Minulla on ollut toimiva lääkeyhdistelmä, jota ollaan nyt purkamassa hyponatremian (itseaiheutettu, myönnän olevani syömishäiriöinen) takia.
Yritin puhua psykiatriaan erikoistuvalle lääkärille, että pidetään nykyinen epi-lääkitys tällaisenaan ja JOS hyponatremia (kahdesti olen ollut tiputuksessa) vielä toistuu - lähdetään sitten purkamaan & vaihtamaan lääkitys. Tämä ei lääkärille sopinut ja puhui neurologin "puolelleen". Okei, eihän minulla sinänsä ole mitään lääkevaihtoa vastaan... tai on ;) Olisin halunnut pitää vanhan, koska se on ollut turvallinen, ts. ei kohtauksia.
Nyt tunnen olevani nurkkaan ajettu ja joudun itse tekemään kotona nostot & purkamiset. Ohjeiden mukaan tietenkin, mutta silti. Tekisi mieli unohtaa koko purkaminen & nosto... mutta kilttinä tyttönä teen tämän kaiken *huokaus*
Tätä vanhaa lääkeyhdistelmää olisi puoltanut myös sekin, että se motivoisi minua syömään ja pitämään itsestäni parempaa huolta. Tätä psykiatriaan erikoistuva lääkäri ei edes halunnut kuunnella. Hän ilmaisi ylemmyydentuntonsa erittäin selkeästi eikä edes halunnut keskustella asiasta. Kun oli saanut neurologilta hyväksynnän, hän tyrmäsi kaikki minun mielipiteeni, kysymykseni yms.
Off topic: Miksi erikoistua psykiatriaan, jos ei halua kuunnella sairaan "perusteluita"? Vaikka ne kuulostavat tyhmiltä terveelle ihmiselle, pitäisi psykiatrin edes vaivautua kuuntelemaan... tämä psykiatri ei niin tehnyt.
Pointtini on kuitenkin se, että lääkevaihdossa minut on jätetty yksin. Kiitokset psykiatriaan erikoistuvalle lääkärille, joka halusi vain "pestä kätensä" tapauksestani. Neurologille soittoaika joskus syyskuussa jne. jne. Pelkään kohtausta, pelkään sivuvaikutuksia - hermot ovat erittäin kireällä, raivokohtauksia tulee vähän väliä. Uusi lääke aiheuttaa myös selkeästi unettomuutta. Koskaan aikaisemmin en ole herännyt aamuyöllä ja valvonut... Kiitos Lamictal.
Mitä vielä pitäisi tehdä, kun voimat ovat lopussa??? En jaksa taistella oikeuksieni puolesta, kun en edes tiedä mitä ne ovat.... olenhan itse aiheuttanut ainakin osan hyponatremiasta (joka nyt ihan ok) ja minulla on syömishäiriö. Tunnen olevani b-luokan kansalainen jo pelkästään epi:n takia, mutta c-luokkaan tipun syömishäiriön "ansiosta". En ole sitä valinnut - se valitsi minut. Vai olenko sittenkin itse syyllinen... ????
Yritin puhua psykiatriaan erikoistuvalle lääkärille, että pidetään nykyinen epi-lääkitys tällaisenaan ja JOS hyponatremia (kahdesti olen ollut tiputuksessa) vielä toistuu - lähdetään sitten purkamaan & vaihtamaan lääkitys. Tämä ei lääkärille sopinut ja puhui neurologin "puolelleen". Okei, eihän minulla sinänsä ole mitään lääkevaihtoa vastaan... tai on ;) Olisin halunnut pitää vanhan, koska se on ollut turvallinen, ts. ei kohtauksia.
Nyt tunnen olevani nurkkaan ajettu ja joudun itse tekemään kotona nostot & purkamiset. Ohjeiden mukaan tietenkin, mutta silti. Tekisi mieli unohtaa koko purkaminen & nosto... mutta kilttinä tyttönä teen tämän kaiken *huokaus*
Tätä vanhaa lääkeyhdistelmää olisi puoltanut myös sekin, että se motivoisi minua syömään ja pitämään itsestäni parempaa huolta. Tätä psykiatriaan erikoistuva lääkäri ei edes halunnut kuunnella. Hän ilmaisi ylemmyydentuntonsa erittäin selkeästi eikä edes halunnut keskustella asiasta. Kun oli saanut neurologilta hyväksynnän, hän tyrmäsi kaikki minun mielipiteeni, kysymykseni yms.
Off topic: Miksi erikoistua psykiatriaan, jos ei halua kuunnella sairaan "perusteluita"? Vaikka ne kuulostavat tyhmiltä terveelle ihmiselle, pitäisi psykiatrin edes vaivautua kuuntelemaan... tämä psykiatri ei niin tehnyt.
Pointtini on kuitenkin se, että lääkevaihdossa minut on jätetty yksin. Kiitokset psykiatriaan erikoistuvalle lääkärille, joka halusi vain "pestä kätensä" tapauksestani. Neurologille soittoaika joskus syyskuussa jne. jne. Pelkään kohtausta, pelkään sivuvaikutuksia - hermot ovat erittäin kireällä, raivokohtauksia tulee vähän väliä. Uusi lääke aiheuttaa myös selkeästi unettomuutta. Koskaan aikaisemmin en ole herännyt aamuyöllä ja valvonut... Kiitos Lamictal.
Mitä vielä pitäisi tehdä, kun voimat ovat lopussa??? En jaksa taistella oikeuksieni puolesta, kun en edes tiedä mitä ne ovat.... olenhan itse aiheuttanut ainakin osan hyponatremiasta (joka nyt ihan ok) ja minulla on syömishäiriö. Tunnen olevani b-luokan kansalainen jo pelkästään epi:n takia, mutta c-luokkaan tipun syömishäiriön "ansiosta". En ole sitä valinnut - se valitsi minut. Vai olenko sittenkin itse syyllinen... ????
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.