Exien haikailun syy

Kyllähän sitä usein mennään takaisin yhteen lopullisesti tai joksikin aikaa. Joillakin se voi toimiakin, mutta rikkoutunut liitto on "paikattu", eikä tule koskaan olemaan ennallaan, vaikka yhteen jäätäisiinkin. Se on utopiaa, jos näin luulee. Kerran petetylle ja aivan varmasti luottopula toiseen, eikä koskaan voi enää olla "varma" toisesta.

todellakaan koskisi edes tikulla enää, saatikka ottaisi takaisin.
Leikkiköön kotia uuden rakkaansa ja tämän lapsien kanssa.
Itse mieluummin vietän laatuaikaa omien lasteni ja lapsenlapsen kanssa, sekä erään erittäin mieluisan herrasmiehen kanssa. Ei mikään voitontahto tai edes kullatut muistot saisi ottamaan takaisin. Fyi, Pike

Olen miettinyt samaa asiaa...en voi ymmärtää miksi en vielä 1,5 vuoden jälkeen ole päässy tästä erotuskasta...Mies petti,vaihto 10 vuotta nuorempaan...Haikaillu olen sitä entistä elämää..
Takasin en ehkä oikeesti ottais..mutta silti...siis jutussasi on paljonkin perää..

Tunnen ihmisiä, jotka on tuntenu jätetyksi tulemisen jälkeen katkeruutta ja/tai kaipuuta entiseen, mutta kun jättänyt exä on alkanut haikailla takaisin, ovat antaneet mietittyään pakit ja sen jälkeen toipuneet nopeasti eroprosessistaan.

Eronnut minäkin jo monia vuosia sitten pitkästä avioliitosta.
Tuo liitto opetti ( kantapään kautta ) huomaamaan mitä voi olla,
yhteiselämä pahimmillaan. Lopulta kun homma valaistuu sinulle,
niin mitä muuta tarvitset enään kuin rohkeutta vapauttaa itsesi.

Vieläkin vapaa kuin taivaan lintunen. Enkä ole surullinen ainakaan siitä,
koska en tunne exääni kohtaan mitään. Naimisiin menoa en tuomitse toki,
se on jokaisen oma asia täällä. Mutta kerran eroneena katson kyllä,
keneen kompastun sitten joskus.

mutta exääni en en pysty ottamaan takaisin. Rakastan häntä vieläkin vaikkei siiten mitään aihetta olekkaan. Tunteilleni en vain mitään voi. Harmi minun kannaltani, mutta senkin asian kanssa olen oppinut elämään.

Hävinnyt olen aikoinani siinä että itse olisin halunnut jatkaa liittoani mutta mieheni ei. Hän teki valintansa, se sattui ja tuntui pahalta, mutta olihan hänellä oikeus valita. Mutta siitä voiko hän palata vaikka haluaisikin valinta onkin minulla.

Luulen että jätetyt eivät enään huoli exäänsä takaisin, en usko että mistään voitosta on kysymys. Itselläni ei ainakaan. Avioeron koen molemminpuoliseksi epäonnistumiseksi, kahden kauppahan se liitto oli. Ei siinä ole voittajia, häviäjiä mielestäni molemmat.

Kyllä ne asiat pitää osata hoitaa kuntoon ennen avioerohakemusta, sen jälkeen on kummankaan enään aivan turhaan yrittää mitää voittaa, luottamus siinä on näin jätetyn kannalta ainakin lopullisesti mennyt. Voittaa ei edes enään mitään voi vaikka rakkautta jäljellä olisikin.

Usko tai älä, mutta ihminen voi muuttua (jos itse haluaa) ja ero voi todellakin tuoda esille tunteita, joita ei olisi voinut kuvitellakaan.

Onhan varmasti ihmisiä, jotka haluavat "voittaa" tai sanoa sen viimeisen sanan. Parisuhde parhaimmillaan on rakastamisen ohella kuitenkin tahdon asia, ei valtapeliä. Kaikki eivät vain kykene hyvään parisuhteeseen ja sen kanssa täytyy elää.

Palasimme mieheni kanssa eron jälkeen yhteen, mutta emme todellakaan palanneet entiseen elämäämme ja siihen avioliittoon, joka päättyi eroon. Aina me olimme toisiamme rakastaneet, mutta sellaisesta suhteesta, joka meillä nyt on (ollessamme jo toista kertaa keskenämme naimisissa) emme kai kumpikaan osanneet aikaisemmin edes kuvitella.

Meidän yhteenpaluun syynä oli rakastuminen. Itsellemmekin yllätykseksi rakastuimme toisiimme päätä pahkaa. Olimme toki rakastaneet tavallamme toisiamme aina, mutta vasta eron jälkeen meille tuli aikuisten keskinäinen rakkaussuhde, joka perustuu siihen, että olemme yhdessä, koska haluamme olla toistemme kanssa. Aikaisemmin nuorena aloitetun seurustelun jälkeen päädyimme enemmän tai vähemmän ajelehtimalla perustamaan perheen ja sitä rataa. Nyt meillä on rakkaussuhde.

Reilu vuosi on tuosta yhteenpaluusta, emmekä ole katuneet sekuntiakaan. Helppoa tämä ei ole, mutta silloin tarvitaan sitä tahtoa. Olemme tutustuneet 24 vuotta sitten, mutta mies vie silti jalat alta lähes päivittäin. Me olemme samaa mieltä mieheni kanssa siitä, että emme voisi elää ilman toisiamme. Ero oli aikanaan vaikea, mutta jos nyt tulisi ero, emme yksinkertaisesti kestäisi sitä, koska menetettävää olisi liikaa.

Pähkäilimme pitkään yhteenpaluuta, koska lasten vuoksi emme halunneet yrittää vaan onnistua. Ystäviltä ja tuttavilta tuli erinäisiäkin neuvoja ja ennusteita, joissa ei luvattu hyvää. Moni mies ei koskisi tikullakaan exäänsä, ehkäpä silloin on hyvä, ettei koskekaan. Moni on kokeillut yhteenpaluuta joskus ja epäonnistunut, ja silloin ei ilmeisesti soisi onnistumista muillekaan. Turha onkin yrittää, jos ei ole ihan varma. Kostoretkelle ei terve lähde, varsinkaan kun mukana on myös lasten elämä, joita erot ja yhteenpalaamiset koskettavat.

Mitä sitten, jos rakastuu oikein kunnolla - niin kuin ei koskaan aikaisemmin elämässään? Pitäisikö jättää tilaisuus käyttämättä, koska rakastui vahingossa exäänsä? Ja jättää kokematta, miltä tuntuu elää "sen oikean kanssa"?

Meillä korjattiin asioita, jotka johtivat eroon. Annettiin anteeksi tehtyjä virheitä. Kumpainenkin ehti eron aikana katsoa peilistä itseään oikein ajan kanssa. Tähän minä en ainakaan kyennyt nuorempana ja aikaa se vei nytkin. Miehelle oli tärkeää, että hän saa varmuuden siitä, että rakastan häntä. Ero teki molemmille hyvin kipeää. On surullista, ettemme pystyneet nykyiseen elämäämme eroamatta ensin, mutta onnellista, että niiden kaikkien vaikeuksien jälkeen elämme hyvin onnellisessa parisuhteessa. Entiseen emme halunneet palata; sehän johti eroon. Tosin tiedämme, että kaikissa tapauksissa meille ero ei ole mikään ratkaisu. Meille huonokin avioliitto olisi parempi vaihtoehto kuin hyvä ero, koska me haluamme olla yhdessä tuli mitä tuli.

Toivon, että kukaan ei anna ylpeytensä estää elämästä hyvää elämää toisen kanssa, koska jos ylpeyteen vaihtaa rakkaansa, halvalla menee omakin elämä.

Joo. Vaimo lähti innokkaana toisen mukaan, eleli aikansa, turhautui, pettyi, murehti - ja ymmärsi yhtä sun toista.

Vaimo palasi asumaan luokseni, tekemään kotihommia, elämään yhteistä arkea, hieromaan hartioitani, niin kuin kotiin palataan.

Pystyisikö hän vielä joskus asettumaan myös sydämeeni, sen uhmakkaan lähdön jälkeen? 99%:n varmuudella: ei.

En tiedä, onko aloitus jonkun jättäjän kirjoittama. Minustakin kuviteltiin, että haluaisin jättäjä takaisin, vaikka oikeasti olisin halunnut keskustella arjen sujumisesta ja siitä, että minunkin toiveet otettaisiin huomioon. Yritin ulkoiseta paineesta kaikkeni jotta olisimme tuttavia (en ikinä enää antaisi muiden ihmisten painostaa tällä tavalla), mutta sen verran kylmää kohtelua tuli, että kypsyin täydellisesti ja pistin välit täysin poikki. Tuttavat luulivat että se oli joku ohimenevä ilmiö, mutta olen pitänyt välit täysin poikki 20 v. eikä ole minkäänlaista aikomusta muuttaa asiaa (onneksi meillä ei ollut lapsia). Jotkut eivät vaan ilmeisesti tajua, että tämä on helpompaa minulle kuin olla yhteydessä. En ymmärrä miksi minun pitäisi olla epäluotettavaan törkimykseen yhteydessä. Minulla on helpompaa ja olen onnellisempi näin.

Se tavallisin ja inhimillisin syy eronneen pariskunnan yhteenpaluuseen on varmaan molempien kaipuu siihen vanhaan tuttuun ja turvalliseen kuvioon. Sen tietää mitä se on, vaikka välillä huonoakin, mutta ei sisällä mitään suuria yllätyksiä. Siinä sitten elellään jonkun aikaa vihellellen niin kuin mitään eoa ei olisi koskaan tapahtunutkaan, kunnes huomataan että ollaan taas niitten samojen ongelmien kimpussa kuin ennen eroakin. Kaikki vannotut valat ja ei koskaan enää -lupaukset unohtuvat tehokkaasti. On tiedossa, että noin 20 % yhteen palanneista eronneista onnistuu yrityksissään ja loput eroavat lopullisesti (tai jäävät kitumaan suhteeseen). Syy epäonnistumiseen on useimmiten se, että palataan siihen vanhaan suhteeseen, kun pitäisi pystyä luomaan ihan uusi suhde uudelta pohjalta entisen puolison kanssa.