Johannes Virolainen kirjoittaa kirjassaan Vallankäyttö Kekkosen kaudella mm. seuraavaa:
"Merkittävin kulttuuripoliittinen ratkaisu Koiviston hallituksen aikana oli peruskoulun puitelain valmistelu ja hyväksyminen. Puuttumatta asiaan muuten, on korostettava, että Paasion hallitus (opetusministerinä Reino Oittinen) oli ehtinyt jo antaa lakiesityksen eduskunnalle. Uuden hallituksen aloitteesta esitystä muutettiin siten, että peruskouluun tuli kaksi pakollista kieltä: englanti ja ruotsi, eikä vaan englanti, kuten Oittinen oli esittänyt." Sittemmin Johannes Virolainen palkittiin Axel Olof Freudenthal-mitalilla, joka annetaan suomen ruotsalaiskansallisen liikkeen ansiokkaille edistäjille.
Näin taas kirjoittaa peruskoulun opetussuunnitelmakomitean jäsen emeritus opetusneuvos Jaakko Linnankivi (HS 22.11.1995):
"Koululainsäädännön koonti- ja tarkistustyö on meneillään. Perusopetuksen tehtävää arvioitaessa pitäisi kuulla riittävästi koulutyön todellisuuden, oppimisen, opetuksen, työ- ja kulttuurielämän sekä kansainvälistymisen asiantuntijoita. Peruskoulun kieliohjelma on aihetta arvioida uudelleen. ... Peruskoulun kahdesta pakollisesta kielestä on kiistelty aikaisemminkin. Hallituksen lakiesityksessä (Koulujärjestelmäksi) ja sivistysvaliokunnan mietinnössä 1968 esitettiin peruskouluun yhtä vierasta kieltä. Koulunuudistustoimikunta ja Peruskoulun opetussuunnitelmakomitea olivat ehdottaneet samaa. Hallitus vaihtui ja uusi hallitus teki sisäpoliittisen ratkaisun: ruotsin kielestä tuli peruskoulun pakollinen oppiaine."
Vuonna 1964 maalaisliitolle oli vitaalia saada muodostetuksi sen johtama hallitus ja tämä ei ollut mahdollista ilman Rkp osallistumista. Rkp asetti mukaan tulonsa ehdoksi pakkoruotsin. Maalaisliiton silloinen puheenjohtaja Johannes Virolainen (ilmeisestikin Kekkosen avulla) 'runnoi' Linnankiven mukaan muut hyväksymään Rkp:n triviaalin vaatimuksen
"Merkittävin kulttuuripoliittinen ratkaisu Koiviston hallituksen aikana oli peruskoulun puitelain valmistelu ja hyväksyminen. Puuttumatta asiaan muuten, on korostettava, että Paasion hallitus (opetusministerinä Reino Oittinen) oli ehtinyt jo antaa lakiesityksen eduskunnalle. Uuden hallituksen aloitteesta esitystä muutettiin siten, että peruskouluun tuli kaksi pakollista kieltä: englanti ja ruotsi, eikä vaan englanti, kuten Oittinen oli esittänyt." Sittemmin Johannes Virolainen palkittiin Axel Olof Freudenthal-mitalilla, joka annetaan suomen ruotsalaiskansallisen liikkeen ansiokkaille edistäjille.
Näin taas kirjoittaa peruskoulun opetussuunnitelmakomitean jäsen emeritus opetusneuvos Jaakko Linnankivi (HS 22.11.1995):
"Koululainsäädännön koonti- ja tarkistustyö on meneillään. Perusopetuksen tehtävää arvioitaessa pitäisi kuulla riittävästi koulutyön todellisuuden, oppimisen, opetuksen, työ- ja kulttuurielämän sekä kansainvälistymisen asiantuntijoita. Peruskoulun kieliohjelma on aihetta arvioida uudelleen. ... Peruskoulun kahdesta pakollisesta kielestä on kiistelty aikaisemminkin. Hallituksen lakiesityksessä (Koulujärjestelmäksi) ja sivistysvaliokunnan mietinnössä 1968 esitettiin peruskouluun yhtä vierasta kieltä. Koulunuudistustoimikunta ja Peruskoulun opetussuunnitelmakomitea olivat ehdottaneet samaa. Hallitus vaihtui ja uusi hallitus teki sisäpoliittisen ratkaisun: ruotsin kielestä tuli peruskoulun pakollinen oppiaine."
Vuonna 1964 maalaisliitolle oli vitaalia saada muodostetuksi sen johtama hallitus ja tämä ei ollut mahdollista ilman Rkp osallistumista. Rkp asetti mukaan tulonsa ehdoksi pakkoruotsin. Maalaisliiton silloinen puheenjohtaja Johannes Virolainen (ilmeisestikin Kekkosen avulla) 'runnoi' Linnankiven mukaan muut hyväksymään Rkp:n triviaalin vaatimuksen
Vastaukset 4
Vanhimmat
"Uuden hallituksen aloitteesta esitystä muutettiin siten, että peruskouluun tuli kaksi pakollista kieltä: englanti ja ruotsi, eikä vaan englanti, kuten Oittinen oli esittänyt."
Outoa. Viljo Ripatin mukaan myös Virolaisen vastapeluri Oittinen niin ikään pohjoismaisten yhteyksien vaalijana oli alkuaan ajatellut, että ainoa pakollinen kieli olisi ruotsi (s. 256-257 teoksessa "R.H.Oittinen : työväen sivistäjästä koulun uudistajaksi". - 1992).
"Vuonna 1964 maalaisliitolle oli vitaalia saada muodostetuksi sen johtama hallitus ja tämä ei ollut mahdollista ilman Rkp osallistumista. Rkp asetti mukaan tulonsa ehdoksi pakkoruotsin."
Peruskoulun puitelakia käsiteltiin eduskunnassa vuosina 1967-1968. Virolaisen vuoden 1964 hallitus oli kaatunut jo 1966 ja lain käsittelyn aikaan vallassa oli Paasion (sd) hallitus, jota seurasi Koiviston (sd) hallitus.
on se, on se outoa
Tässä tulee oikea syy ruotsin pakollisuudelle ja ns. "kaksikielisyydelle":
Opettaja A. Joutsimäki kirjoittaa OAJ:n ammattiosaston Opettaja-lehden numerossa 10/2004:
"...Jo 70-luvulla eräässä peruskoulukokouksessa, muistaakseni Jyväskylässä Peruskoulu 5-vuotta -seminaarissa, uskalsi eräs silloisen kouluhallituksen ruotsinkielisen osaston edustaja esittää pakollisuuden todellisen syyn, joka paljastaa, että alkujaankaan ei ole ollut kysymys koulujen kielipolitiikasta vaan yleisestä yhteiskuntapolitiikasta.
Hän sanoi pakkoruotsista käydyssä keskustelussa jokseenkin sanatarkasti näin: "Suomen kaltaisessa maassa pienen vähemmistön on pakko oppia valtaväestön kieli eli suomi, jos haluaa työtä pienen kotipaikkansa ulkopuolelta - varsinkin ruotsinkielisellä rannikolla. Ruotsinkielisiltä lapsilta kuluu siihen valtavasti aikaa ja voimia, jos suomenkielisillä ei olisi tätä vastaavaa "rasitetta", he voisivat käyttää aikansa ja voimansa hyödyllisemmin esim. englantiin tai matematiikkaan, jolloin ruotsinkieliset lapset joutuisivat epäoikeudenmukaiseen asemaan."
RKP:n päämäärä on aiheuttaa suomenkielisille ylimääräisiä rasitteita.
RKP ei halua poistaa "pakkosuomea" ruotsinkielisiltä, koska RKP tietää, että ilman suomen taitoa ruotsinkieliset joutuvat huonoon asemaan Suomen työmarkkinoilla. Ruotsinkielisillä on siis pakko olla rasitteena "pakkosuomi", joten "tasa-arvon" takia RKP:läiset yrittävät saada ylimääräisiä rasitteita suomenkielisille, jottei suomenkielisillä menisi liian hyvin koulutuksessa.
Tämä ei ole vain suomenkielisten rasite vaan samalla rasite koko Suomen hyvinvoinnille ja kilpailukyvylle.
itsellään parempaa tietoa?
Lappalainen, Antti
Peruskoulun opetussuunnitelman syntyprosessi ja peruskouluopetuksen johtamisjärjestelmän muotoutuminen. - Helsinki, 1985. - (Helsingin yliopiston opettajankoulutuslaitos. Tutkimuksia ; 28),
jonka lähdeviitteet myös ovat hyödylliset
ja kansanomaisemmin rinnakkaisteoksessa
Lappalainen, Antti
Kamppailu peruskoulusta. - 1985.
Peruskoulun puitelakia, johon määräykset kieltenopetuksesta sisältyvät, käsiteltiin eduskunnassa vuosina 1967-1968. Rafael Paasion hallituksen ((6 SDP, 5 Kesk, 3 SKDL ja 1 TPSL) esityksessä, jonka opetusministeri R. H. Oittinen toi eduskunnalle 21.4.1967 torjuttiin ajatus kahdesta pakollisesta kielestä pedagogisin perustein. Pääsääntöisenä pakollisena kielenä olisi englanti. Lähetekeskustelussa ja sivistysvaliokunnan pyytämissä asiantuntijalausunnoissa toisaalta kuitenkin tähdennettiin pakollisen ruotsin kielen tärkeyttä. Sivistysvaliokunta äänesti asiasta joulukuussa 1967, jolloin hallituksen esittämä yksi pakollinen kieli voitti hallituspuolueiden äänin 10-7. Jo helmikuussa 1967 RKP oli ottanut kantaa asiaa. Tällä taholla katsottiin, että yhden kielen järjestelmä saattaisi ruotsinkieliset koululaiset eriarvoiseen asemaan, koska heidän olisi olosuhteiden pakosta joka tapauksessa opiskeltava maan enemmistökieltä kun suomenkieliset voisivat keskittyä maailmankieleen. Eduskunnan perustuslakivaliokunnassa RKP:n edustajat vaativat lain käsittelyä perustuslain säätämisjärjestyksessä, mikä kanta jäi vähemmistöön. Asia sai julkisuudessa suuren huomion ja liittyi mm. silloin käymässä olevaan presidentinvaalikeskusteluun. Monet suomalaiset kulttuurihenkilöt puolustivat ruotsin kielen opetusta (mm. Helsingin yliopiston kansleri Paavo Ravila ja ylipormestari Lauri Aho Senaatintorin uudenvuoden puheessaan). Viimein myös presidentti (ja presidenttiehdokas) Urho Kekkonen antoi heille merkittävää sivustatukea puhuessaan RKP:n vaalitilaisuudessa 10.1.1968. Presidentinvaalien yhteydessä myös maan hallitus päätettiin panna uusiksi, ja RKP:lle tarjoutui mahdollisuus tulla mukaan hallitukseen. Puolueen puheenjohtaja Jan-Magnus Jansson ja sihteeri Patrik Lilius saivat ilmeisen vastahakoisen puolueväen hallitukseen menon taakse asettamalla ehdoksi kahden kielen opetuksen säilyttämisen. Uudessa Mauno Koiviston hallituksessa (6 SDP, 5 Kesk, 3 SKDL, 1 TPSL, 1 RKP) opetusministerinä oli Johannes Virolainen, joka oli pontevasti kahden kielen opettamisen kannalla. Tämä näkemys kirjattiin myös hallitusohjelmaan ja asian käsittely eduskunnassa alkoi uudelleen. Sivistysvaliokunnan uudessa äänestyksessä 13.3.1968 yhden kielen puolustajat voittivat 11-6, mutta kahden kielen puolesta äänesti nyt myös kaikkien hallituspuolueiden edustajia. Seuraavassa vaiheessa asiaa ryhtyi käsittelemään uuden hallituksen asettama ministerivaliokunta, johon kuuluivat Virolainen (Kesk), Grels Teir (RKP) ja Anna-Liisa Tiekso (SKDL). Työryhmä päätyi kompromissiin, jonka mukaan pääsääntöisesti kaikki opiskelivat kahta kieltä joskin huonosti ensimmäisessä kielessä menestyneillä olisi ollut mahdollisuus saada vapautus toisesta. Hallituspuolueiden päättävissä elimissä ja eduskuntaryhmissä mielipiteet asiasta jakautuivat, mutta kussakin enemmistö onnistuttiin taivuttamaan kahden kielen kannalle. Oppositiopuolueista kokoomusta mm. taivutteli keskeisten kaupan ja teollisuuden järjestöjen kirjelmä, jossa vaadittiin talouselämän etujen vuoksi kahden pakollisen kielen opetusta. Suuri valiokunta päätyi hallituksen ajaman kahden kielen taakse tiukan väittelyn jälkeen. Vaikka eduskunnan lopullisessa käsittelyssä vielä esitettiin vastaväitteitä, voitti hallituksen ajama kahden kielen sisältämä lakiesitys lopullisessa äänestyksessä 21.5.1968 taakseen 137 ääntä.
Antti Lappalainen arvioi käytyä kiistaa niin, että pedagogiset näkökannat hävisivät kulttuuri- ja puoluepoliittisille näkökannoille. Voittanut puoli korosti pohjoismaista suuntautumista, perinnettä ja maan virallista kaksikielisyyttä. Mitään muuta RKP:n painostuksen muotoa Lappalainen ei tunne kuin hallitukseen osallistumisen tai osallistumattomuuden, mikä lienee normaali politiikan tekemisen tapa. Uusi pääministeri Koivisto tarvitsi hallituksensa parlamentaarisen voiman lisäämistä mm. varmistaakseen tulopoliittiseen ratkaisuun liittyvän valtuuslain hyväksymisen eduskunnassa (näin Juhani Suomi teoksessaan "Taistelu puolueettomuudesta", s. 33). Toisaalta voi ajatella, että nimenomaan Keskustapuolue näki mielellään RKP:n hallituksessa, vahvistihan se porvarillista panosta sosialistienemmistöisessä valtioneuvostossa aikana jolloin eduskunta oli vasemmistoenemmistöinen. Kielikiistaa epäilemättä myös seurattiin Ruotsissa, mm. Ruotsin kouluylihallituksen pääjohtaja seurasi asian kolmatta käsittelyä eduskunnan lehterillä. Virolainen on useissa kirjoissaan selittänyt omaa kantaansa, perusteellisimmin kai kirjassa
Kolmas elämä / Kyllikki Virolainen ja Virolainen. - Porvoo, 1998.