta ja surullista, mutta jos menisin hakemaan apua, saisin pitkän sairasloman ja työnantaja huomaisi minun olevan hylkytavaraa, josta pitää ryhtyä hankkiutumaan eroon. Olisin pian paitsi virallisesti masentunut, myös työtön ja rahaton. Tosin ei tämä nykyinenkään meno elämisen arvoista ole.
Itsellenikin on tapahtunut kuvatulla tavalla. Jo vuosien ajan olen hoitanut työni kuin robotti ja nukkunut vain mömmöillä. Ihmissuhteet rajoittuvat enää pariin sukulaiseen, jotka ottavat itse yhteyttä. Jos joku joskus kysyy muusta elämästäni, huomaan jotain puhuakseni kertovani hänelle asioista, joita joskus oli elämässä. Oikeasti en jaksa harrastaa mitään, enkä ole kiinnostunut juuri mistään. Hädin tuskin saa kotini siivotuksi ja ulkokuoreni säädyllisen näköiseksi kelvatakseni - töihin.
Kaltaisiani ihmisiä on paljon. Suorastaan sääliksi käy niitä työterveyshuollon ihmisiä ja muita ammattiauttajia, jotka tämän tietävät voimatta tehdä asioilla yhtään mitään. Heidän työnsä on ihmisten ja tosiasioiden kieltämistä - samaa kuin meidän muidenkin. Lääkäri voi määrätä ilopillereitä ja sairaslomaa, mutta työelämän vaatimuksia ja yhteiskunnan arvoja hän ei voi muuttaa.
Tämä on sairasta ja surullista, mutta jos menisin hakemaan apua, saisin pitkän sairasloman ja työnantaja huomaisi minun olevan hylkytavaraa, josta pitää ryhtyä hankkiutumaan eroon. Olisin pian paitsi virallisesti masentunut, myös työtön ja rahaton. Tosin ei tämä nykyinenkään meno elämisen arvoista ole.
Vastaukset 5
Vanhimmat
minulle kävi juuri kuten sanoit, eli kun sairastut haluaa työnantaja päästä eroon. Itselläni työnantajana oli imatralainen toyotaliike, perhe yritys jossa vain nuolemalla pärjäsi. nyt työtön. pärjää sitä kyllä vähemmälläkin rahalla ja en aio mennä enää tommoiseen työpaikkaan.
Kyllä se on tiedossa joillakin, ketkä ovat perehtyneet kirjaimellisesti asiaan. Työterveys on AINA kytkötsissä firmaan, joka käyttää heidän palveluita. Se on sitten lääkirin etiikan vastaista, vaikka vakuutellaan vaitiolovelvollisuudella kuinka. Aika usein TYÖTERVEYSPUOLELLA vaihtuvuus onkin suurempaa havaittavasti. Nm. NEWER!
Kylläpä osuit naulan kantaan kommenteissasi. Yhteiskunta tai ympäristö asettaa mahdottomia vaatimuksia työntekijöille. Paiski töitä siten, että tulet vähintään puoli tuntia etuajassa, kanna työasiat kotiin, jossa teet eineksistä sapuskamömmöä, ruokit mahdolliset lapset, kuuntelet heidän kinasteluaan, nahistelet puolison kanssa tekemättömistä töistä, singahdat pakollisen harrastuksen pariin (kun cv:ssä pitää lukea muodikkaasti trendilajit kuten vaikkapa hotjooga ja asahi) väännät työpapereiden ääressä puolilleöin ja jossain välissä pistät naperon nukkumaan ja jatkat sitten ranskan, venäjän tai kiinan kielen opiskelua (sehän on tulevaisuuden muotikieli...) ja päivität tekemisiäsi ja kuulumisiasi naamakirjaan (muuten et ole ajassa mukana).
Aamulla sitten taas vääntäytymistä työn ääreen ja sama meno jatkuu. Myös lomalla pitää osallistua kulttuuririentoihin ja jollekin kehittävälle kurssille, jotta voi sitten töihin palattua kehuskella, mtä kaikkea tuli suoritettua!
Niinpä; miten me olemmekaan kadottaneet itsemme työn alttarille! Voimmeko kieltäytyä oravanpyörässä juoksemisesta? Heittäytyä vain ja sanoa, että nyt riittää ja tämä riittää. Enempää ei tarvitse jaksaakaan? Miksi emme tekisi niin? Tekisikö se meistä epäkelpoja pomon ja yhteiskunnan silmissä?
No ihan samassa jamassa ei toivoakseni vielä ole. On kyllä totta, että talven mittaan oli päiviä, jolloin töistä tultua kurkisti jääkaappiin ja söi mitä sieltä löytyi ja painui pehkuihin, jotta jaksoi aamulla herätä ajoissa valmistelemaan uutta työpäivää. Lisäksi paahdoin urakehitykseen liittyviä opintoja töiden rinnalla, joka söi vielä viikonloputkin. Ei siinä todellakaan jaksanut enää muuta harrastaa saati ylläpitää sosiaalisia suhteita; tulokset näkyvät. Ero parnerista on tuoreehko ja ns. ystäviinkään ei jaksa pitää yhteyttä. Jäljellä on pienet piirit; muutama sukulainen ja yksi tuttava.
On minullakin nukahtamislääkkeet, joita tarvittaessa otan. Nyt loman alkaessa olen päättänyt, että syksyllä asiat on oltava toisin: mitään ylimääräistä en ota tehtäväkseni ja teen työtkin vasemmalla kädellä. On aika oppia kuuntelemaan itseään. Olen töiden ohella opiskellut koko ajan, jotta saavuttaisin sen vihreämmän ruohon aidan toisella puolella paremmassa firmassa, mutta enpä usko siihen firman paremmuuteen...enää. Yhtä huonosti taitaa olla joka puolella asiat. Lisäksi tavoitteena on löytää uudelleen kadonnut sosiaalisuus; nykyisin on ollut päiviä, jolloin ainut ihmiskontakti on ollut kaupan kassa. Tietävätköhän he, kuinka tärkeitä kohdattavia he ovat?
Voisiko kohdallasi kuitenkin olla paikallaan sairasloma? Mielestäni olisi ehdottoman tärkeää, saada unitilanne kuntoon. Jos jatkuvasti vääntää väsyneenä zombina töitä ei jälki ole kovin hyvää, voin kokemuksesta sen sanoa. Tavarat ja nimet unohtuvat ja virheitä tulee. Luuletko pystyväsi ottamaan aikaa itsellesi ja lähteä päiväksi tai kahdeksi luonnon helmaan (jonnekin, jossa voit vain olla; katsella ympärillesi ja kuunnella)? Ehkä voisit miettiä sitä, kenelle haluat olla hylkytavaraa, itsellesi vai työnantajallesi?
Olen elänyt zombina jo viitisen vuotta, joten pikku-eväsretki luontoon tuskin autaa. Muutaman viikon lomalla ehdin toipua sen verran, että pohdin uudelleenkouluttautumista, mutta sitten työ taas alkaa ja imee muutokseen tarvittavat voimat. Toisaalta epäilen olevani jo niin romuna, ettei minusta olisi muuhunkaan työhön, koska meno tuntuu olevan sama kaikkialla. Jos minulla jokin haave on, se on eläke, johon tosin iän puolesta olisi jotain 25v.
Yritän edes syödä kunnolla ja rajoittaa alkon käyttöä lääkkeiden buustaajana. Muisti on heikentynyt ja ihmisten kohtaaminen työssä tuntuu välillä täysin sietämättömältä, mutta yritän sentään käyttäytyä. Nähtävästi tämä suoritus riittää työnantajalle. Välillä tosin olen fyysisten pikkuremppojen takia ollut lyhyillä sairaslomilla, joiden "turhuudesta" pomo onkin sitten widduillut.
Miten kauan tätä kestää? Kun pää ei tunnu täysin pettävän, tuleeko jokin muu sairaus "armahtamaan"?