En tiedä kuuluuko tämä viesti tälle palstalle, mutta ainahan voi yrittää:)
Tilanne on tämä: en tiedä, miten toimisin äitini kanssa. En ole oikeastaan tiennyt vuosiin. Nyt olen täysi-ikäinen ja vihdoin tuntuu siltä, että omaa jotakin kontrollia omaan elämäänsä.
Tarkoitus oli asua äidin nurkissa tämän parin kuukauden ajan töiden vuoksi -kesän jälkeen muuttaisin omaan asuntoon, kun lähden opiskelemaan. Äiti on ollut poissa kotoa reilun viikon ajan, äsken tuli kotiin. Ihan kamalaa: heti hirveä syyttely, haukkuminen. Ihan niinkuin minä olisin syypää siihen, että hän reilu puolitoista vuotta sitten meni yhteen erään pahasti alkoholisoituneen ihmisen kanssa ja kaupan päälle vielä naimisiin tämän kanssa. Nyt tämä kyseinen mies pommittelee eron jälkeen tekstiviesteillä ja soitoilla ja äidillä jo uusi mies. Minun vika? Ei, mutta kun äitini ei osaa eikä ymmärrä ottaa vastuuta omista teoistaan ja tekemättä jättämisistään, niin syyttää niistä sitten muita. Ja kun minä vain nimenomaan kielsin häntä edes menemästä yhteen silloin aikoinaan tämän alkoholistin kanssa!
Jokatapauksessa, äidillä on nyt taas uusi mies. Ehdotteli aiemmin, jospa olisin halunnut nähdä tämän uuden miehen eräässä kesätapahtumassa...kieltäydyin. Olen saanut tarpeekseni hänen ihmissuhteistaan, sillä olen saanut kärsiä niistä ja niiden seurauksista oikeastaan koko lyhyen elämäni ajan. Tuntuu pahalta myöntää, mutta lapsuuteni oli viinanhuuruinen, loppumaton kärsimysten tie. Tuntuu pahalta kuunnella ystävien hyvistä ja läheisistä väleistä äiteihinsä. Olisin minäkin halunnut äidin, jolle puhua melkeinpä mistä vaan kuuntelematta myöhemmin sitä, kun hän mollaa minua kertomistani asioista. Olisin minäkin halunnut äidin, jonka kanssa viettää aikaa kaksistaan ihan rauhassa ilman, että siihen kuuluu viinapullo, riitely tai haukkuminen tai usein jopa nämä kaikki kolme kerralla yhtäaikaa. Olisin minäkin halunnut äidin, joka hyväksyy minut sellaisena kuin olen.
Oikeastaan minulla itselläni on tällä hetkellä asiat ihan hyvin: olen täysi-ikäinen ja voin sillä perusteella sanoa, että voin elää elämääni juuri sillä tavalla kuin haluan: minun ei tarvitse enää kuunnella äitiäni, jos en halua. Mutta kysynkin teiltä, hyvät lukijat, että mitä minun oikestaan kannattaisi tehdä äitini suhteen? Kun hänen uusin "valloituksensa" sitten jokupäivä jättää hänet (tai toisinpäin) niin silloin vasta se soittoralli alkaa: hän tarvitsee katsokaas terapeutin, joka kuuntelee hänen huoliansa ja auttaa kenties rahallisesti, ehkä antaa myös yösijan. Niin hän teki silloinkin, kun oli yhdessä sen alkoholistin kanssa. Joivat yötä päivää ja haukkuivat meitä lapsia, mutta kun rahat alkoivat tältä alkoholistilta loppumaan, niin tilattiin muuttopalvelu ja tätä ennen äitini oli valittanut minulle "huonosta suhteestaan" useamman kuukauden ajan. Ja kun minä olisin tarvinnut silloin vahvan tuen pääsykoevalmistautumista varten! Kyseisen kärsimyksen jälkeen olenkin ihmetellyt, miten olen selvinnyt näinkin hyvin ilman suurempia, henkisiä loppuunpalamisia.
Kun äiti innostuu uudesta miehestä, niin se on menoa. Kertaakaan hän ei ole uhrannut meihin lapsiin niin paljon aikaa ja ajatusta. Pikkuveljelläni on viiveinen kehitys, eniten minua siis huolettaa hänen tulevaisuutensa. Olen miettinyt, josko pikkuveljeni muuttaisi tulevaisuudessa minun luokseni, mutta onko se oikein sitten minun kannaltani? Pitääkö minun uhrata nuoruuteni äitini kusipäisyyden takia, kun hän ei jaksa saattaa loppuun sitä minkä on aloittanut -lapsen teko kun ei vaadi yliopisto-koulutusta tai muitakaan älyllisiä ponnisteluita. Isäni on toinen asia erikseen, hän ei mielestäni omaa oikeita kasvatusmenetelmiä pikkuveljeni suhtee, sen takia siis olen myös miettinyt pikkuveljen muuttoa luokseni.
Kaiken tämän jälkeen olen miettinyt, kuinka itsekkäitä ja vastenmielisiä ihmisiä maailma päällään kantaa. En rakasta äitiäni. Vihaan häntä. Tämän kirjoittamani tekstin lukeminen vain syventää vihaani häntä kohtaan. Minua myös pelottaa: entäs jos itsestäni tulee isona samanlainen? Äitini on kouluttamaton, kelan tuilla elävä säälinkerääjä, joten ehkä vankat koulutussuunnitelmani vievät tuollaisesta elämäntyylistä kauemmaksi. Ja se on hyvä niin.
Olenko yrittänyt jutella äitini kanssa näistäkin asioista? Kyllä, mutta vastaukseksi saan vain naurua. Inhottavaa, teennäistä naurua. Jumalauta... Onhan sitä terapiaakin ehdotettu hänelle, mutta väittää vaan vastaan.
Kiitos kun jaksoitte lukea ja laittakaa omia kokemuksia ja vastauksia!
Tilanne on tämä: en tiedä, miten toimisin äitini kanssa. En ole oikeastaan tiennyt vuosiin. Nyt olen täysi-ikäinen ja vihdoin tuntuu siltä, että omaa jotakin kontrollia omaan elämäänsä.
Tarkoitus oli asua äidin nurkissa tämän parin kuukauden ajan töiden vuoksi -kesän jälkeen muuttaisin omaan asuntoon, kun lähden opiskelemaan. Äiti on ollut poissa kotoa reilun viikon ajan, äsken tuli kotiin. Ihan kamalaa: heti hirveä syyttely, haukkuminen. Ihan niinkuin minä olisin syypää siihen, että hän reilu puolitoista vuotta sitten meni yhteen erään pahasti alkoholisoituneen ihmisen kanssa ja kaupan päälle vielä naimisiin tämän kanssa. Nyt tämä kyseinen mies pommittelee eron jälkeen tekstiviesteillä ja soitoilla ja äidillä jo uusi mies. Minun vika? Ei, mutta kun äitini ei osaa eikä ymmärrä ottaa vastuuta omista teoistaan ja tekemättä jättämisistään, niin syyttää niistä sitten muita. Ja kun minä vain nimenomaan kielsin häntä edes menemästä yhteen silloin aikoinaan tämän alkoholistin kanssa!
Jokatapauksessa, äidillä on nyt taas uusi mies. Ehdotteli aiemmin, jospa olisin halunnut nähdä tämän uuden miehen eräässä kesätapahtumassa...kieltäydyin. Olen saanut tarpeekseni hänen ihmissuhteistaan, sillä olen saanut kärsiä niistä ja niiden seurauksista oikeastaan koko lyhyen elämäni ajan. Tuntuu pahalta myöntää, mutta lapsuuteni oli viinanhuuruinen, loppumaton kärsimysten tie. Tuntuu pahalta kuunnella ystävien hyvistä ja läheisistä väleistä äiteihinsä. Olisin minäkin halunnut äidin, jolle puhua melkeinpä mistä vaan kuuntelematta myöhemmin sitä, kun hän mollaa minua kertomistani asioista. Olisin minäkin halunnut äidin, jonka kanssa viettää aikaa kaksistaan ihan rauhassa ilman, että siihen kuuluu viinapullo, riitely tai haukkuminen tai usein jopa nämä kaikki kolme kerralla yhtäaikaa. Olisin minäkin halunnut äidin, joka hyväksyy minut sellaisena kuin olen.
Oikeastaan minulla itselläni on tällä hetkellä asiat ihan hyvin: olen täysi-ikäinen ja voin sillä perusteella sanoa, että voin elää elämääni juuri sillä tavalla kuin haluan: minun ei tarvitse enää kuunnella äitiäni, jos en halua. Mutta kysynkin teiltä, hyvät lukijat, että mitä minun oikestaan kannattaisi tehdä äitini suhteen? Kun hänen uusin "valloituksensa" sitten jokupäivä jättää hänet (tai toisinpäin) niin silloin vasta se soittoralli alkaa: hän tarvitsee katsokaas terapeutin, joka kuuntelee hänen huoliansa ja auttaa kenties rahallisesti, ehkä antaa myös yösijan. Niin hän teki silloinkin, kun oli yhdessä sen alkoholistin kanssa. Joivat yötä päivää ja haukkuivat meitä lapsia, mutta kun rahat alkoivat tältä alkoholistilta loppumaan, niin tilattiin muuttopalvelu ja tätä ennen äitini oli valittanut minulle "huonosta suhteestaan" useamman kuukauden ajan. Ja kun minä olisin tarvinnut silloin vahvan tuen pääsykoevalmistautumista varten! Kyseisen kärsimyksen jälkeen olenkin ihmetellyt, miten olen selvinnyt näinkin hyvin ilman suurempia, henkisiä loppuunpalamisia.
Kun äiti innostuu uudesta miehestä, niin se on menoa. Kertaakaan hän ei ole uhrannut meihin lapsiin niin paljon aikaa ja ajatusta. Pikkuveljelläni on viiveinen kehitys, eniten minua siis huolettaa hänen tulevaisuutensa. Olen miettinyt, josko pikkuveljeni muuttaisi tulevaisuudessa minun luokseni, mutta onko se oikein sitten minun kannaltani? Pitääkö minun uhrata nuoruuteni äitini kusipäisyyden takia, kun hän ei jaksa saattaa loppuun sitä minkä on aloittanut -lapsen teko kun ei vaadi yliopisto-koulutusta tai muitakaan älyllisiä ponnisteluita. Isäni on toinen asia erikseen, hän ei mielestäni omaa oikeita kasvatusmenetelmiä pikkuveljeni suhtee, sen takia siis olen myös miettinyt pikkuveljen muuttoa luokseni.
Kaiken tämän jälkeen olen miettinyt, kuinka itsekkäitä ja vastenmielisiä ihmisiä maailma päällään kantaa. En rakasta äitiäni. Vihaan häntä. Tämän kirjoittamani tekstin lukeminen vain syventää vihaani häntä kohtaan. Minua myös pelottaa: entäs jos itsestäni tulee isona samanlainen? Äitini on kouluttamaton, kelan tuilla elävä säälinkerääjä, joten ehkä vankat koulutussuunnitelmani vievät tuollaisesta elämäntyylistä kauemmaksi. Ja se on hyvä niin.
Olenko yrittänyt jutella äitini kanssa näistäkin asioista? Kyllä, mutta vastaukseksi saan vain naurua. Inhottavaa, teennäistä naurua. Jumalauta... Onhan sitä terapiaakin ehdotettu hänelle, mutta väittää vaan vastaan.
Kiitos kun jaksoitte lukea ja laittakaa omia kokemuksia ja vastauksia!
Vastaukset 1
Vanhimmat
äitisi on sairas eikä vain osaa rakastaa sinua ja veljeäsi, niin kuin ansaitsisitte. Sillä tavalla voit ehkä joskus antaa anteeksi ja pääset katkeruudestasi - katkeruus on nimittäin siitä ikävä kumppani, että se syö vain kantajaansa ei aiheuttajaa...
Musta on tosi hienoa, että olet lähdössä opiskelemaan. Sinulla on elämä edessä ja voit tehdä siitä juuri sen näköisen kuin itse haluat. Älä anna vanhojen muistojen ja katkeruutesi olla esteenä sille. Sinulla on vielä paljon upeita juttuja koettavana ja löydät vielä vierellesi ihmisiä, jotka arvostavat ja rakastavat sinua.
Tietämättä veljesi tilanteesta enempää, on mahdotonta kommentoida siihen, miten pystyisit varmistamaan sen, että hänellä on kaikki hyvin. Ehkä kuitenkin voisit ottaa yhteyttä kuntasi sosiaalipuoleen ja yrittää sitä kautta järjestää veljesi elämää parempaan suuntaan. Toki on tärkeää, että pysyt veljesi tukena ja apuna, mutta et voi hänen huoltajakseen ryhtyä - sinun on ajateltava myös itseäsi.
Asiat järjestyvät vielä oikein päin - usko pois! Ja jonain päivänä voit antaa äidillesi anteeksi ja nousta kaiken sen surun yläpuolelle, jonka hän on sinulle aiheuttanut.