Pari viikkoa sitten olin kotiväen luona käymässä. Keittiön pöydän ääressä istuessani äitini tuli eteeni pitäen jotakin selkänsä takana ja sanoen hymyillen: "minulla on sinulle yllätys!" Hän otti selkänsä takaa esiin lautasen, jolla oli jotain taikinaisen näköisiä juttuja..
Äitini toi lautasen lähemmäs minua ja kysyi hymyillen "arvaa mitä nämä on?". Katsellessani taikinaisia, etäisesti tutun muotoisia juttuja lautasella minulle tuli paha aavistus, todella ilkeä tunne sydänalaan ja juuri kun itse keksin, mistä on kyse, äitini sanoi "ne on friteerattuja puna-apiloita!". Saman tien jouduin pakokauhun valtaan, aloin itkeä ja ryntäsin pois paikalta. Sydämeni hakkasi kuin viimeistä päivää.
Tunteet joita friteerattujen kukkasten näkeminen minussa herätti, olivat pelko, ahdistus, suru, epäoikeudenmukaisuus ("tämä on kauheaa, surullista ja väärin!"). Lisäksi minulle tuli sellainen omituinen ja hyvin epämääräinen tunne, että ahdistukseni oli joninlainen takauma kaukaa menneisyydestäni. Mutta tunne takaumasta oli siis vain hyvin epämääräinen eikä minulla todellakaan ole mitään aavistusta mihin se voisi liittyä. Ehkei mihinkään.
Miten tällainen pelkokohtaus on selitettävissä. Esimerkiksi nytkin pelkkä friteerattujen kukkasten ajatteleminen tai kyseisen sanaparin kirjoittaminen tuntuu inhottavalta, ahdistavalta ja pahalta.
Pystyykö kukaan täällä millään tavalla ymmärtämään tätä pelkoani? Vai onko tämä teistä aivan täysin käsittämätön pelon aihe?
Äitini toi lautasen lähemmäs minua ja kysyi hymyillen "arvaa mitä nämä on?". Katsellessani taikinaisia, etäisesti tutun muotoisia juttuja lautasella minulle tuli paha aavistus, todella ilkeä tunne sydänalaan ja juuri kun itse keksin, mistä on kyse, äitini sanoi "ne on friteerattuja puna-apiloita!". Saman tien jouduin pakokauhun valtaan, aloin itkeä ja ryntäsin pois paikalta. Sydämeni hakkasi kuin viimeistä päivää.
Tunteet joita friteerattujen kukkasten näkeminen minussa herätti, olivat pelko, ahdistus, suru, epäoikeudenmukaisuus ("tämä on kauheaa, surullista ja väärin!"). Lisäksi minulle tuli sellainen omituinen ja hyvin epämääräinen tunne, että ahdistukseni oli joninlainen takauma kaukaa menneisyydestäni. Mutta tunne takaumasta oli siis vain hyvin epämääräinen eikä minulla todellakaan ole mitään aavistusta mihin se voisi liittyä. Ehkei mihinkään.
Miten tällainen pelkokohtaus on selitettävissä. Esimerkiksi nytkin pelkkä friteerattujen kukkasten ajatteleminen tai kyseisen sanaparin kirjoittaminen tuntuu inhottavalta, ahdistavalta ja pahalta.
Pystyykö kukaan täällä millään tavalla ymmärtämään tätä pelkoani? Vai onko tämä teistä aivan täysin käsittämätön pelon aihe?
Vastaukset 17
Vanhimmat
Sen verran vielä että olen nuori nainen eikä minulla ole muita kammoja. Tai on joitakin, muttei mitään tällaisia omituisia kuin tämä.
>>Pystyykö kukaan täällä millään tavalla ymmärtämään tätä pelkoani? Vai onko tämä teistä aivan täysin käsittämätön pelon aihe?
Toimintasi ei ole järkevää. Äidillellesikin aiheutit varmaan hyvin epämiellyttävän tunteen. Älä pyydä mitään ymmärtämystä. Sinun on järkiinnyttävä. Käyttäydyt aivan sopimattomasti, niinkuin sinulla ei olisi vastuuta teoistasi.
Jokainen voi parantaa käytöstään kun haluaa.
neuvo tuokin. Jos ihmiselle tulee paniikinomainen kohtaus, niin sille ei kyllä juuri sillä hetkellä voi mitään!
kai se äitikin tajusi että nyt tyttö säikähti ja pahasti.
mutta ap. jos saan kysyä, niin en ole koskaan kuullut että puna-apiloita tai ylipäänsä kasveja friteerataan (!) ja syödään??
Jos minulle tarjottaisiin moisia, niin järkyttyisin kyllä siinä mielessä minäkin, että onkohan se seonnut, kun kukkasia tarjoaa syötäväksi.
vai olenko vain tietämätön, onko yleistäkin syödä apiloita??
Ainakin pienempänä en voinut heittää omia roskia vieraitten paikkojen roskiksiin, en halunnut "hylätä" niitä, vaan ne piti säästää kotiin asti jossa ne sitten heitti pois.
Joo se oli minullekin uusi juttu, mutta totta tosiaan: puna-apiloita ja voikukkia voi syödä ihan turvallisin mielin.
Äitini sai ohjeen kukkien friteeraukseen jostain aikakauslehdestä, se on kai joku marttojen ohje alun perin. Myös tuoresalaatteihin voi laittaa kyseisiä kukkia.
Mutta siis jotenkin minua pelottaa ja ahdistaa friteeratuissa kukissa se, että niissä se tuttu herkkä ihana kukan muoto näkyy friteeraustaikinasta huolimatta. Äh, miten tämän nyt selittäisi.... Siis ikään kuin elävä kukkanen olisi jotenkin jähmetetty paksulla taikinalla kesken kukkeinta ja eloisaa "nuoruuttaan" ja tapettu siihen ihanaan eläväiseen kukkamaiseen "asentoon", kun se taikinaan kastettuna laskettiin tulikuumaan upporasvaan. Friteerattu kukka tavallaan kantaa muodossaan sellaista kaihoisaa ja traagista viestiä menneisyydestään, ajasta kun se vielä oli elossa... Lyhyesti sanottuna friteerattu kukkanen edustaa minulle jotain niin irvokasta ja julmaa, että tekee mieli itkeä. Jos teidän on vaikea ymmärtää minua, niin miettikää vaikka friteerattua kieloa (kielo toki on myrkyllinen kasvi, jota ei saa syödä): kielon herkkä kaunis elävä muoto kovan friteeraustaikinan sisään jähmetettynä -miten surullinen ajatus... Ymmärrättekö tämän esimerkin avulla paremmin, mitä tarkoitan, vai olenko todella ainoa, joka tuntee näin?
En oikeastaan ole lainkaan yllättynyt, että juuri martat (nuo käytännölliset, epäherkät emännät) ovat kyseisen reseptin takana.
Salaatissa oleva kukkanen ei ahdista minua, koska siinä kukka saa loppuun asti olla "elossa". Tuoreena syötävä kukka vain osallistuu normaaliin luonnon kiertokulkuun. Jähmeä, "tapettu" taikinakukka puolestaan on luonnotonta.
Kommentoikaa kaikki, joille tulee tästä jotain mieleen! Onko ketään joka ymmärtää minua?
Jospa nyt vaan koittaisit ihan järkiintyä noiden kukkasien kanssa, ne on pelkkiä kukkasia vaan, relaa!
olen siis se, joka ihmetteli kukkien syöntiä.
No eihän tuossa muuta kuin, että olet vain tosi herkkä ihminen, kun suhtaudut kaikkeen elävään (jopa kukkasiin), noin voimakkaasti.
Minä voisin kertoa esimerkin, kun itsekin olen herkkä. Eli jos asunnossa on joku ötökkä sisällä, olkoon sitten vaikka pieni koppakuoriainen, hämähäkki tms. niin pyydystän sen johonkin talteen, ja vien ulos.
En siis tapa mitään, olkoonkin vaikka pieni muurahainen. Tätä monet aina ihmettelevät, kun itse he liiskaavat empimättä kaikki ötökät, jos niitä on asuntoon päässyt.
Minä en niin tee... eli me ollaan vain niin herkkiä, jota jotkut sitten ilmeisesti pitävät melkein hulluutena.
Joo olen todellakin tosi herkkä ihan muutenkin. Lapsena kun menin poimimaan kukkia, poimin aina mahdollisimman "vanhan" näköisiä yksilöitä ja mielessäni "siunasin" aina kukan sielun ennen kuin irrotin sen maasta. Nykyään en mielelläni enää edes poimi kukkasia, vaan sen sijaan menen vain katselemaan niitä luontoon. Ymmärrän hyvin tuon ettet halua tappaa ötököitä, en itsekään tee sitä.
Hassua tässä kukkien rakastamisessani on sekin, että lempieläimeni sattuu olemaan kimalainen, eli toinen kukkahullu. Vitsinä voisi kai sanoa, että samastun kimalaiseen, koska sekin rakastaa kukkia niin paljon. :D
Paranoidiseen skitsofreniaan, noi ajatukset sopivat siihen, joten hae lähete terkkarista mielenterveystoimistoon, niin sinulle se ei muutu psykoosiksi.
Äläkä juo kahvia siinä on kofeiinia, se pahentaa oireita, ja älä ole perusruoan lisäksi syömättä liian pitkään. Kuuntele paljon musiikkia ennen nukkumaan menoa, mieluummin pehmopoppia, se parantaa hermosolujen toimintaa, vähentää masennusta, parantaa muistia ja tekee sosiaalisemmaksi.
Sinulla on liian herkkä hermosto.
kieltämättä ajatus että jotain niin kaunista päätyy johonkin taikina klönttiin harmittaa. Kannattaa puhua jollekki psykiatrille tosta se helpottaa :)
(ja ala viljelemään kukkia niin ne saa hyvän kodin sun luota
Ei minulla ole alkavaa skitsofreniaa. Todellisuudentajuni on (aina ollutkin) kunnossa. Olen vain herkkä, pohdiskeleva estetikko ja eetikko. "Herkkä hermosto" minulla on varmasti, esim. aistini (kuulo-, tunto-) ovat hyvin herkät, mutta sillä ei ole mitään tekemistä skitsofrenian tai muiden psykoosisairauksien kanssa. Sanapari 'herkkä hermosto' on lisäksi epätarkka ja vanhakantainen, sitä ei enää käytetä psykiatriassa.
Niin herkkä en kuitenkaan ole, että järkyttyisin ja ottaisin todesta tuollaisen skitsofrenialla peloteluviestin, jonka minulle laitoit.
sitä huomaa, kun se on päällä. Mutta hyvä jos olet terve eikä sinulla ole mitään alkavaa masennusta tai muuta, sehän olisi oikein hyvä asia. Moni vaan ei osaa hakea apua ajoissa, vasta sitten kun on myöhäistä, että sairaus on puhjennut.
Iloista mieltä Sinulle, äläkä tee monimutkaisia ajatuskuvioita, jotka pelottavat sinua. Sillä kaikista asoista niitä saa, kun pohtii kaikkia merkityksiä.
Sinulla ei ilmeisesti ole vahvoja fobioita. Se, että fobia ja sen kanssa ilmenevä toiminta ''ei ole järkevää'', ei ole uutta. Sellaisia pelot kuitenkin ovat, hallitsemattomia. Ja ilmeisesti sinulla ei ole jälkikasvuakaan, koska muuten tietäisit, että jokainen normaali äiti kyllä ymmärtäisi lapsensa pelon, eikä jäisi kadet ristissä odottelemaan anteeksipyyntöä.
''Älä pyydä mitään ymmärrystä'' kuulostat aivan Hitleriltä! Tai ''jokainen voi parantaa käytöstään kun haluaa'' - pakokauhussa useimmat meistä eivät voi. Olet jollakin tavalla sairas. Tai sitten olet katsonut liikaa amerikkalaisia leffoja, joissa kaikki pystyy kaikkeen vielä kuuden luodin jälkeenkin, kunhan vaan uskoo itseensä. Älä ikinä tee lapsia.
että jokaiselle ihmiselle asetetaan asiallisen ja järkevän käytöksen vaatimuksia?
Pienet lapset kirkuvat joskus kiukkuaan, mutta heidän äitinsä käskee lopettamaan ja läimäyttää heitä. Ja siihen se parkuminen loppuu. Lapsikin oppii ymmärtämään, että hänen täytyy hillitä itseään.
Aloittaja on sellainen kirkuva lapsi, joka ei pyri kontrolloimaan itseään. Hän pitää järjettömiä tunteitaan kovina tosiasioina. Sellaisiahan ne eivät ole. Jokaisen on opittava hallitsemaan järjettömät ajatuksena. Se vaatii harjoittelua, muuta sen oppii.
oon sairastanu jo pitkään mikrofooni fobiaa eikä tuo äidin läppäsyllä oo kadonnu. Jo kohta 7 vuotta oon yrittäny pelosta päästä pois ja olen edenny vaan sen verran että voin mennä kirkkoon (en tiedä mitä eroa on kirkon mikrofooneilla ja tavallisilla...) Mutta et voi ymmärtää millasta taistelua se on päästä pelosta jota ei välttämättä itsekkään ymmärrä! Tsemppiä kaikille jotka "sairastaa" fobiaa ^^
Kiitos aloituksestasi! Olen etsinyt juuri samanlaisesta asiasta tietoa vaikka kuinka kauan, mutta en ole löytänyt. Aloituksesi auttoi ymmärtämään etten ole ainut tällaisten outojen pakokauhutuntemusten kanssa. En tiedä mistä ne tulevat, mutta niistä kärsii yllättävän moni eivätkä ne välttämättä ole sairauden merkki.
Itselleni kuvailemiesi kaltaisia fiiliksiä aiheuttaa kaikki, joka liittyy laivoihin ja veneisiin. Isäni on aina rakastanut merta ja laivoja, ja nyt hän on vanha. Sisarukseni vihaavat häntä mutta itse rakastan, koska ajoittaisesta julmuudestaan huolimatta hän on ollut aina hyvä isä.
Eli aina kun näen laivan, soutuveneen tai jopa niitä myyvän yhtiön nimen, meinaan purskahtaa itkuun. Muita tunteita ovat sääli, mieletön ahdistus, suru ja epätoivo, ja merkillinen kalvava tunne sydämessä. Joskus tällaisia epätoivopiikkejä tulee ihan muuten vaan, satunnaisista asioista.
Ja mulle myös luontoon liittyvät asiat saavat itkun kurkkuun, esim. vaikka se kun näen teinipoikia ryyppäämässä joenrannassa ja roskaamassa. Siitä tulee ihan hirveä olo.
Eli koitan tässä sanoa, että ymmärrän tuon kukkiin liittyvän tunteesi paremmin kuin hyvin.
Kuten huomasitkin niin nuo karkeat eivät tajua mitä sinä koet ja näet. Sama jos yrittäisi selittää värisokealle miltä ne puuttuvat värit näyttävät. Älä missään nimessä pyri tukahduttamaan sitä. Mene ulos luontoon harjoittamaan aistiasi ja käytä sitä omassa elämässäsi.