Olen rakkaus-narkkari. On nainen, joka ei tunne minua kohtaan mitään enempää kuin kaveria kohtaan voi tuntea, ja minä taas olen tuntenut hänet pitkään, ja kuka tietää kuinka pitkään olen häneen ollut ihastunut, sitten rakastunut. Tai niin rakastunut kuin yksipuolisesti ihminen vaan voi olla.
Ja en vain osaa lopettaa tätä. Järkeilen, että en koskaan haluaisi tuhota meidän välejämme, ja järkeilen, että löydän ehkä jonkun joka kiinnostuisi minusta, muttei se mitään auta. Pian olen taas synkkä, ja niin kipeä. Vaikka kuinka yritän järkeillä, en pääse tästä yhtään mihinkään. Myrkytän vain itseäni.
Olen niin onnellinen kun kuulen hänestä, iloitsen kun meillä on niin paljon samanlaisia kiinnostuksenkohteita ja tapoja. Sydäntä lämmittää kun saan hänet nauramaan. Hän on aina läsnä, ja aina niin lämmin.
Toisinaan ehkä en vain osaa suhtautua häneen kuin kaveriin, ja saatan joko olla yliavulias, johon hän on nähtävästi kyllästynyt (sain kuulla jo kunniani). Ja en myöskään koskaan kosketa häntä, toisin kuin muita naispuolisia kavereitani pystyn mm. halaamaan. En uskalla koskettaa, mutta pelkään että joku huomaa sen, ja tajuaa mistä on kyse. Pelkään olevani liian ilmiselvä.
En vain tiedä mitä tekisin. Jollen löydä rakkautta, joka auttaisi minut pois tästä tilanteesta, en tiedä mitä tekisin. On vain ajankysymys, kunnes hän löytää jonkun, ja minä kuolen sisältä päin. Kuolemaa olen tehnyt tämän tunteen kanssa, sillä olen jatkuvasti epätoivoinen ja surullinen, ja sininen taivas muistuttaa vain hänen silmiään, enkä enää kestä sydämeni painoa.
Tiedän olevani säälittävä ja surkea, mutta en tiedä mitä tekisin. Vihaan vain itseäni, sillä minussa ei ole mitään, mikä saisi hänet välittämään minusta.
Kirjoitan tänne, koska minulla ei ole ketään kenelle tästä kertoisin, kenelle puhuisin. Olen vain niin huonossa kunnossa taas.
Ja en vain osaa lopettaa tätä. Järkeilen, että en koskaan haluaisi tuhota meidän välejämme, ja järkeilen, että löydän ehkä jonkun joka kiinnostuisi minusta, muttei se mitään auta. Pian olen taas synkkä, ja niin kipeä. Vaikka kuinka yritän järkeillä, en pääse tästä yhtään mihinkään. Myrkytän vain itseäni.
Olen niin onnellinen kun kuulen hänestä, iloitsen kun meillä on niin paljon samanlaisia kiinnostuksenkohteita ja tapoja. Sydäntä lämmittää kun saan hänet nauramaan. Hän on aina läsnä, ja aina niin lämmin.
Toisinaan ehkä en vain osaa suhtautua häneen kuin kaveriin, ja saatan joko olla yliavulias, johon hän on nähtävästi kyllästynyt (sain kuulla jo kunniani). Ja en myöskään koskaan kosketa häntä, toisin kuin muita naispuolisia kavereitani pystyn mm. halaamaan. En uskalla koskettaa, mutta pelkään että joku huomaa sen, ja tajuaa mistä on kyse. Pelkään olevani liian ilmiselvä.
En vain tiedä mitä tekisin. Jollen löydä rakkautta, joka auttaisi minut pois tästä tilanteesta, en tiedä mitä tekisin. On vain ajankysymys, kunnes hän löytää jonkun, ja minä kuolen sisältä päin. Kuolemaa olen tehnyt tämän tunteen kanssa, sillä olen jatkuvasti epätoivoinen ja surullinen, ja sininen taivas muistuttaa vain hänen silmiään, enkä enää kestä sydämeni painoa.
Tiedän olevani säälittävä ja surkea, mutta en tiedä mitä tekisin. Vihaan vain itseäni, sillä minussa ei ole mitään, mikä saisi hänet välittämään minusta.
Kirjoitan tänne, koska minulla ei ole ketään kenelle tästä kertoisin, kenelle puhuisin. Olen vain niin huonossa kunnossa taas.
Vastaukset 1
Vanhimmat
mitä kirjoitit.Kai sulla joku luotettava ystävä löytyy kelle puhua tilanteesta.
Itseäni helpotti kummasti kun keskustelin ystäväni kanssa omasta tilanteestani.
Hän kannusti minua ihastukseni suhteen eikä "tyrmännyt".Mutta itse sitten sähläsin...Tai sitten on toinen vaihtoehto mitä en halua edes mainita.Voimia Sinulle!