Niin, mulla on siis vähän alle 2,5-vuotias tyttö, joka on aina ollut kotihoidossa ja kotona tykkäisin tytön pitääkin.
Mutta nyt kun pikkusisarusta ei ole saatu alulle, vaikka kovasti on yritetty tytölle saada leikkikaveria - tai ylipäätään kaveria kotioloihin - niin olen alkanut murehtia onko lapselle kuitenkaan paras paikka olla äidin kanssa kaksin kotona.
Mielestäni koti on vielä tuon ikäselle paras paikka, mutta toisaalta on tullut paljon luettua tästä lasten sosiaalisesta kasvusta ja kehitysympäristöstä ja koen nyt huonoa omaatuntoa siitä, että pidän lastani "pimennossa".
Kyllähän isä on paljon kotona ja tyttö on paljon yötä mummoloissa, on kummeja ja muita tärkeitä AIKUISIA joita usein näkee. Ja käydään kaupoilla ja tietysti paljon ulkoillaan ja silloin tällöin nähdään lapsia puistoissa. Kerhoiltukin on mutta näin kesäaikaan ei niitä ole.
Tyttömme ei tosin ole hirveän kiinnostunut leikkimään muiden lasten kanssa, eihän tuon ikäinen vielä muiden kanssa varsinaista leikkiä aikaiseksi saakaan, mutta tykkää selkeästi olla omissa oloissaan ja touhuta omia juttujaan vaikka oltaisiinkin esim. puistossa. Ujo hän ei varsinaisesti ole, pitää siis puolensa ja on tarkka leluistaan, on välillä vähän "pikkuvanha" jopa ja katselee muiden touhuja vähän kummaksuen. Mutta viihtyy siis enempi äidin tai isin seurassa.
Tyttömme on kova puhumaan, on päiväkuiva, syö itse, pukee sen mitä osaa jne., eli on ihan normaalisti kehittynyt reipas lapsi.
MUTTA nyt kysynkin, että onko teitä muita YHDEN 2-3v. lapsen kotiäitejä, jotka mietitte näitä samoja asioita? Tai onko tuo huonon omatunnon kokeminen ihan turhaa?
Mulla on jo muutama km takana ja yritystä on koko ajan, eli jos/kun vielä raskaaksi tulen tarkoitus olisi olla kotona edelleen ja tytönkin pitäisin kotona, se nämä ajatukset on saanutkin vähän sekaisin kun tässä on mennyt näin kauan ja esikoinen kasvaa koko ajan.
Toivottavasti edes joku ymmärtää mitä ajan tässä takaa, haluaisin vain kuulla mielipiteitä. :)
Mutta nyt kun pikkusisarusta ei ole saatu alulle, vaikka kovasti on yritetty tytölle saada leikkikaveria - tai ylipäätään kaveria kotioloihin - niin olen alkanut murehtia onko lapselle kuitenkaan paras paikka olla äidin kanssa kaksin kotona.
Mielestäni koti on vielä tuon ikäselle paras paikka, mutta toisaalta on tullut paljon luettua tästä lasten sosiaalisesta kasvusta ja kehitysympäristöstä ja koen nyt huonoa omaatuntoa siitä, että pidän lastani "pimennossa".
Kyllähän isä on paljon kotona ja tyttö on paljon yötä mummoloissa, on kummeja ja muita tärkeitä AIKUISIA joita usein näkee. Ja käydään kaupoilla ja tietysti paljon ulkoillaan ja silloin tällöin nähdään lapsia puistoissa. Kerhoiltukin on mutta näin kesäaikaan ei niitä ole.
Tyttömme ei tosin ole hirveän kiinnostunut leikkimään muiden lasten kanssa, eihän tuon ikäinen vielä muiden kanssa varsinaista leikkiä aikaiseksi saakaan, mutta tykkää selkeästi olla omissa oloissaan ja touhuta omia juttujaan vaikka oltaisiinkin esim. puistossa. Ujo hän ei varsinaisesti ole, pitää siis puolensa ja on tarkka leluistaan, on välillä vähän "pikkuvanha" jopa ja katselee muiden touhuja vähän kummaksuen. Mutta viihtyy siis enempi äidin tai isin seurassa.
Tyttömme on kova puhumaan, on päiväkuiva, syö itse, pukee sen mitä osaa jne., eli on ihan normaalisti kehittynyt reipas lapsi.
MUTTA nyt kysynkin, että onko teitä muita YHDEN 2-3v. lapsen kotiäitejä, jotka mietitte näitä samoja asioita? Tai onko tuo huonon omatunnon kokeminen ihan turhaa?
Mulla on jo muutama km takana ja yritystä on koko ajan, eli jos/kun vielä raskaaksi tulen tarkoitus olisi olla kotona edelleen ja tytönkin pitäisin kotona, se nämä ajatukset on saanutkin vähän sekaisin kun tässä on mennyt näin kauan ja esikoinen kasvaa koko ajan.
Toivottavasti edes joku ymmärtää mitä ajan tässä takaa, haluaisin vain kuulla mielipiteitä. :)
Vastaukset 10
Vanhimmat
kolmivuotiaiksi asti. Sitten he menvät tarhaan ja äidit palaavat töihin tai opintojen pariin. Kome vuotta on paras ikä aloittaa tarhassa. Älä huolehdi turhia, vaan nauti elämästä lapsesi kanssa!
kolmivuotiaiksi asti. Sitten he menvät tarhaan ja äidit palaavat töihin tai opintojen pariin. Kolme vuotta on paras ikä aloittaa tarhassa. Älä huolehdi turhia, vaan nauti elämästä lapsesi kanssa!
Hoidin lasta kotona 3-vuotiaaksi.Käytiin kerhoissa,puistoissa ja kylästelemässä paljon.Ajoittain puhui ja kyseli kavereista,mutta mielestäni kuitenkin viihtyi hyvin kotona ja siihen vapauteteen suunnitella päivä fiiliksen mukaan.Itse en ainakaan kadu yhtään,että hoidin häntä kotona niin kauan kun se oli mahdollista.
Samoja ajatuksia kyllä minäkin mietin mitä sullakin on,mutta olen kuitenkin sitä mieltä että ole lapsen kanssa kotona,kun/jos se mahdollista on.
Tänään olikin sitten lapsella ensimmäinen hoitopäivä ja voin kertoa,että pahalta tuntui sinne jättää.Huusi kuin palosireeni mun perään.Mutta erittäin iloisen ja reippaan lapsen sieltä pois hain :)
Olen perheen ainoa lapsi. Kotona hoidettu. Toisin sanoen mummon ja papan hoivissa parin serkun kanssa. Kun oli aika mennä kouluun, oli se minulle aivan järkyttävä shokki. Yhtäkkiä paljon lapsia ympärillä. Tuttu ja turvallinen lasikupla rikottu. En ollut oppinut tutustumaan vieraisiin lapsiin, kun ympärillä aina samat serkut. Eli tietyt sosiaaliset taidot olivat puutteelliset.
Kotona lapsen kanssa oleminen on varmastikin lapselle jossain mielessä hyväksi, mutta silti kannattaa viedä edes pari kertaa viikossa johonkin kerhoon tms. jossa lapsi voi tavata ja tutustua muihin ikätovereihin. Sillä lapsi kärsii itse siitä, jos ei ole oppinut tarpeeksi sosiaalisia taitoja. Niitä kun tarvitaan yllättävän paljon jo ekasta luokasta lähtien.
Niin en tosiaankaan ymmärrä että kun joskus puhutaan pitäisikö viedä lasta päiväkotiin vai ei niin joillain on jyrkkiä mielipiteitä tyyliin "ei tietenkään hoitoon jos vanhemmat kotona jne." Unohdetaan lapsen luonnolliset tarpeet ja nimenomaan ihmettelen tällaista kielteistä näkemystä päivähoitoon kun lapsi on reilusti yli 3-vuotias. Montakohan on teitä jotka ovat olleet kotona yksin yli 3-vuotiaan kanssa? Enpä usko että montaa löytyy. Useimmat kotiäidit ovat niitä joilla on vähintään kaksi lasta ja lapset aika pienillä ikäeroilla ja sitten paasataan kunka on tyhmää seuran takia viedä lasta hoitoon.
Moni ei taida tajuta sitä kuinka yksinäistä voi olla sillä lapsella ja aikuisella. Ei siinä mitkään väkinäiset kerhot pari kertaa viikossa tai puistoon viemiset äidin helmassa enää mitään normaalia toisten lasten kanssakäymistä ole kun lapsi on vaikka yli neljän. Kyllä lasten kuuluu tällöin jo saada leikkiä muiden lasten kanssa vapaasti ja olla tekemisessä muidenkin kuin vain perhepiirin kanssa.
Mitä tulee tuhon kysymykseen alle vuotiaan tarpeesta kavereihin ja en nyt olisi vielä niin huolissaan niistä tuossa iässä (riittää hyvin vaikka puistot äidin kanssa) mutta mitä enemmän ikä menee yli 3 niin sitten sitä tarvetta kontakteihin muihin lapsiin alkaa tarvita enemmän.
Ei kai lapsella kuitenkaan ole luonnollinen tarve nimenomaan päiväkotiin? Varmasti kolmevuotiasta alkavat jo kaverit kiinnostamaan ja pitäisi myös tottua olemaan ikätovereidensa seurassa. Mutta tämän voi hoitaa muutenkin kuin viemällä lapsi päiväkotiin. On seurakunnan kerhoja, avoimia päiväkoteja, tuttavaperheiden lapsia jne. Edellinen kirjoittajakin kertoi olleensa perheen ainoa lapsi ja mummin ja papan hoidossa serkkujen kanssa. Kyllä siinä varmaan koulun aloitus sitten olikin shokki.
Minut on hoidettu kotona eskari-ikään saakka. Sittenkin olin eskarissa vain sen nelisen tuntia päivässä, jonka varsinainen eskari kestää. Kotona minulla oli sisarus ja lisäksi äitini otti meille hoitolapsia ja toimi ns. perhepäivhoitajana. Lisäksi kävimme pari kertaa viikossa kerhossa ja joka viikko uimassa tai muissa yleisissä leikkipaikoissa jne. Ihan sosiaalinen minusta tietääkseni kasvoi, eikä eskari tai koulunaloitus ollut minkäänlainen shokki.
Mielestäni koti on yleensä paras paikka lapselle, myös vanhemmalle kuin 3v. Vaatii vain vanhemmilta hieman vaivannäköä. Ei saa neljän seinän sisälle jäädä sohvalle löhöilemään. Tietenkään kaikilla ei ole mahdollisuutta hoitaa lastaan kotona, joten silloin päiväkoti voi olla ainoa vaihtoehto. Itsekään en varmaankaan pysty kouluikään saakka lasta hoitaman kotona, mutta mielelläni niin tekisin.
...joku joka puhuu asiaa.
Olen täysin samaa mieltä.
Sinähän olet siis viettänyt ns. päiväkotielämää kotonasi koska äidilläsi on ollut hoitolapsia.
Oletko siis vastaan vai puolesta sen suhteen että lapsi tarvitsee ikäistään seuraa?
ollut OMAN ÄITINI hoidossa, enkä todellakaan viettänyt mitään päiväkotielämää. Hoitolapsia meillä oli samanaikaisesti kaksi. Veljeni oli vanhempi, eikä viettänyt meidänkanssa paljon aikaa, joten "ryhmäkoko" oli 3 lasta.
Ja kuten edellisessä viestissä, olen tottakai sen puolesta että lapsi tarvitsee ikäistään seuraa n. kolmivuotiaasta lähtien, mutta ei päiväkotiryhmää. Eikä ikäseuraa tarvitse olla tuntikausia joka päivä, vaan puistokäynnit, kerhot ja muu toiminta riittää kyllä.
Niin, eli kiitos mielipiteistä jokaiselle. :)
Uskon, että jokainen tietää parhaiten, mikä omalle lapselle on parasta mutta tuohan nää muiden mielipiteet aina omiin ajatuksiin eri näkökulmia.
Itse tiedän mitä teen, laitan tyttöni seurakunnan päiväkerhoon kun täyttää 3v. (jos siis nyt vielä raskaaksi tulisin vuoden sisällä eli olisin kotona) ja myöhemmin päivähoitoon tai johonkin osapäivähoitoon. Kun tuosta kasvaa, niin voisi kysyäkin, että mitä itse haluaa tilanteesta riippuen. Minusta tytölle riittäisi tuossa 3v. jälkeen sekin, että olisi lasten parissa ilman mua edes pari kertaa viikossa. Äidille se tosin varmaan ottaisi kovemmille. :)
Tässä ei nyt ollut niinkään tarkoitus verrata kotihoitoa ja päivähoitoa, molemmissa on varmasti puolensa. Itse vain olen kallistunut tuohon kotihoitoon, kun itsekin olen kotona ollut kouluikään asti, mulla vain oli samanikäisiä sisaruksia leikkikavereina mistä tuo ero tuleekin tähän mun "oman perheen" tilanteeseen. Mutta nää on sellaisia asioita mihin ei itse aina oikein pysty vaikuttamaan ja siks omat *hienot suunnitelmatkin* muuttuu...
Ja kyllä, parempi olis vaan olla mietimättä näitä asioita liikaa ja nauttia vaan elämästä ja kaikista kivoista asioista. Ja niin aattelin tehdäkin! :)