toinen lapsi vaikkei ole parantunut???

Eka lapseni oli kyllä vanhempi kuin sulla olisi (1 v 6kk), kun aloin odottaa toista ja olin aluksi AIVAN kauhuissani. Ekan synnytys oli tosi vaikea, ja jäi todella pahat traumat. Olin sitä mieltä, että yksi lapsi saa riittää ja niin arvelin muutenkin käyvän, sillä ekaakin tehtiin kolmatta vuotta, ennenkuin ilmoitti tulostaan (kylläkin ihan luonnollisesti). Olin sitten siinä luulossa, kun imetin yhä, ja sekstailimme oikeastaan vain "varmoina" päivinä (jotka eivät sitten niin varmoja olleetkaan ;) ja ensimmäisen kohdalla olin huomannut, että sisälläni ei mitenkään helposti lapsi ala kasvaa, että tuskinpa saamme enempää lapsia. Noh... Toisin kävi..

Joka tapauksessa, kun tein plussa-testin, tuijotin tikkua todella, todella sekavin tuntein. Juuri niiden synnytyksestä jääneiden traumojen vuoksi. Toisaalta oli upeaa ja ihmeellistä, koska raskaus oli alkanut niin "helposti", siis vahingossa, vaikka oli varottukin, kun eka oli niin nihkeästi saanut alkunsa. Toisaalta olin aivan soikeana pelosta, että TAASKO on edessä se kamala synnytys!!

Heti ekalla neuvolakäynnillä oli sitten pakko saada vakuutus, että sektio on mahdollinen ja pelokopoliasiat laitettiin visusti muistiin, jotta ne sieltä sitten lähempänä ajankohtaa kaivettaisiin esille. Ja tietenkin juttelin terkan kanssa muutenkin näistä asioista. Itkua vääntäen kerroin kokemuksistani ja tuntemuksistani ekassa synnytyksessä. Terkka oli tosi ystävällinen ja ymmärtäväinen, ja tunsinhan hänet jo ekan raskauden osalta, joten olimme "tuttuja" siltä osin, että oli helppo puhua. Huojentuneena sitten poistuin neuvolasta ja aloin ajatella, että on se toisaalta ihanaakin saada toinen lapsi.

Sitten viikot kuluivat ja aloinkin jostain -ehkä hormonaalisesta, tai alkukantaisesta- syystä tuntea ihan erilaisia tunteita, kuin ennen raskautta. Nautin raskaudesta, enkä oikeastaan edes ajatellut tulevaa synnytystä. Jostain ihmeellisestä syystä tuo ajatus ei minua juurikaan vainonnut, vaikka olisi luullut.
Sitten alkoi olla raskauden puolivälin tietämät, kun terkka alkoi kysellä, että mites se pelkopoli, olenko vielä ajatellut, että sinne pitäisi päästä. Olin ihan että joo.. ööh.. en oikein tiedä...
Alkoikin tuntua siltä, että nytkö sinne jo pitäisi mennä ja nytkö pitäisi päättää jne. Koska olin tavallaan jo ihan selvillä vesillä ja reippain mielin menossa synnyttämän ihan normaalia reittiä eikä suurtakaan pelkoa tuntunut. Nyt sitten kun pelkkopoliasiat kaivettiin pöydälle, alkoikin arveluttamaan. Ahdisti ja rankasti! Ajattelin, että jos nyt sanon, että en tarvitse pelkopolia, enkä sektiota, ja sitten loppumetreillä iskeekin paniikki, niin mitäs sitten! Mutta terkka kertoi, että silloinkin vielä voin pelkopolille mennä, eikä sen puoleen ole hätää..
Sanoin sitten miettiväni ja palaavani asiaan, jos siltä tuntuu.

Mutta lopultakaan koko raskausaikana en tuntenut tarvetta sektioon niin paljoa, että olisin pyöräyttänyt prosessin käyntiin sillä pelkopolilla. JA sitten kun viikot alkoivat olla täynnä olin itsekin "täynnä". En pelkoa, vaan päinvastoin suunnatonta innostusta! :) Tarmokkain mielin ajattelin, että ei se toinen synnytys VOI olla ainakaan pahempi kuin eka, ja koska siitäkin kerran selvittiiin, niin eiköhän se siitä. Ja itseasiassa, ajattelin, että todennäköisesti helpompaa on luvassa kuin ekalla kerralla. Lisäksi jostain sieluni syvyyksistä kumpusi jonkinlainen näyttämisen halu itselleni naisena ja äitinä, että nyt näytän, että kyllä se minäkin "osaan synnyttää", kun vain ei ole mikään erityislaatuisen vaikea synnytys kuten edellinen oli ollut. Vähän kuin piti näyttää koko maailmalle, että kyllä minäkin, jos kerran kaikki muutkin! Että kohdalleni oli vain osunut niin surkeat sattumat, että kuka tahansa muukin olisi moisesta traumatisoitunut. Pääsisimpähän minäkin kertomaan, että "helposti meni", eikä aina niin, että tarvisi toista tuntia kertoa synnytystarinaa, jossa sattuu ja tapahtuu.

Ja niin sitten kävikin! :) Olin valmistautunut henkisesti vähän liiankin kovaan urakkaan. En tiedä, oliko sattumaa kohdallani, että toka tuli TOSI helposti. Muutama tunti avautumista ja 4 minsaa ponnistamista, ja poika oli pihalla. Ilman kivunlievityksiä ja mitään traumoja ei jäänyt. Päinvastoin, olisin voinut tehdä saman homman uudelleen vaikka heti. :)

Eli uskon kyllä vakaasti, että luontoäiti hoitaa homman niin että pahatkin traumat unohtuvat. Näkisin, että kun sanotaan, että "normisynnytys" kipuineen unohtuu sillä ensihetkellä kun lapsen saa rinnalleen, niin traumaattinen synnytys vaipuu unholaan siinä vaiheessa kun uusi raskaus ja voimakas hormonitoiminta valmistelee naista synnytykseen ja uuteen äitiyteen. Ainakin minun kohdallani näin kävi, enkä edes ollut mikään "helppo" tapaus. Päinvastoin, välillä suorastaan pääni puhki yritin muistella ja saada vahvoja mielikuvia kivusta ja siitä kaikesta mitä ekassa synnytyksessä tapahtui, mutta en saanut ajatuksia enää kunnolla kiinni, vaan uuden raskauden ihanuudet ja odottamisen ilo "painoivat päälle" niin kovasti :)

mikset oikeasti voisi odottaa vaikka pari vuotta että poika on vanhempi ja olisit paremmassa jamassa? mun mielestä poika on liian pieni saamaan pikkusisarusta vielä. :(