Okei, eli.
Minulla ei ole diagnosoitu paniikkihäiriötä mutta tiedän että sitä on ollut esimerkiksi suvussa. Äitini sanoi että se voi olla perinnöllinen.
Olen nyt saanut jonkinlaisen kohtauksen ehkä n. 7 kertaa.
Tahtoisin tietää että onko muilla samankaltaisia tuntemuksia paniikkikohtauksen saadessaan vai onko tämä jotain muuta.
1. valtava, kasvava ja puristava ahdistuksen tunne joka voi alkaa kauan ennen itse kohtausta
2. alkaa itkettää
3. en menetä mitenkään hallintaa itsestäni, tiedostan kyllä asiat mitä teen mutten vaan osaa olla ahdistumatta ja normaalisti
3. hengitys kiihtyy
4. kädet vapisevat
5. minua ei pyörrytä
6. jos olen julkisella paikalla, esim koulun ruokalassa tms, olo on epätodellinen ja tahdon mahdollisimman nopeasti päästä pois muitten ihmisten luota
7. pisin on ollut ehkä n. 30 min ja lyhyin joku 5
Olen nyt jutellut mm. koulukuraattorin kanssa eikä ne nyt ole oikein sanoneet yhtään mitään että onko tämä paniikkihäiriö vai ei. Miltä teistä kuulostaa?
Minulla ei ole diagnosoitu paniikkihäiriötä mutta tiedän että sitä on ollut esimerkiksi suvussa. Äitini sanoi että se voi olla perinnöllinen.
Olen nyt saanut jonkinlaisen kohtauksen ehkä n. 7 kertaa.
Tahtoisin tietää että onko muilla samankaltaisia tuntemuksia paniikkikohtauksen saadessaan vai onko tämä jotain muuta.
1. valtava, kasvava ja puristava ahdistuksen tunne joka voi alkaa kauan ennen itse kohtausta
2. alkaa itkettää
3. en menetä mitenkään hallintaa itsestäni, tiedostan kyllä asiat mitä teen mutten vaan osaa olla ahdistumatta ja normaalisti
3. hengitys kiihtyy
4. kädet vapisevat
5. minua ei pyörrytä
6. jos olen julkisella paikalla, esim koulun ruokalassa tms, olo on epätodellinen ja tahdon mahdollisimman nopeasti päästä pois muitten ihmisten luota
7. pisin on ollut ehkä n. 30 min ja lyhyin joku 5
Olen nyt jutellut mm. koulukuraattorin kanssa eikä ne nyt ole oikein sanoneet yhtään mitään että onko tämä paniikkihäiriö vai ei. Miltä teistä kuulostaa?
Vastaukset 7
Vanhimmat
kuulostaa paniikkihäiriöltä joiltai osin. itellä ollu semmoset 10v jo. ja niille kuraattoreille on iha turha puhua mitää. mene lääkäriin ni se tietää jotain. kyllä se siitä helpottaa ku saat infoa ja apua
meteli, pitkä jonotus,,
ei voi nauttia ruasta..
siitäkin pitää suoriutua hosuen ressi tulee ihmisen lapselle..
tuntemukset olen käynyt läpi yli 20 vuoden aikana sairastaessani paniikkihäiriötä.
Sairastuin paniikkihäiriöön ollesani 5-vuotias. Tarkkaa syytä sen syntymiseen ja voimakkaaseen ilmenemiseen ei koskaan löydetty. Vuosien mittaa oireet jostain syystä hieman helpottivat ja jossain vaiheessa itse kohtauksien saaminen lakkasi ja ahdistuneisuushäiriö alkoi ilmetä muilla tavoin. Minulla kohtauksen saaminen sujui yleensä tällä kaavalla: yhtäkkiä (ollessani missä vain, joko esim.kaupassa tai yksin sängyssä makaamassa) minut valtasi epätodellinen tunne : "huimaa", lattia keinuu ; aivan kuin olisit unessa tai vedenalla, sinun ja muun maailman väliin syntyy jonkinsortin läpinäkyvä kalvo. Äänet, jotka ovat esim. lähtöisin edestäni, kuulin tulevan jostain kaukaa takaani , kuin pitkän putken päästä. Sen jälkeen ahdistus alkoi voimistua, jalat saattoivat pettää (maatessa käperryin istumaasentoon). Pelko alkoi vallata voimakkaamin kokoajan, kädet täristä, suusta lähti lyhyitä äännähdyksiä. Nieleskely voimistui ja hengittäminen vaikeutuu, kunnes happea alkaa haukkoa voimakkaasti. Sydän hakkaa rinnassa niin voimakkaasti, että että sen tuntee koko kehossa. Sitten katoaa kontrolli: todellisuus häviää, on vain valtava "tieto" siitä että kuolee aivan näillä sekuneilla. (Sanon tieto, koska kohtauksen ollessa päällä sitä ei voi pitää pelkkänä pelkona, vaan varmuus hengenlähdöstä on niin valtaisa, että sitä ei pidä kohtauksen ollessa päällä pelkkänä pelkona). Siinä jonkinaikaa valtaisan ahdistuksen ja muiden oireiden kanssa sitten kärsii, kunnes pikkuhiljaa alkaa helpottaa. Joskus itkin aivan hysteerisesti tunnin tai toisenkin kohtauksen jälkeen, jonka jälkeen valtava väsymys vei voiton.(Itse muistikuvat kohtauksista ovat katkonaisia, mutta valtaista ahdistusta ja kohtauksen tiettyjä vaiheita ei voi unohtaa. Osan olen kuullut ulkopuolisilta näkijöiltä)
Eli näin minulla. Oireet ovat yksilöllisiä , kuten hoitokeinotkin. Minulle kukaan ei kertonut kyseessä olevan paniikkihäiriö (paitsi oma äitini), ennekuin omalääkärini sen sitten totesi joskus kohtausten jo harvinaistuttua. En tiedä mistä johtui , että esim. psykologit ja psykiatri eivät sanoneet oikein juuta eikä jaata tilanteeseen, josta tunnen vihaa edelleen (Oikea hoito heti alkuvaiheessa olisi saattanut "pelastaa" minut sekä häiriöltä että muulta kuonalta joka sen kylkiäisenä tuli). Noihin aikoihin minua passittettiin kyllä jos jonkinmoisiin aivotutkimuksiin mm.epilepsian pois sulkemiseksi. On oikein, että asioista otetaan kunnolla selvyys ennenkuin ruvetaan mitään diagnosoimaan, mutta minulla tämä diagnoisointi jäi pelkkien muiden sairauksien poissulkemiseen. Se oli silloin.
Yksittäisiä paniikkokohtauksia voi kuka tahansa saada. Yksi määritelmä paniikkihäiriön diagnoosille on (ainakin ollut), se että häiriöstä voidaan puhua sitten, kun kohtaukset kroonistuvat (kohtauksen pelko ja ahdistus itsessään aiheuttaa uusia kohtauksia).
Minusta oireesi kuulostavat melko samanlaisilta osittain kuin omani. Paniikkihäiriö voi olla perinnöllistä, ainakin nykyisin ollaan sitä mieltä.
Minulta meni usko kaikennäköisiin kuraattoreihin ja psykologeihin. Kävin vielä jonkinaikaa sitten (ahdistuneisuushäiriö teki minusta luulosairaan, neuroottisia piirteitä ja masennusta alkoi ilmetä ja vajosin usein kuukausiakin kestävään tilaan, jolloin en erottanut unta enkä todellisuutta toisistaan ja elelin unenkaltaisessa utumaailmassa). Mielestäni monet ammattiauttajat käyttävät liikaa "rasti ruutuun" tehtäviä, kertoen yhden lomakkeen avulla (mukamas) kaiken sinusta. He sortuvat yleensä näkemään syyt vain ja ainoastaan perheessä,päihteissä tai väkivallassa (toki nämä ovat yleisiä syitä mielenterveyden ongelmiin, mutta eivät kaikki aina johdu niistä). Psykiatri, jonka kanssa en ollut hoitojaksoni kanssa vielä kertaakaan jutellut, kysyi minulta hoitoneuvottelussa: "No, haluatko sä jotain lääkettä?" Kun kysyin häneltä, että mitä minua sitten tarkalleen ottaen vaivaa, eihän edes osannut kertoa. Mielestäni ensin pitäisi tietää syyt , ennenkuin aletaan pumppaamaan lääkkeitä ja turruttamaan oireet niillä. En sano, että psykologit yms. ovat kaikki tälläisia, päinvastoin, nämä ovat yksittäistapauksia jotka valitettavasti osuvat joskus kohdalle. Mielestäni juuri ammattiapu, henkilö joka tietää asiasta ja jonka kanssa voi keskustella, olisi tärkeintä. En kiistä lääkkeiden tarpeellisuutta, kunhan ne ovat perustein määrätty. Monille lääkkeet ovat varmasti avuksi ja hyvä niin.
Kuten aiemmin mainitsin ovat oireet, hoito ja kokemukset yksilöllisiä, enkä tekstilläni mitenkään pyri kiistämään jonkun muun ajatuksia ja kokemuksia paniikkihäiriöstä.
Hyvää kesää kaikille !
Terve kaikki,
sitä vaan että tänään oli yksi jutustelukerta taas ja alkoivat miettimään että kannattaisko mulle hommata lääkitystä.
Eipä muuta.
Kiitos kaikille vastauksista.
Minua ainakin helpotti jo näin aluksi pelkästään se että sain teitää että sen on "vain" paniikkihäiriö kun itsekkin olen käynyt yleislääkärillä jo aikaisemmin n.vuosi sitten ja siellä lääkäri vain sano ettei oikee voi tehä mitään ja otti verenpaineen sen verran että verikokeissa kävin joissa ei ilmennyt mitään. Mutta nyt kun kävin yksityisellä ja hän sanoi että se saattaa olla paniikkihäiriö ni pelkästään tieto siitä helpotti jo yleistä pelkoa mistä huimaukseni johtuu.. On sitä tullut jo niin kauan mietittyä, mutta kun ei ole viittinyt yleislääkärille mennä kun tiesin ettei sitllä mitään tehä.
Oleellista kai on millaisissa tilanteissa koet mainitsemiasi tuntemuksia. Kaipaisit kognitiivista terapiaa ongelmaasi.
Mainitsemasi oireet ovat kehon fysiologinen vaste ahdistukselle tai pelolle. Aivojen limbinen järjestelmä säätelee tunteita ja emootioita ja jostain syystä tämä osasto on sinulla aktiivinen. Siihen voi vaikuttaa monikin asia historiastasi, oleellista olisi selvittää ne. Muista, että mielessäsi ja ajatuksissasi ei ole mitään vikaa vaan aivosi ja hermostosi reagoivat stressiin tuolla tavalla. Se, että keho reagoi noin voimakkaasti aiheuttaa ajatuksen siitä, että olenko psyykkisesti sairas? Et ole. Jos olisit, et kykenisi noin jäsentyneesti kertomaan oireistasi. Sen verran limbisestä järjestelmästä, että siihen ei voi tietoisesti vaikuttaa nopealla tavalla. Näin siksi, että limbinen järjestelmä on tavallaan automaattinen. Se valvoo kehon toimintoja ja reagoi ulkoiseen tai sisäiseen uhkaan omalla tavallaan. Sen takia terapiakin vaikuttaa hitaasti. Lääkitys parantaa hermosolujen inhibitiota ja sen vuoksi monissa tapauksissa se on ihan suositeltava juttu. Oleellista on kuitenkin saada keskusteluapua. Kehopsykoterapia olisi tehokas hoitomuoto oireisiisi. Toivottavasti saat apua. Vaadi sitä.