Tilanteeni on seuraavanlainen:
Olen tuntenut nykyisen "mieheni" reilut kaksi vuotta. Aiemmin olimme kavereita, joka sitten muuttui parisuhteeksi kokemieni elämän muutosten vuoksi. Ilmeisesti takerruin hädissäni hukkuvaan laivaan, mutta tästä en voi syyttää kuin itseäni.
Kuitenkin tällä kumppanillani on elämässä ennen minua ollut liki kahdenkymmenen vuoden päihteiden sekakäyttöä (lääkket ja runsas alkoholi). Alettuamme seurustelemaan, tein selväksi, että en hyväksy lääkkeiden käyttöä, koska käytössä olleet lääkkeet olivat määrätty muille ihmisille, joita sitten reseptillä apteekista haettiin ja päälle kaadettiin viinaa ihan huolella. Nyt kumppanini on ollut irti noista lääkkeistä joulukuusta 2008 lähtien. Alkoholia tosin ottaa edelleen, joskus liiaksikin (saattaa mennä yli kaksi viikkoa Lontoon sumussa).
Suhteemme alku sujui normaalisti, oli hellyyttä, rakkautta ja seksiä. Toki välillä humalassa myös väkivaltaa ja mustasukkaisuuttakin. Hakeutui itse omalääkärille masennuksesta ja sai lääkityksen, Cipralexia. Välillä on kännipäissään vedellyt kahdeksankin pilleriä perättäin, mutta nyt totesi, ettei saa niistä apua, joten lopetti ne kesken... Aiemmin käyttämänsä lääkeet (Alproxin, Levozin ja Citalopram?) olivat kuulemma parempia, etenkin, kun niitä otti tunnin välein...
Nyt kuitenkin viimeisen kahden kuukauden aikana on ilmennyt pelottavia oireita... Väkivalta on lisääntynyt, on tunneköyhyyttä ja yleistä välinpitämättömyyttä ympärille olevasta. Liian usein puhuu, kuinka haluaisi tappaa kaikki, kuinka kukaan ei merkitse mitään (ei edes omat lapset) ja on kiukkuinen kuin per****een ammuttu karhu. Ei puhu vaan vetäytyy oloihinsa. Jos yritän selvitellä tilannetta puhumalla, jopa selvinpäin on tullut tilanteita, joissa mustelmat ovat näytelleet pääosaa useiden viikkojen ajan. Tulee potkuja, lyöntejä sekä kodissa tapahtuvia pikku remontteja...
Ei ole tyytyväinen itseensä eikä kehenkään ympärillä olevaan. Jo suhteemme alkuaikoina puhui, kuinka edelliset naisystävät olivat sekopäitä ja mielipuolia, kukin omalla tavallaan, mutta en silloin huumassani kiinnittänyt asiaan huomiota. Nyt on alkanut syyttää minua siitä että rakkaan elämä on pilalla. On oma vikani, että saan selkääni ja on minun vikani, kun hänen stressinsieto kykynsä on nolla. Minä olen mielipuoli ja sekopää. Hajotan rakkaan pään haluamalla puhua (rakkaan mielestä lässytän) ja tästä johtuen joka päivä on minulle piinaa...
Tiedän, että suurin osa vastauksista tulee kehoittamaan eroamaan, ja sen minä tiedänkin... Mutta onko mitään tahoa, josta saisin rakkaalleni apua, koska tiedän hänen sitä kipeästi tarvitsevan. Vaikka eroaisimme, tuen häntä siinä, että hakee apua ja yrittää edes saada elämänsä järjestykseen. Näin voin itsekin paremmalla mielellä jatkaa elämääni ilman huolta siitä, mitä tulee tapahtumaan. Vai onko tavoitteeni liian utopistinen tuon parantumisen ja avun hakemisen tukemisen suhteen? Olisiko viisainta nostaa kiireesti kytkintä ja lähteä? Ajattelematta sitä, mitä rakkaalle ihmiselle tapahtuu... Onni on se, että meillä ei ole yhteisiä lapsia, molemmilla on edellisistä liitoistaan "omia".
Kertokaa kokemuksistanne vastaavassa tilanteessa... Ja kertokaa kumpi meistä on sekopää ja mielipuoli, minä vai mieheni? Vai peräti molemmat? Onko mieheni piirteissä narsistisuuksia vai johtuuko nykyinen käyttäytyminen edelleen alkuaikoinamme käyttämiensä lääkkeiden vieroitusoireista? Siis liki kahdeksan kuukauden jälkeen...
Olen neuvoton ja peloissani, pliis, auttakaa!
Ja kiitos jo etukäteen asiallisista vastauksista. Vastaan mielelläni myös esille tuleviin kysymyksiin tilanteeni selvittämiseksi... En kaipaa moraalisia saarnoja vaan reilusti apuja ja neuvoja...;)
Olen tuntenut nykyisen "mieheni" reilut kaksi vuotta. Aiemmin olimme kavereita, joka sitten muuttui parisuhteeksi kokemieni elämän muutosten vuoksi. Ilmeisesti takerruin hädissäni hukkuvaan laivaan, mutta tästä en voi syyttää kuin itseäni.
Kuitenkin tällä kumppanillani on elämässä ennen minua ollut liki kahdenkymmenen vuoden päihteiden sekakäyttöä (lääkket ja runsas alkoholi). Alettuamme seurustelemaan, tein selväksi, että en hyväksy lääkkeiden käyttöä, koska käytössä olleet lääkkeet olivat määrätty muille ihmisille, joita sitten reseptillä apteekista haettiin ja päälle kaadettiin viinaa ihan huolella. Nyt kumppanini on ollut irti noista lääkkeistä joulukuusta 2008 lähtien. Alkoholia tosin ottaa edelleen, joskus liiaksikin (saattaa mennä yli kaksi viikkoa Lontoon sumussa).
Suhteemme alku sujui normaalisti, oli hellyyttä, rakkautta ja seksiä. Toki välillä humalassa myös väkivaltaa ja mustasukkaisuuttakin. Hakeutui itse omalääkärille masennuksesta ja sai lääkityksen, Cipralexia. Välillä on kännipäissään vedellyt kahdeksankin pilleriä perättäin, mutta nyt totesi, ettei saa niistä apua, joten lopetti ne kesken... Aiemmin käyttämänsä lääkeet (Alproxin, Levozin ja Citalopram?) olivat kuulemma parempia, etenkin, kun niitä otti tunnin välein...
Nyt kuitenkin viimeisen kahden kuukauden aikana on ilmennyt pelottavia oireita... Väkivalta on lisääntynyt, on tunneköyhyyttä ja yleistä välinpitämättömyyttä ympärille olevasta. Liian usein puhuu, kuinka haluaisi tappaa kaikki, kuinka kukaan ei merkitse mitään (ei edes omat lapset) ja on kiukkuinen kuin per****een ammuttu karhu. Ei puhu vaan vetäytyy oloihinsa. Jos yritän selvitellä tilannetta puhumalla, jopa selvinpäin on tullut tilanteita, joissa mustelmat ovat näytelleet pääosaa useiden viikkojen ajan. Tulee potkuja, lyöntejä sekä kodissa tapahtuvia pikku remontteja...
Ei ole tyytyväinen itseensä eikä kehenkään ympärillä olevaan. Jo suhteemme alkuaikoina puhui, kuinka edelliset naisystävät olivat sekopäitä ja mielipuolia, kukin omalla tavallaan, mutta en silloin huumassani kiinnittänyt asiaan huomiota. Nyt on alkanut syyttää minua siitä että rakkaan elämä on pilalla. On oma vikani, että saan selkääni ja on minun vikani, kun hänen stressinsieto kykynsä on nolla. Minä olen mielipuoli ja sekopää. Hajotan rakkaan pään haluamalla puhua (rakkaan mielestä lässytän) ja tästä johtuen joka päivä on minulle piinaa...
Tiedän, että suurin osa vastauksista tulee kehoittamaan eroamaan, ja sen minä tiedänkin... Mutta onko mitään tahoa, josta saisin rakkaalleni apua, koska tiedän hänen sitä kipeästi tarvitsevan. Vaikka eroaisimme, tuen häntä siinä, että hakee apua ja yrittää edes saada elämänsä järjestykseen. Näin voin itsekin paremmalla mielellä jatkaa elämääni ilman huolta siitä, mitä tulee tapahtumaan. Vai onko tavoitteeni liian utopistinen tuon parantumisen ja avun hakemisen tukemisen suhteen? Olisiko viisainta nostaa kiireesti kytkintä ja lähteä? Ajattelematta sitä, mitä rakkaalle ihmiselle tapahtuu... Onni on se, että meillä ei ole yhteisiä lapsia, molemmilla on edellisistä liitoistaan "omia".
Kertokaa kokemuksistanne vastaavassa tilanteessa... Ja kertokaa kumpi meistä on sekopää ja mielipuoli, minä vai mieheni? Vai peräti molemmat? Onko mieheni piirteissä narsistisuuksia vai johtuuko nykyinen käyttäytyminen edelleen alkuaikoinamme käyttämiensä lääkkeiden vieroitusoireista? Siis liki kahdeksan kuukauden jälkeen...
Olen neuvoton ja peloissani, pliis, auttakaa!
Ja kiitos jo etukäteen asiallisista vastauksista. Vastaan mielelläni myös esille tuleviin kysymyksiin tilanteeni selvittämiseksi... En kaipaa moraalisia saarnoja vaan reilusti apuja ja neuvoja...;)
Vastaukset 2
Vanhimmat
Eihän tuosta noin ainakaan mitään järkevää tule. Kaverisi pitäisi tunnustaa itselleen tilanne ja hakeutua hoitoon. Tuolla elämänasenteella ei pysty käymään töissä, eikä huolehtimaan perheestään.
Valitettavasti vaan on niin, että alkoholismin hoito on hemmetin vaikea asia. Vielä vaikeammaksi sen tekee sekakäyttö ja piittaamattomuus mielialalääkkeiden annostelusta. Terapiaa ja laitoshoitoa?! Miehelläsi ei ole elämänhallintaa ilmeisesti juuri lainkaan.
Monet ihmiset kuvittelevat voivansa "parantaa" kumppaninsa huonoista tavoista, holismista, huumeista jne. Valitettavasti se on aika utopiaa. Hyvä tahto ei pelkästään riitä. Miehesi on sairas, et voi parantaa häntä. Siihen on olemassa aivan muut tahot.
Näyttää aika masentavalta. Sinulla on elettävänä ainoastaan sinun oma loppu elämäsi, ei sinun tarvitse tuhlata elämääsi miehellesi. Olet vastuussa myös lastesi hyvinvoinnista. Ehkäpä kannattaisi luovuttaa ja mahdollisuuksien mukaan tukea miehesi tervehtymistä, mutta "melko kaukaa".
Et ole sekopää, miehesi on ehdottomasti.
Miehesi saattaa olla narsisti, mutta hän saattaa olla myös tunnehäiriöinen psykopaatti, jonka edesottamuksia on vaikea ennustaa.
sinulle - ja toivon kanssasi parempaa.
Neuvoa en osaa tuossa tilanteessa, mutta eroa en ainakaan kannata.
Haavoja eroista aina tulee.
Elämä on aina taistelua, kuin merenkäyntiä (elämän merellä) elämämme; välillä parempaa, välillä huonompaa, uskoisin että itse kullakin.
Elämää tämä vain on, ei sen kummempaa.
"Mutta mikä parasta on ollut, on tuskaa ja vaivaa ollut".. on joku sanonut.
Vaikka on välillä myrskyä, se tekee elämän elämisen arvoiseksi.
Ne, jotka aina pysyttelevät turvallisesti satamassa, eivätkä uskaltaudu ulapalle, eivät saa paljon kokeakaan elämässä mitään.
Tässä minun filosofiani.
Joten: päivä kerrallaan. Itse yrittäen parhaansa (rukoillen parempaa toisellekin) rohkeasti eteenpäin.