Mä olen valittanut tänne joskus aijemminkin, kun on ollut niin kamala olo, ettei vaan kertakaikkiaan jaksa enää. No, nyt on taas sellainen olo.
Tuossa välillä oli sellainen ollo, että kaikki saattaisikin olla kääntymässä hyväksi. Elämä alkoi hymyillä edes vähän ja aloin seurustelemaankin. No, nyt vähän aikaa sitten kaikki on taas alkanut mennä perseelleen.
Sinä päivänä, kun sain todistuksen käteeni, aloin jo hermoilla ensi lukuvuodesta ja tulevasta riparista. Hermoilen aivan kaikesta. Hermoilen jo nyt lukion loppukirjoituksista, vaikka niihin on vielä monta vuotta, koska olen menossa vasta ysille. Koulu tekee mut hulluksi. Pelkään kokeita, koska olen perfektionisti koulun suhteen ja kokeiden arvosanat pitää olla just, eikä melkein täydellisiä. Alan poruileen, jos saan ysin kokeesta. Olen niin vaativa itseäni kohtaan, enkä voi sille mitään. Kasin lopussa viimeisen koeviikon aikoihin olin jo varma, että tapan itseni, kun en jaksanut enää. Olin myös helvetin pettynyt kevään todistukseeni, KA 8.9. En saanut korotettua sitä yhtään joulusta. Kaikki vain sanoivat, että ''Sulla on ollut todella vaikeeta koko talven. Sä olet hei ollu sairaalassa ja nuorten psykiatrisella osastolla ton masennuksen ja ahdistuksen takia. Toi on siihen nähden helvetin hyvä todistus!'', mutta eipä tuo lohduta.
No, mutta nyt sitten viime päiviin. Mä en oo tehnyt yhtään mitään. Mä oon nukkunu vaan kolme päivää melkein putkeen ja itkenyt ja valitettavasti viillellytkin, vaikka olin päässyt siitä eroon aika pitkäksikin aikaa. Mä olen ollut tosi ahdistunut ja väsynyt kaikkeen. Mä olen vaan tuijotellut ympäriinsä kuin mielipuoli, toiminut jotenkin robottimaisesti ja en ole edes puhunut melkein mitään. Jos joku on multa jotakin kysynyt, vastaukset on ollu "mm", "joo" ja "ei" -luokkaa ja jos on pitänyt pidemmin vastata, olen vaan tiuskaissut sen jotenkin ulos itsestäni. Siis en jaksa enään edes puhua. Hengittäminenkin tuntuu jo vaikealta, kun ahdistaa niin ja muutenkin olen niin loppuun kulunut. Yöuneni ovat olleet 12-14 tuntisia ja olen silti ollut kokoajan aivan helvetin väsynyt. Päiväunistakin huolimatta olen illalla ollut rättiväsynyt. Olo on kokoajan kuin maratonin juosseella. Kuitenkaan olooni ei todellakaan helpottanut se, että minut jätettiin pari päivää sitten. Hän ei kuulemma ollut valmis uuteen suhteeseen ja häntä ahdisti ajatus, että hän olisi varattu. Sen jälkeen olen märissyt vain. Olin jo hetken varma, että tapan itseni. En siis pelkästään siksi, että hän jätti minut, vaan muutenkin. Olen niin väsynyt kaikkeen, enkä kerta kaikkiaan jaksa enää. Tuo jättäminen tuntui olleen vika tikki. Olen vain alkanut taas ajatella, että tapan itseni ja melkeimpä varmuuden vuoksi alkanut miettiä, miten tappaisin itseni, jos joutuisin nyt osastolle.
Seuraava psykakäyntini onkin sitten vasta ensikuun puolessa välissä, enkä todellakaan tiedä, miten jaksan sinne asti. En kuitenkaan halua mennä terveyskeskukseen puhumaan olostani, koska olen varma, että he passittavat minut suoraa tietä osastolle ja sinne minä viimeisenä haluaisin. Kuitenkin, jos he sanoisivat, että on pakko mennä ja väitän vastaan, etten mene, se on silloin 2kk pakkohoitoa, enkä siihen suostu.
Mä olen niin väsynyt tähän..
Tuossa välillä oli sellainen ollo, että kaikki saattaisikin olla kääntymässä hyväksi. Elämä alkoi hymyillä edes vähän ja aloin seurustelemaankin. No, nyt vähän aikaa sitten kaikki on taas alkanut mennä perseelleen.
Sinä päivänä, kun sain todistuksen käteeni, aloin jo hermoilla ensi lukuvuodesta ja tulevasta riparista. Hermoilen aivan kaikesta. Hermoilen jo nyt lukion loppukirjoituksista, vaikka niihin on vielä monta vuotta, koska olen menossa vasta ysille. Koulu tekee mut hulluksi. Pelkään kokeita, koska olen perfektionisti koulun suhteen ja kokeiden arvosanat pitää olla just, eikä melkein täydellisiä. Alan poruileen, jos saan ysin kokeesta. Olen niin vaativa itseäni kohtaan, enkä voi sille mitään. Kasin lopussa viimeisen koeviikon aikoihin olin jo varma, että tapan itseni, kun en jaksanut enää. Olin myös helvetin pettynyt kevään todistukseeni, KA 8.9. En saanut korotettua sitä yhtään joulusta. Kaikki vain sanoivat, että ''Sulla on ollut todella vaikeeta koko talven. Sä olet hei ollu sairaalassa ja nuorten psykiatrisella osastolla ton masennuksen ja ahdistuksen takia. Toi on siihen nähden helvetin hyvä todistus!'', mutta eipä tuo lohduta.
No, mutta nyt sitten viime päiviin. Mä en oo tehnyt yhtään mitään. Mä oon nukkunu vaan kolme päivää melkein putkeen ja itkenyt ja valitettavasti viillellytkin, vaikka olin päässyt siitä eroon aika pitkäksikin aikaa. Mä olen ollut tosi ahdistunut ja väsynyt kaikkeen. Mä olen vaan tuijotellut ympäriinsä kuin mielipuoli, toiminut jotenkin robottimaisesti ja en ole edes puhunut melkein mitään. Jos joku on multa jotakin kysynyt, vastaukset on ollu "mm", "joo" ja "ei" -luokkaa ja jos on pitänyt pidemmin vastata, olen vaan tiuskaissut sen jotenkin ulos itsestäni. Siis en jaksa enään edes puhua. Hengittäminenkin tuntuu jo vaikealta, kun ahdistaa niin ja muutenkin olen niin loppuun kulunut. Yöuneni ovat olleet 12-14 tuntisia ja olen silti ollut kokoajan aivan helvetin väsynyt. Päiväunistakin huolimatta olen illalla ollut rättiväsynyt. Olo on kokoajan kuin maratonin juosseella. Kuitenkaan olooni ei todellakaan helpottanut se, että minut jätettiin pari päivää sitten. Hän ei kuulemma ollut valmis uuteen suhteeseen ja häntä ahdisti ajatus, että hän olisi varattu. Sen jälkeen olen märissyt vain. Olin jo hetken varma, että tapan itseni. En siis pelkästään siksi, että hän jätti minut, vaan muutenkin. Olen niin väsynyt kaikkeen, enkä kerta kaikkiaan jaksa enää. Tuo jättäminen tuntui olleen vika tikki. Olen vain alkanut taas ajatella, että tapan itseni ja melkeimpä varmuuden vuoksi alkanut miettiä, miten tappaisin itseni, jos joutuisin nyt osastolle.
Seuraava psykakäyntini onkin sitten vasta ensikuun puolessa välissä, enkä todellakaan tiedä, miten jaksan sinne asti. En kuitenkaan halua mennä terveyskeskukseen puhumaan olostani, koska olen varma, että he passittavat minut suoraa tietä osastolle ja sinne minä viimeisenä haluaisin. Kuitenkin, jos he sanoisivat, että on pakko mennä ja väitän vastaan, etten mene, se on silloin 2kk pakkohoitoa, enkä siihen suostu.
Mä olen niin väsynyt tähän..
Vastaukset 4
Vanhimmat
...mennä kenellekään sanomaan, että "älä yritä olla täydellinen"... Itselläni ei ole ollut yhtä vakavia ongelmia kuin sinulla tuntuu kirjoituksesi perusteella olleen/olevan, mutta perfektionismin kanssa olen taistellut koko ikäni.
Tässä kuitenkin jotain juttuja/ajatteluhmalleja, jotka ovat minua itseäni auttaneet, ja joita ehkä kannattaa miettiä:
- Miksi KA 8.9 tuntuu sinusta liian huonolta? Mitä hyötyä sinulle olisi esimerkiksi keskiarvosta 9.5 kasiluokan lopussa? Eihän kasiluokan keskiarvolla edes pyritä lukioon tai mitään. Ja vaikka pyrittäisiinkin, niin useimpiin lukioihin kuitenkin pääsee kirkkaasti 8.9 keskiarvolla. Lukiomenestys taas ei ole kiinni niinkään siitä, missä lukiossa opiskelee, vaan lähinnä siitä mitä haluaa oppia. Koita ajatella, että tärkeintä on se mitä oikeasti opit, ei se miten joku opettaja sen arvostelee. Ei ole kuitenkaan kenellekään mahdollista imeä itseensä kaikkea maailman tietoutta kaikista mahdollisista aiheista, joten koita suhtautua koenumeroihin ja todistuksen numeroihin vain yhtenä pienenä arviona siitä, mitä satuit tietämään juuri niistä kysymyksistä, jotka opettaja oli sattunut kokeeseen valitsemaan.
- Arvosi ei ole yhtä kuin arvosanat ja numerot. Eihän kenelläkään toisella voi olla valtaa arvostella sinua henkilönä, vaan arvostelu kohdistuu ainoastaan taitoihisi pienenpienellä elämänalueella, eli kouluaineissa. Persoonana olet sellainen, kuin minkä itsestäsi rakennat, ja millaisena itseäsi arvostat.
- Sinun ei tarvitse olla kaikessa hyvä, vaan voit itse valita ne asiat, joissa haluat kehittyä. Jos et pidä matematiikasta, niin miksi panostaa siihen kovin paljoa vain numeron takia? Vaikka matikan 7 laskisi keskiarvoa, niin 10 matikasta ei ole sen arvoinen, että sinun kannattaisi tuhlata siihen aikaasi, jos se ei erityisesti kiinnosta. Jos pidät enemmän vaikka maantiedosta, niin opiskele sitä ahkerammin, ja etsi vaikka tietoa koulukirjojen ja oppimateriaalien ulkopuoleltakin. On parempi olla tosi hyvä jossain asiassa, kuin keskiverto kaikessa. Ja kaikessa ei nyt vaan yksinkertaisesti voi olla tosihyvä, eli noista kahdesta vaihtoehdosta on valittava, halusipa tai ei. Elämässä ei ainakaan minun mielestäni ole niin paljoa aikaa, että siitä riittäisi tuhlattavaksi epäoleellisiin asioihin!
Lisäksi haluaisin sanoa, että ei kukaan (myöskään terveyskeskuksessa) varmasti halua sinulle mitään pahaa. Lääkäri varmasti osaa arvioida, mikä sinulle olisi parasta juuri tällä hetkellä, ja jos se on se, että sinut pitäisi "passittaa osastolle", niin hän varmasti tekee päätöksen asiassa sinun parastasi ajatellen...?
Muutkin ovat toitottaneet samaa, mutta eipä se tunnu muhun purevan. Vaikka haluaisin muuttaa käytäntöjäni, en vain pysty siihen, kuten varmaan itsekkin olet huomannut, jos kerran perfektionismin kanssa olet kamppaillut.
Tiedän sen, että jos he terveyskeskuksessa katsovat paremmaksi, että menen osastolle, eivät tee sitä minua kiusatakseen, mutta kun en kuuna päivänä halua sinne. Se on vain niin ahdistava paikka. Kuunnella päivät pitkät kellon tikitystä huoneessa, jossa on kolme metriä korkeat valkoiset seinät ja odottaa, että päivät kuluvat. Onhan siellä tietty muutakin tekemistä, kuten esimerkiksi pelaamista ja askartelua, mutta kun en vain jaksa muiden seuraa. Haluan olla vain yksin. Tällä hetkellä olen niin väsynyt tähän kaikkeen, ettei minua edes ärsytä enää mikään, mikä ennen on ärsyttänyt...
Itse olen nyt 29-vuotias, ja vähitellen pääsemässä hieman kauemmaksi minua teini-iästä asti hallinneesta perfektionismista. Se ei siis tosiaankaan ole mikään läpihuutojuttu, vaan prosessi, joka vaatii ihan oikeasti kovaa päivittäistä ajatustyötä ja itsensä psyykkaamista pitkänkin aikaa. Takaraivossa takoo ehkä ikuisesti se pieni "sinun pitää olla täydellinen, et ole mitään jos et tee tätä täydellisesti" -ääni, mutta itsensä pitää vaan pakottaa tottumaan siihen, että vaientaa sen aina ennen kuin se saa vallan.
Muuttuminen ihan kokonaan toisenlaiseksi ei tietenkään voi olla edes tavoitteena. Sinä olet sinä, ja arvokas sellaisena kuin olet. Miksi kuitenkaan olla negatiivinen ja onneton sinä, kun voisit olla positiivinen ja onnellinen sinä? Se, että yrittää muuttua ja muuttaa omaa ajatteluaan on kuitenkin kaiken muutoksen edellytys. Jos et edes yritä, niin voit olla ihan varma, että mitään muutosta ei tapahdu. Mieti mikä on pahinta mitä voisi tapahtua, jos muutat suhtautumistasi asioihin, etkä enää edes yritä suorittaa asioita täydellisesti ja olla täydellinen. Romahtaako maailma ihan oikeasti?
Tässä tulee nyt kliseitä kliseiden perään, mutta sanonpa kuitenkin: Kokemukseni mukaan kaiken hyvän alku elämässä on positiivinen ajattelu sekä kiinnostus maailman ilmiöitä ja toisia ihmisiä kohtaan, eli energian suuntaaminen pois omista ongelmista. Aluksi on varmasti pakotettava itsensä ajattelemaan noin, koska negatiivinen ajattelu on niin piintynyt tapa. Mutta kun sitä tekee tarpeeksi pitkään, niin se entinen negatiivisuus jää taka-alalle. Näin jälkikäteen ajateltuna se, että käperryin ongelmieni ja oman pienen elämänpiirini ympärille, suurentelin kärsimystäni ja ryvin itsesäälissä koska en aina saavuttanut mahdottomia tavoitteitani vaikuttaa naurettavalta. Millaisen kapean putken läpi katselinkaan maailmaa!
Olet vastuussa elämästäsi vain itsellesi. Jos haluat pilata sen surkuttelemalla itseäsi ja kovaa kohtaloasi epätäydellisenä ihmisenä, niin olet tietenkin vapaa sen tekemään. Voit myös tehdä päätöksen muuttua, ja aloittaa muutoksen jo tänään. Sinä itse päätät ja itse kannat seuraukset.
jollekin ongelmastasi ja hankit apua tai menet suosiolla ammattikouluun