Puolitoista miljoonaa suomalaista halusi parikymmentä vuotta sitten Suomen tunnustavan DDR:n Presidentti Urho Kekkonen ei kuitenkaan suostunut ratkaisemaan asiaa Itä-Berliinin toiveiden mukaisesti Yli miljoona suomalaista oli 1970-luvun alussa mukana yhdistyksessä, joka vaati sosialistiselle Itä-Saksalle diplomaattista tunnustusta. DDR:n tunnustaminen oli yksi Urho Kekkosen presidenttikauden harvoja ulkopoliittisia kiistoja Suomessa. Kekkonen osoitti tunnustamisliikkeelle sympatiaa, mutta piti ulkoministeriön kanssa huolen siitä, että Suomi ratkaisi Saksan-kysymyksensä Helsingin eikä Itä-Berliinin aikataulun mukaan.
Itä-Saksa eli DDR oli 1960-luvun lopulla kyllästynyt diplomaattiseen paitsioonsa länsimaissa. Kun Länsi-Saksan uusi liittokansleri Willy Brandt aloitti sovinnollisen idänpolitiikkansa 1969, DDR aloitti diplomaattisen suurhyökkäyksen saadakseen tunnustuksia.
Hyökkäyksen tärkeimpiä kohteita oli Suomi, joka ilmeisesti laskettiin Itä-Berliinissä lännen heikoimmaksi lenkiksi. DDR:n edustusto pehmitti Helsingissä ulkoministeriötä, ja DDR:n tunnustamisliike teki uutteraa työtä kansan parissa. Ulkoministeriö oli helisemässä.
Tunnustaminen ei käynyt noin vain päinsä, koska Länsi-Saksa ei halunnut tasapuolista tunnustusta, ja pelkästään DDR:n tunnustaminen olisi ollut räikeä poikkeama puolueettomuudesta. Kymmenisen vuotta aiemmin Bonn oli katkaissut suhteensa Jugoslaviaan, joka julkesi tunnustaa molemmat Saksat.
Presidentti Kekkonen suhtautui DDR:n kampanjaan ymmärtäväisesti, mutta suostui tunnustamiseen vasta marraskuussa 1972. Silloin Länsi-Saksa oli jo kypsynyt ajatukseen Itä-Saksan olemassaolosta.
Ajatus uuden yhdistyksen perustamisesta kirjattiin Suomi-DDR-seuran kokouksessa 18. lokakuuta 1969. Komitean perustamiskokous pidettiin kolme kuukautta myöhemmin, ja yhdistyksen nimeksi tuli "Suomen komitea DDR:n tunnustamiseksi".
Tunnustamiskomitean sihteerinä toiminut Jorma Sunell kertoo, että komitean perustaminen oli oikeastaan itäsaksalaisten idea. Länsimaiden DDR-ystävät olivat kokoontuneet Helsingissä jo vuotta aikaisemmin ja perustaneet "Pysyvän kansainvälisen komitean DDR:n tunnustamiseksi".
Kansainvälistä komiteaa johti ruotsalainen vasemmistososiaalidemokraatti Stellan Arwidsson, ja se piti päämajaansa Ruotsissa. Kansallisia komiteoita perustettiin vuoden 1969 aikana useimpiin Länsi-Euroopan maihin, ja saksalaisen logiikan väistämättömyydellä Suomeenkin oli saatava uusi yhdistys.
Komitean puheenjohtajaksi valittiin Skdl:n kansanedustaja, enemmistökommunisteihin lukeutunut urheilumies ja presidentti Kekkosen hyvä tuttava Kuuno Honkonen. Hän johti komiteaa sen kolmevuotisen urakan ajan ja sai myöhemmin palkinnoksi nimityksen Suomen suurlähettilääksi Itä-Berliiniin.
Myös Skp:n enemmistöön lukeutuva Sunell oli komitean varsinainen moottori. Hän seurasi ulkoministeriön ja YK-liiton toimintaa ja kirjoitti aina sopivalla hetkellä päättäjille kirjeitä, joissa muistutettiin DDR:n asiasta. Sunellin toimintaa helpotti se, että hänen vaimonsa työskenteli DDR:n kulttuurikeskuksessa Helsingissä.
Komiteassa oli lopulta jäseninä 41 järjestöä: puolueita, ammattiliittoja ja opiskelijajärjestöjä. Myös SAK oli jäsen. Siksi komitea saattoi esiintyä 1,5 miljoonan ihmisen puolesta. Kansainvälisen komitean kokouksissa Sunellia kutsuttiinkin miljonääriksi.
Sunell valittiin sihteeriksi, koska hän oli opiskellut insinööriksi Leipzigissa ja oli hyvin perillä DDR:n oloista. Hän kiistää olleensa mukana silkkaa sinisilmäisyyttään: "Jokainenhan sen tajusi, joka osasi omin silmin katsoa, että DDR:n systeemissä oli vikaa."
Vioista huolimatta suomalainen talonpoikaisjärki sanoi, että Itä-Saksa oli todella olemassa oleva maa, joka ei häviäisi lähiaikoina maailmankartalta. Sunellin mielestä kansainvälinen eristäminen ei ollut ainakaan eduksi Itä-Saksan kehitykselle.
Tämä selitys näytti ulkoministeriöstä katsottuna sinisilmäisyydeltä. Suomen Bonnin-edustuston päällikkönä toiminut Yrjö Väänänen muistaa hämmästelleensä, että niin laajat piirit saatiin mukaan ajamaan DDR:n asiaa: "Oli sääli, että suomalaiset menivät tässä asiassa lankaan."
Sunell ei myönnä esittäneensä tunnustamisnäytelmässä DDR:n papukaijan osaa. Hän muistaa hyvin DDR:ssä pidetyn tunnustamiskomiteoiden kokouksen, jossa isännät toivat julkilausumavaliokuntaan valmiin paperin hyväksyttäväksi. Paperissa moitittiin muiden maiden hallituksia siitä, että tunnustamispuuhat etenevät liian hitaasti.
"Minä ilmoitin, että tämä ei käy suomalaisille", Sunell kertoo. Hän piti valiokunnassa huolen siitä, että ulkomaiden hallituksia ei arvostella. "Kokous lykkääntyi, mutta turha kriittisyys poistettiin paperista."
Tunnustamiskomitea ajoi nimestään huolimatta myös Saksan liittotasavallan tunnustamista, tosin vain sivulauseissa. Sunellin mukaan Liittotasavalta oli itäsaksalaisille herkkä ja arka aihe:
"Minä jahkasin jonkin verran siitä, miten Länsi-Saksa mahtaa suhtautua. Aina minua varoiteltiin, ettei siitä pitäisi niin paljon puhua."
Esimerkiksi Länsi-Saksaa esitt
Itä-Saksa eli DDR oli 1960-luvun lopulla kyllästynyt diplomaattiseen paitsioonsa länsimaissa. Kun Länsi-Saksan uusi liittokansleri Willy Brandt aloitti sovinnollisen idänpolitiikkansa 1969, DDR aloitti diplomaattisen suurhyökkäyksen saadakseen tunnustuksia.
Hyökkäyksen tärkeimpiä kohteita oli Suomi, joka ilmeisesti laskettiin Itä-Berliinissä lännen heikoimmaksi lenkiksi. DDR:n edustusto pehmitti Helsingissä ulkoministeriötä, ja DDR:n tunnustamisliike teki uutteraa työtä kansan parissa. Ulkoministeriö oli helisemässä.
Tunnustaminen ei käynyt noin vain päinsä, koska Länsi-Saksa ei halunnut tasapuolista tunnustusta, ja pelkästään DDR:n tunnustaminen olisi ollut räikeä poikkeama puolueettomuudesta. Kymmenisen vuotta aiemmin Bonn oli katkaissut suhteensa Jugoslaviaan, joka julkesi tunnustaa molemmat Saksat.
Presidentti Kekkonen suhtautui DDR:n kampanjaan ymmärtäväisesti, mutta suostui tunnustamiseen vasta marraskuussa 1972. Silloin Länsi-Saksa oli jo kypsynyt ajatukseen Itä-Saksan olemassaolosta.
Ajatus uuden yhdistyksen perustamisesta kirjattiin Suomi-DDR-seuran kokouksessa 18. lokakuuta 1969. Komitean perustamiskokous pidettiin kolme kuukautta myöhemmin, ja yhdistyksen nimeksi tuli "Suomen komitea DDR:n tunnustamiseksi".
Tunnustamiskomitean sihteerinä toiminut Jorma Sunell kertoo, että komitean perustaminen oli oikeastaan itäsaksalaisten idea. Länsimaiden DDR-ystävät olivat kokoontuneet Helsingissä jo vuotta aikaisemmin ja perustaneet "Pysyvän kansainvälisen komitean DDR:n tunnustamiseksi".
Kansainvälistä komiteaa johti ruotsalainen vasemmistososiaalidemokraatti Stellan Arwidsson, ja se piti päämajaansa Ruotsissa. Kansallisia komiteoita perustettiin vuoden 1969 aikana useimpiin Länsi-Euroopan maihin, ja saksalaisen logiikan väistämättömyydellä Suomeenkin oli saatava uusi yhdistys.
Komitean puheenjohtajaksi valittiin Skdl:n kansanedustaja, enemmistökommunisteihin lukeutunut urheilumies ja presidentti Kekkosen hyvä tuttava Kuuno Honkonen. Hän johti komiteaa sen kolmevuotisen urakan ajan ja sai myöhemmin palkinnoksi nimityksen Suomen suurlähettilääksi Itä-Berliiniin.
Myös Skp:n enemmistöön lukeutuva Sunell oli komitean varsinainen moottori. Hän seurasi ulkoministeriön ja YK-liiton toimintaa ja kirjoitti aina sopivalla hetkellä päättäjille kirjeitä, joissa muistutettiin DDR:n asiasta. Sunellin toimintaa helpotti se, että hänen vaimonsa työskenteli DDR:n kulttuurikeskuksessa Helsingissä.
Komiteassa oli lopulta jäseninä 41 järjestöä: puolueita, ammattiliittoja ja opiskelijajärjestöjä. Myös SAK oli jäsen. Siksi komitea saattoi esiintyä 1,5 miljoonan ihmisen puolesta. Kansainvälisen komitean kokouksissa Sunellia kutsuttiinkin miljonääriksi.
Sunell valittiin sihteeriksi, koska hän oli opiskellut insinööriksi Leipzigissa ja oli hyvin perillä DDR:n oloista. Hän kiistää olleensa mukana silkkaa sinisilmäisyyttään: "Jokainenhan sen tajusi, joka osasi omin silmin katsoa, että DDR:n systeemissä oli vikaa."
Vioista huolimatta suomalainen talonpoikaisjärki sanoi, että Itä-Saksa oli todella olemassa oleva maa, joka ei häviäisi lähiaikoina maailmankartalta. Sunellin mielestä kansainvälinen eristäminen ei ollut ainakaan eduksi Itä-Saksan kehitykselle.
Tämä selitys näytti ulkoministeriöstä katsottuna sinisilmäisyydeltä. Suomen Bonnin-edustuston päällikkönä toiminut Yrjö Väänänen muistaa hämmästelleensä, että niin laajat piirit saatiin mukaan ajamaan DDR:n asiaa: "Oli sääli, että suomalaiset menivät tässä asiassa lankaan."
Sunell ei myönnä esittäneensä tunnustamisnäytelmässä DDR:n papukaijan osaa. Hän muistaa hyvin DDR:ssä pidetyn tunnustamiskomiteoiden kokouksen, jossa isännät toivat julkilausumavaliokuntaan valmiin paperin hyväksyttäväksi. Paperissa moitittiin muiden maiden hallituksia siitä, että tunnustamispuuhat etenevät liian hitaasti.
"Minä ilmoitin, että tämä ei käy suomalaisille", Sunell kertoo. Hän piti valiokunnassa huolen siitä, että ulkomaiden hallituksia ei arvostella. "Kokous lykkääntyi, mutta turha kriittisyys poistettiin paperista."
Tunnustamiskomitea ajoi nimestään huolimatta myös Saksan liittotasavallan tunnustamista, tosin vain sivulauseissa. Sunellin mukaan Liittotasavalta oli itäsaksalaisille herkkä ja arka aihe:
"Minä jahkasin jonkin verran siitä, miten Länsi-Saksa mahtaa suhtautua. Aina minua varoiteltiin, ettei siitä pitäisi niin paljon puhua."
Esimerkiksi Länsi-Saksaa esitt
Vastaukset 1
Vanhimmat
"Tunnustamiskomitean sihteerinä toiminut Jorma Sunell kertoo, että komitean perustaminen oli oikeastaan itäsaksalaisten idea"
Tähän olisi voinut myös lisätä se tosiasia että se oli myös stasin rahoittama.
Mielenkiintoista juttussa on myös se,että jäsenenä oli SAK!!!!!
Tottakai myös silloinnen SAK lakimies kuuluu komiteaan mukaan,eikä hänen roolinsa on vähäpätöinen,edustaahan hän komiteassa noin miljoona jäsentä.
Uskoisin että Halosella oli painoarvoa komiteassa!
Eli jutut siitä,että Halonen pakotettiin mukaan komiteaan ovat suomeksi sanottuna paskapuheita!!