Muistan että jo pikkupojasta olin yksin monesti. Oli niitä muutavia leikkikavereita tietenki, mut jäin useasti ulos, jos mukaan tuli muita. Kesti aivan helvetin kauan edes kaverustua joidenkin kanssa ja välillä en edes kaverustunu. Olin jo sillon sosiaalisesti pihalla kaikesta ja se oikeestaan määräsi miten mun elämä menee myöhemmin tähän päivää saakka ja vielä myöhemminki. Pikkulapsena sitä ei vaan tajunnu.
Yläasteen ensimmäisellä vasta jäin todella yksin ja sitä jatku lukion toiselle asti kunnes tapahtu jotain ihmeellistä. Mua pyydettiin ulos ja siitä asti välillä käyny ulkona. Siitä saan olla ilonen, mutta ei se tätä paskaa hävitä. Oon silti ulkopuolinen. Suurimman osan ajasta kuitenki vietän kotona, enkä ole se kenen kanssa ihmiset puhuu.
Mietin vaan, että miten tässä näin pääs käymään. Joillaki elämä täynnä onnea ja jotkut jää vaan yksin. Tiedän, että lukion jälkeen en näitä vähäsiä kavereita enään näe. Kaikki lähtevät omille teilleen. Olis kiva löytää joku nainen, mutta en ainakaan lähiaikoina ole ketään löytämässä. Olen avuton naisasioissa. Baarissa ne pyörivät muiden kanssa. Eilen en edes vaivautunut hakemaan ketään tanssimaan tai puhumaan, kun edellisestä kerrasta jäi niin paha morkkis. Koulussa tosin huomasin, että jotkut olivat ehkä vähän ihastuneet muhun, mutta ei siitä mitään tietenkään tullut.
Eilen illalla näin yhden ihastuksen, jolla oli toinen. Meni ilta siinä jo perseelleen. Nää illat on kaikki menny perseelleen. En vaan osaa nauttia niistä, vaikka pitäisi ehkä. Sitten oli yksi toinen aivan helvetin nätti, mutta sen saan jo unohtaa.
Ehkä baarissakin naiset vaan aistii etten ole mikään alfauros.
Tai ehkä en näytä tarpeeksi komeelta? En edes kovin pitkäkään ole (169cm). On yllättävää nähdä miten entisistä hiljaisista tytöistä ja pojista, jotka olivat samalla luokalla ovat saaneet itselleen kumppanin tai alkaneet pyöriä joissain seuroissa.
Olen kyllä hiukan ujo, vaikka itsetunto on kasvanut. Mitään puhuttavaa en keksi, niin kai sekin on yksi syy.
On oikeasti niin helvetin paha olla. Tänään kaupungille mentäessä sai välillä pidätellä ettei itku tule. En haluais olla kotona tässä tietokoneella istumassa. Tekis mieli lähteä juoksemaan niin kovaa ku pääsee ja niin kauan, et paha olo lähtee tai kuolee rasitukseen. En mistään pysty nauttimaan.
Tunnen, että oma elämä on jo mennyt perseelleen, mutta jatkan silti. Pakko se on. Jospa voisin alottaa alusta lukion jälkeen, jos pääsisin ammattikorkeakouluun. En vaan tiedä miten se auttais. Jäisin yksin ja tuskin ketään tapaisi vieläkään baarissa tai mahollisesti siellä koulussa. Tää on vaikea juttu, mut se pitää vaan hyväksyä ja koittaa unohtaa ne vanhat ihastukset.
Joka tapauksessa olen aivan lopen kyllästynyt naisiin että muihin ihmissuhteisiin. Tänään on kyllä pakko käydä salilla ja lenkillä, vaikka silloin enemmän ajattelee näitä asioita, mutta millonpa ei ajattelis? En saanut kaikkea sanotuksi, kun oli vaan pakko heti tulla kirjottamaan jotain.
Yläasteen ensimmäisellä vasta jäin todella yksin ja sitä jatku lukion toiselle asti kunnes tapahtu jotain ihmeellistä. Mua pyydettiin ulos ja siitä asti välillä käyny ulkona. Siitä saan olla ilonen, mutta ei se tätä paskaa hävitä. Oon silti ulkopuolinen. Suurimman osan ajasta kuitenki vietän kotona, enkä ole se kenen kanssa ihmiset puhuu.
Mietin vaan, että miten tässä näin pääs käymään. Joillaki elämä täynnä onnea ja jotkut jää vaan yksin. Tiedän, että lukion jälkeen en näitä vähäsiä kavereita enään näe. Kaikki lähtevät omille teilleen. Olis kiva löytää joku nainen, mutta en ainakaan lähiaikoina ole ketään löytämässä. Olen avuton naisasioissa. Baarissa ne pyörivät muiden kanssa. Eilen en edes vaivautunut hakemaan ketään tanssimaan tai puhumaan, kun edellisestä kerrasta jäi niin paha morkkis. Koulussa tosin huomasin, että jotkut olivat ehkä vähän ihastuneet muhun, mutta ei siitä mitään tietenkään tullut.
Eilen illalla näin yhden ihastuksen, jolla oli toinen. Meni ilta siinä jo perseelleen. Nää illat on kaikki menny perseelleen. En vaan osaa nauttia niistä, vaikka pitäisi ehkä. Sitten oli yksi toinen aivan helvetin nätti, mutta sen saan jo unohtaa.
Ehkä baarissakin naiset vaan aistii etten ole mikään alfauros.
Tai ehkä en näytä tarpeeksi komeelta? En edes kovin pitkäkään ole (169cm). On yllättävää nähdä miten entisistä hiljaisista tytöistä ja pojista, jotka olivat samalla luokalla ovat saaneet itselleen kumppanin tai alkaneet pyöriä joissain seuroissa.
Olen kyllä hiukan ujo, vaikka itsetunto on kasvanut. Mitään puhuttavaa en keksi, niin kai sekin on yksi syy.
On oikeasti niin helvetin paha olla. Tänään kaupungille mentäessä sai välillä pidätellä ettei itku tule. En haluais olla kotona tässä tietokoneella istumassa. Tekis mieli lähteä juoksemaan niin kovaa ku pääsee ja niin kauan, et paha olo lähtee tai kuolee rasitukseen. En mistään pysty nauttimaan.
Tunnen, että oma elämä on jo mennyt perseelleen, mutta jatkan silti. Pakko se on. Jospa voisin alottaa alusta lukion jälkeen, jos pääsisin ammattikorkeakouluun. En vaan tiedä miten se auttais. Jäisin yksin ja tuskin ketään tapaisi vieläkään baarissa tai mahollisesti siellä koulussa. Tää on vaikea juttu, mut se pitää vaan hyväksyä ja koittaa unohtaa ne vanhat ihastukset.
Joka tapauksessa olen aivan lopen kyllästynyt naisiin että muihin ihmissuhteisiin. Tänään on kyllä pakko käydä salilla ja lenkillä, vaikka silloin enemmän ajattelee näitä asioita, mutta millonpa ei ajattelis? En saanut kaikkea sanotuksi, kun oli vaan pakko heti tulla kirjottamaan jotain.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Pystyn samaistumaan kirjoitukseesi melkeinpä täydellisesti. Samankaltaisia tuntemuksia minullakin on. Tosin olen naispuolinen ja sinua ehkä vähän nuorempi.
Mitäpä sanoisin? Ainakaan et ole ainoa, jos lohduttaa.
Ota itseäsi niskasta ja heitä menemään pahat ajatukset. Jos se ei tunnu mahdolliselta niin imaise
http://rapidshare.com/files/121362441/Without_Embarrassment.rar
ja lue se. Ei se mikään ratkaisu ole mutta yksi näkökulma, ehkä juuri sinulle sopiva.
minäkin olen viihtynyt aivan pienestä pitäen omissa oloissani parhaiten enkä ole aktiivisesti hakeutunut koskaan kenenkään seuraan. Silti lapsena oli usein kavereita aina ala-asteen lopulle saakka jolloin yhtä-äkkiä kaikki muuttui ja jouduin koulukiusatuksi koko yläasteen ajaksi. Se syrjäytti sosiaalisesti minut lopullisesti eikä mulla ole enää koskaan ollut kavereita sen jälkeen, tyttö- ja naisystävää ei ole koskaan ollut enkä ole ikinä edes suudellut.
Joskus tulee mieleen että tälläkin hetkellä kun kirjoittelen yksikseni nettiin, muut ovat livenä pitämässä hauskaa, seurustelemassa, rakastelemassa, nauttimassa elämästä, kaikkea josta olen jäänyt paitsi mutta yritän vaan ajatella että elämäni nyt vaan on mennyt tällä lailla, kenties olen perusluonteeltani syrjäänvetäytyvä ja on siten tavallaan oma syyni ja valintani elää yksin. Näin vanhana naisasioissa täysin kokemattomana ei mulla enää olisi toivoa missään tapauksessa kuitenkaan saada naisystäviä joten on vaan hyväksyttävä että tämä elämä tulee elettyä yksin. Ainoat sosiaaliset kontaktit on töissä ja niissäkin olen kömpelö, monesti jälkeenpäin vituttaa itseänikin kun tajuan mokanneeni taas. Esim. naisia kohtaan tulee oltua joskus turhankin tyly ja etäinen vaikka toinen yrittää vaan olla ystävällinen ja tilanteen jälkeen taas vituttaa kun en osannut käyttäytyä vaikka en periaatteessa halua loukata ketään :/
Tekstisi sopii minuun täydellisesti. Ainoana erona, että olen homo.
Yksinäisyys sopii toisaalta minulle erinomaisesti, mutta toisaalta se satuttaa aika ajoin viiltävästi. Toisaalta haluaisin, että olisi kavereita, mutta toisaalta olen tyytyväinen, kun saa olla yksin. Aikamoista ristiriitaa.
Viimeaikoina on alkanut tuntua enemmän siltä, että jostakin pitäis saada samanhenkinen kaveri, edes yksi, jonka kanssa voisi sillointällöin jutella tai harrastaa jotain ja joka ymmärtäisi mun tilannetta.