Olen tavannut miehen, jonka kanssa haluaisin viettää aikaa päivittäin ja jota ajattelen aina aamulla herätessäni ja illalla nukkumaan mennessäni. Voisin hyvinkin rakastua häneen, ellei näin ole jo tapahtunutkin.
Ongelma on alkoholi. Olen itse alkoholin suurkuluttaja - juon 1-2 kertaa viikossa itseni humalaan ja kärsin muistin menetyksestä oikeastaan joka kerta. En onneksi sentään juo krapulapäivinä, mutta silti tunnustan itseni alkoholistiksi. Toivoisin, että raittius tulisi minulle elämäntavaksi, mutta samalla tiedän, että paljon on vielä ajatustyötä tehtävä ennen kuin tähän tavoitteeseni pääsen pysyvästi.
Tämä mies, joka on niin valloittanut ajatukseni ja sydämeni, juo vielä minuakin enemmän. Hänellä saattaa mennä 3-4 päivää kännissä sekoillen. Hän juo yksinään kotona ja alkaa sitten soitella kännipuheluita minulle ja sukulaisilleen. Ymmärrän häntä - juonhan itsekin humalahakuisesti - mutta samalla tekee pahaa nähdä hänen tunnevammaisuutensa. En usko, että hän pystyy aikuiseen ihmissuhteeseen. Ei sellainen taida edes kuulua hänen toiveisiinsa. Miksi sitten odotan hänen muuttuvan? Ei siis pelkästään minun, vaan hänen itsensä takia. Ei kai sitä toisen ihmisen takia voikaan itseään muuttaa, vaan muutoksen täytyy lähteä omasta itsestä.
Uskon, että ilman alkoholia voisimme olla onnellinen pariskunta. Haaveilen siitä, että voisimme yhdessä pyrkiä raittiuteen ja tukea toisiamme tällä matkalla. Hän kuitenkin toteaa usein, että "pidän ryyppäämisestä", eikä raittius tule kysymykseenkään. Toista ihmistä ei voi muuttaa, kun itseäkin on vaikea ohjata oikeaan. Silti tunteita ei pysty täysin kuolettamaan, niin monta hyvää muistoa on yhteisistä (selvistä) hetkistä.
Kaipaan häntä vierelleni, mutta nytkin hän valitsi itsekseen ryyppäämisen minun seurani sijaan. Toinen päivä juomaputkesta on menossa. Ei paljoa kiinnostanut lähteä minun kanssani ravintolaan syömään, kun juoda voi kotonakin. Miten voinkin tuntea niin vahvasti tällaista ihmistä kohtaan?
Ongelma on alkoholi. Olen itse alkoholin suurkuluttaja - juon 1-2 kertaa viikossa itseni humalaan ja kärsin muistin menetyksestä oikeastaan joka kerta. En onneksi sentään juo krapulapäivinä, mutta silti tunnustan itseni alkoholistiksi. Toivoisin, että raittius tulisi minulle elämäntavaksi, mutta samalla tiedän, että paljon on vielä ajatustyötä tehtävä ennen kuin tähän tavoitteeseni pääsen pysyvästi.
Tämä mies, joka on niin valloittanut ajatukseni ja sydämeni, juo vielä minuakin enemmän. Hänellä saattaa mennä 3-4 päivää kännissä sekoillen. Hän juo yksinään kotona ja alkaa sitten soitella kännipuheluita minulle ja sukulaisilleen. Ymmärrän häntä - juonhan itsekin humalahakuisesti - mutta samalla tekee pahaa nähdä hänen tunnevammaisuutensa. En usko, että hän pystyy aikuiseen ihmissuhteeseen. Ei sellainen taida edes kuulua hänen toiveisiinsa. Miksi sitten odotan hänen muuttuvan? Ei siis pelkästään minun, vaan hänen itsensä takia. Ei kai sitä toisen ihmisen takia voikaan itseään muuttaa, vaan muutoksen täytyy lähteä omasta itsestä.
Uskon, että ilman alkoholia voisimme olla onnellinen pariskunta. Haaveilen siitä, että voisimme yhdessä pyrkiä raittiuteen ja tukea toisiamme tällä matkalla. Hän kuitenkin toteaa usein, että "pidän ryyppäämisestä", eikä raittius tule kysymykseenkään. Toista ihmistä ei voi muuttaa, kun itseäkin on vaikea ohjata oikeaan. Silti tunteita ei pysty täysin kuolettamaan, niin monta hyvää muistoa on yhteisistä (selvistä) hetkistä.
Kaipaan häntä vierelleni, mutta nytkin hän valitsi itsekseen ryyppäämisen minun seurani sijaan. Toinen päivä juomaputkesta on menossa. Ei paljoa kiinnostanut lähteä minun kanssani ravintolaan syömään, kun juoda voi kotonakin. Miten voinkin tuntea niin vahvasti tällaista ihmistä kohtaan?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Olen 30-vuotias mies, alkoholisti ja raitistunut 6½ kk sitten. Olen miettinyt alkuvuoden aikana paljon kaikenlaista, eniten itseäni ja suhdettani maailmaan, mutta myös sitä millaisena näen itseni suhteessa toisiin ihmisiin.
Täytyy myöntää, että viime vuodet ovat olleet kohdallani niin rikkinäisiä, että pysyvää ihmissuhdetta olisi ollut mahdotonta rakentaa, vaikka ajoittain olen sitäkin halunnut. Alkoholin pakkomielle on hallinnut elämääni ja vaikuttanut suoraan tai epäsuorasti kaikkeen mitä olen tehnyt, vääristänyt ajatteluani ja arvojani ja ennen kaikkea vieraannuttanut minua siitä ihmisestä joka välttelee katsettani peilistä. Vasta nyt raittiuden myötä olen alkanut saada käsitystä siitä, kuka olen. Pidän tuosta henkilöstä ja arvostan itseäni ja elämääni nykyään jo sen verran, että pikkuhiljaa minulla voisi alkaa olla mahdollisuuksia arvostaa toistakin ihmistä aidosti.
Edellisen viesti on kenties se, että juovalla alkoholistilla kuva maailmasta ja todellisuus on sen verran vääristynyt, että tasavertaisesta parisuhteesta tulee helposti läheisriippuvuuden ja hyväksikäytön vyyhti. Ensin on opittava tunnistamaan omat heikkoutensa ja vahvuutensa ja opittava rakastamaan niiden kokonaisuutta, jotta voisi kokea saman myös toisen ihmisen kanssa.
Kiitos kirjoituksestasi ja rehellisyydestäsi. Ja onnittelut raitistumisesta! Lienee parasta, että itsekin pyrin nyt ensin selvittämään omaa ajatusmaailmaani sen sijaan, että vain haaveilisin onnistuneesta parisuhteesta. Varsinkaan toisen juovan alkoholistin kanssa. Taidan itse tarvita tukevaa olkapäätä, johon voin nojata ennen kuin raitistuminen onnistuu todella. Viimeinen lauseesi on aivan totta, mutta miten vaikeaa voikin olla omien heikkouksien myöntäminen!
Kiva, jos tuosta sai jotain irti. Kukin voi puhua tietysti vain omasta puolestaan, minun tilanteeni näyttää tuolta :)
Vielä se tuli mieleen, että minusta sinun kannattaisi aivan ensimmäisenä ottaa tavoitteeksesi oma raitistumisesi, ilman reunaehtoja. Mikään ihmiselämän osa-alue ei ole juovalle alkoholistillekaan vieras, ei rakastuminenkaan, mutta rakastumisen käyttö raitistumisen aikaansaamiseksi ei ole onnistumisen kannalta kestävä tie. Niin monta tarinaa siitä on jo saanut lukea.
Kaikki lähtee oman, sisäisen motivaation heräämisestä. Minä en esim. ehtinyt alkoholismini kanssa vielä siihen vaiheeseen että olisin juonut työpaikkani, asuntoni, kaikki ihmissuhteeni ja fyysisen terveyteni, mutta putkijuomisillani ajoin itseni lopulta siihen pisteeseen, että en enää kestänyt niiden jälkeisiä olotiloja ja tunsin, etten enää pärjää itseni kanssa, jos en lopeta ja hae apua. Psyyke oli lujilla. Se oli se minun pohjani, edes juoppohulluuskohtaus ja hoito suljetulla osastolla noin vuosi sitten ei riittänyt vielä vakuuttamaan SISINTÄNI siitä, että en pysty enää hallitsemaan juomistani. Luulin, että kaikki on vain itsekurista kiinni.
Kaikki lähtee siis omasta halusta lopettaa yritykset hallita sellaista, joka ei ole hallittavissa (alkoholinkäyttö), ja vastaavasti halusta saada elämänhallinta takaisin ja sen myötä mahdollisuudet alkaa elää sellaista elämää, joka on omien kykyjen puitteissa mahdollista. Suunnanmuutos voi onnistua yksinkin, mutta useimmat ovat nähneet viisaammaksi ottaa oman tahdon tueksi jonkin ulkopuolisen tukimuodon. Joillekin se on AA, minulle A-klinikka osoittautui hyväksi, muitakin tapoja on, jos haluaa olla rehellinen ja alkaa lopultakin kuunnella muita (se oli minullekin vaikeaa vuosikaudet, kun juomisestani oli kyse)...
Hyvää kesänjatkoa, ja tsemppiä!