Luulin että se on jotain upeeta, mutta enhän minä sitä voinut tietää, eihän minulla koskaan ole ollut ystäviä. Minulla oli vain jotain pintapuolisia luuloja, raapaisuja muiden ihmisten elämistä.
No kokeilin sitten itse, hankin harrastuksen, ja sieltä löysinkin ihmisen joka omien sanojensa mukaan oli ollut todella yksinäinen ennen kuin tapasi minut. Kävimme yhdessä lenkillä, kaupungilla, pidimme kaksin kotibileitä, ja niin edespäin, mitä nyt toisen ihmisen kanssa voi tehdä.
Ja mä odottelin koko ajan että milloin tää alkaa tuntua OIKEALTA, joltain muulta kuin minun itsekkäältä leikiltäni ajaa pois oma yksinäisyyteni.
Tapailen häntä yhä, sillä ilmeisesti minun "ystävyyteni" merkitsee hänelle jotain. Laitanko välit poikki? Haluaisitko sinä omistaa ystävän, jonka puoleen voisit kääntyä ja joka ei petä luottamustasi, mutta joka ei oikeastaan välitä oletko se sinä vai joku muu? Voisin olla hänen ystävänsä samasta syystä kuin tuon kissalleni ruokaa. Velvollisuus, kunnioitus toista elävää olentoa kohtaan. Oikeastaan pelastaisin palavasta talosta ennemmin kissani kuin hänet. En itkisi jos hän lähtisi.
En ole erakko, yö on täynnä ihmisiä jotka eivät ehkä ole yksinäisiä mutta istuvat silti yksin. Jos joku ei halua kuunnella tuntemattoman jorinoita, ei siinä mitään: torjunta ei ole suora hyökkäys persoonaani vastaan, sillä torjuja ei tunne minua.
En usko olevani niin uniikki tapaus, ettei maailmassa olisi muita, jotka voisivat tajuta tämän saman asian. Kokeilkaa sitä ystävyyttä, ehkä huomaatte ettei se ole niin upea asia kuin olette luulleet. Yksinäisyys ei merkitse minulle enää mitään, sillä sitä ei ole. Miten voisin olla yksin, kun maailmassa on miljoonia kaltaisiani hengittäviä olentoja joilla kaikilla on sama kohtalo? Miksi onnellisuuteen tarvitaan jotain tunteellisia siteitä ihmisten välillä? Luonto ei tunne, mutta silti se kukkii.
Tällainen yöllinen kirjoitelma tässä. Lähinnä vain haluaisin mielipiteenne siitä, mitä minun kannattaisi ystäväni suhteen tehdä, mutta voitte toki haukkua minut tunteettomaksi paskaksi jos se saa teidät tuntemaan olonne paremmaksi.
No kokeilin sitten itse, hankin harrastuksen, ja sieltä löysinkin ihmisen joka omien sanojensa mukaan oli ollut todella yksinäinen ennen kuin tapasi minut. Kävimme yhdessä lenkillä, kaupungilla, pidimme kaksin kotibileitä, ja niin edespäin, mitä nyt toisen ihmisen kanssa voi tehdä.
Ja mä odottelin koko ajan että milloin tää alkaa tuntua OIKEALTA, joltain muulta kuin minun itsekkäältä leikiltäni ajaa pois oma yksinäisyyteni.
Tapailen häntä yhä, sillä ilmeisesti minun "ystävyyteni" merkitsee hänelle jotain. Laitanko välit poikki? Haluaisitko sinä omistaa ystävän, jonka puoleen voisit kääntyä ja joka ei petä luottamustasi, mutta joka ei oikeastaan välitä oletko se sinä vai joku muu? Voisin olla hänen ystävänsä samasta syystä kuin tuon kissalleni ruokaa. Velvollisuus, kunnioitus toista elävää olentoa kohtaan. Oikeastaan pelastaisin palavasta talosta ennemmin kissani kuin hänet. En itkisi jos hän lähtisi.
En ole erakko, yö on täynnä ihmisiä jotka eivät ehkä ole yksinäisiä mutta istuvat silti yksin. Jos joku ei halua kuunnella tuntemattoman jorinoita, ei siinä mitään: torjunta ei ole suora hyökkäys persoonaani vastaan, sillä torjuja ei tunne minua.
En usko olevani niin uniikki tapaus, ettei maailmassa olisi muita, jotka voisivat tajuta tämän saman asian. Kokeilkaa sitä ystävyyttä, ehkä huomaatte ettei se ole niin upea asia kuin olette luulleet. Yksinäisyys ei merkitse minulle enää mitään, sillä sitä ei ole. Miten voisin olla yksin, kun maailmassa on miljoonia kaltaisiani hengittäviä olentoja joilla kaikilla on sama kohtalo? Miksi onnellisuuteen tarvitaan jotain tunteellisia siteitä ihmisten välillä? Luonto ei tunne, mutta silti se kukkii.
Tällainen yöllinen kirjoitelma tässä. Lähinnä vain haluaisin mielipiteenne siitä, mitä minun kannattaisi ystäväni suhteen tehdä, mutta voitte toki haukkua minut tunteettomaksi paskaksi jos se saa teidät tuntemaan olonne paremmaksi.
Vastaukset 52
Vanhimmat
Yrität tuossa lopussa jo valmiiksi estää eriävät vastaukset, mutta tässä siitä huolimatta sellainen.
Harva on kokenut täydellistä yksinäisyyttä, jossa ei edes kuukausiin näe ketään toista ihmistä. Saat ihmisistä jotain silloinkin, kun et puhu heidän kanssaan ja olet suhteessa heihin silloinkin, kun kuvittelet, ettei mitään suhdetta ole. Yksinäinen ihminenkin peilaa itseään esimerkiksi siihen, mitä kuvittelee toisten ajattelevan itsestään. Itse asiassa kirjoitelmasikin on osoitus toisen ihmisen tarpeesta. Sinulle ei riittänyt pohtia esittämääsi vain mielessäsi, vaan halusit kirjoittaa sen tänne, ihmisten luettavaksi. Halusit herättää itsestäsi jonkin mielikuvan muissa.
Itsensä ylentävä suhtautuminen suhteessa ystävääsi tai toisiin ihmisiin (minähän en tarvitse ketään), ei tarkoita, kuten tänne osoitettu kirjoituksesikin todistaa, ettetkö tarvitsisi toisia. Tässä sinulle siis toista ihmistä...
Niin, ja useinhan on niin, että minkä ihminen ankarimmin pyrkii peittämään, juuri se näkyy (sanon: minähän en ketään tarvitse, tarkoitan: minähän niin kovasti tarvitsisin sinua).
"Yrität tuossa lopussa jo valmiiksi estää eriävät vastaukset..."
Miten minä ne yritin estää? Minähän annoin luvan jopa haukkua.
"Harva on kokenut täydellistä yksinäisyyttä, jossa ei edes kuukausiin näe ketään toista ihmistä."
Niin, mutta tässä ei nyt ole siitä kysymys. Tai joo, ehkä "ystävälläni" on ollut todella yksinäisiä kausia elämässään, ehkä jopa kuukausia näkemättä ketään. Ja siksi mä kysyinkin, että mitä tekisin "ystäväni" suhteen. Sinä et vastannut siihen. Uskon että tällä palstalla pyörii näitä Tosi-yksinäisiä, joten voisiko joku teistä antaa vähän mielipidettä, onko tällainen kusipääkaveri parempi kuin ei kaveria ollenkaan.
"...ja olet suhteessa heihin silloinkin, kun kuvittelet, ettei mitään suhdetta ole."
Mitä minä kuvittelen? Ei siinä ainakaan YSTÄVYYS-suhteesta ole kyse, jostain muusta inhimillisestä suhteesta ehkä kyllä.
"Itse asiassa kirjoitelmasikin on osoitus toisen ihmisen tarpeesta. Sinulle ei riittänyt pohtia esittämääsi vain mielessäsi, vaan halusit kirjoittaa sen tänne, ihmisten luettavaksi."
Olen pohtinut tätä mielessäni enkä ole päässyt siihen tulokseen että voisin jotain päättää. Neuvon kysyminen niiltä joiden uskoo tietävän paremmin ei kai ole millään tavalla väärin.
"Halusit herättää itsestäsi jonkin mielikuvan muissa."
Ehkä, tai ehkä vain haluan neuvoja. Ja kuulla ajatuksianne aiheesta. Toisten mielipiteistä ei voi olla välittämättä, ne vaikuttavat maailmaan ja tässä maailmassa minun täytyy elää.
"Itsensä ylentävä suhtautuminen suhteessa ystävääsi tai toisiin ihmisiin (minähän en tarvitse ketään), ei tarkoita, kuten tänne osoitettu kirjoituksesikin todistaa, ettetkö tarvitsisi toisia."
Milloin sanoin etten tarvitse ketään? Sanoin vain, etten koe tarvitsevani mitään pitempää ystävyyssuhdetta yhden ihmisen kanssa, koska saan kaiken tarvitsemani lyhyistä hetkistä tuntemattomienkin kanssa. Mutta tämä "ystäväni" saattaa olla erilainen, ja siksi haluan ajatella hänen tunteitaan, enkä soisi hänen kiintyvän minuun enempää jos en ole sitä mitä yksinäinen ihminen todella haluaa.
"Niin, ja useinhan on niin, että minkä ihminen ankarimmin pyrkii peittämään, juuri se näkyy (sanon: minähän en ketään tarvitse, tarkoitan: minähän niin kovasti tarvitsisin sinua). "
Kuten sanoin, en ole erakko. Tarvitsen kyllä ihmisiä, mutten ymmärrä miksi yhtä tiettyä pitäisi/kuuluisi/voisi tarvita.
Mulla on joitakin sellaisia (huonoja) kavereita muutamia, joita en surisi vaikka ne painuisivat helvettiin. Olen käynyt niiden kanssa kaupungilla, mutta se ei tuntunut miltään. Tuli vain väsynyt olo... löydän enemmän iloa siitä jos olen yksin TAI todella hyvän ystävän (joita on vain 1) kanssa.
Minä en väsy tämän "ystäväni" kanssa. Hänen juttunsa eivät kyllästytä minua, eivät ärsytä, eivät saa mitään negatiivista reaktiota aikaan. Päinvastoin, hänen kanssaan on mukava olla, mutta niin on myös tuhansien muidenkin, joten minulle on aivan sama, vietänkö illan hänen kanssaan vai etsinkö taas jonkun tuntemattoman, jonka kanssa en sitten pidä yhteyttä enää jälkeenpäin.
Jos sinulle on aivan sama, oletko ystäväsi kanssa vai et, miten me voisimme sinua auttaa?
Kirjoitat, että hänen kanssaan on mukava olla, mutta sinulle on aivan sama, vietätkö aikasi hänen kanssaan vai jonkun tuntemattoman. Tokihan minäkin voisin kaveerata tuhannen muun ihmisen kanssa, voisin pitää tai olla pitämättä tuhannesta muusta... Ero on vain siinä, että nuo tuhat muuta eivät kuulu elämääni.
Ihminen on vastuullinen paitsi itsestään myös muista. Tunnut ajattelevan kovin itsekeskeisesti. Kyse ei ole vain saamisesta vaan myös antamisesta. Entä jos ne tuhannet tuntemattomat ajattelisivat "Voi ei! Tuolta tulee joku ärsyttävä tuntematon vääntämään juttua, vaikken halua puhua sille", ja kieltäytyisivät kommunikoimasta kanssasi. Itsekin olen ajatellut tuntemattomista seuraan tunkeutujista toisinaan näin. Olen kuitenkin ollut avoin tilanteelle ja jutellut. Olen ajatellut myös heitä, en vain itseäni. Jos olisin ajatellut vain itseäni olisin todennut:"Painu nyt v*ttuun siitä selittämästä".
Saattaa olla, että et vielä osaa olla ystävyydessä, sillä totesit ekassa postauksessasi tämän olleen tutustuminen ystävyyteen. Ehkä olet yksinäisyydessäsi turruttanut tunteesi, tullut kyyniseksi. Pitkien ihmissuhteiden arvoa ei halua nähdä, jos niistä ei voi päästä osalliseksi. Itse voin kuitenkin kohdaltani todeta, että satunnainen tuntematon ei voi tarjota sitä puolta ystävyydestä, jonka kiintymys, toisen tunteminen ja vastoinkäymisten voittaminen yhdessä tuottaa. On onnea kokea, että joku tuntee sinut, mutta silti on yhä kanssasi.
Tuntemattomien kanssa voit paeta vastuuta ja syvempiä tunteita, mutta myös itseäsi. On helpompi sanoa, minua ei kosketa mikään, kuin oikeasti panna itsensä alttiiksi ja välittää. Ne tuntemattomat sinä voit jättää ja heille on helpompi esittää muuta kuin on, mutta jos antaisit jonkun päästä lähellesi, tuo toinen voisikin jättää ja torjua SINUT (ei vain jotain tilannetta varten syntynyttä roolia tai kuvajaista).
löytäisikään enää tuon "ystäväsi" jälkeen KETÄÄN, joka haluaisi kanssasi viettää aikaa, tehdä noita juttuja mitä kerroit, kaupungilla käyntiä, bileitä jne.
Jos kukaan ei haluaisikaan olla kanssasi? luulisin, että silloin huomaisit, että oli se sinun nykyinen ystäväsi sittenkin tärkeä.
Vai eikö sua haittaisi yhtään jos joutuisit jatkossa käymään yksin lenkillä, ja pitämään yksin ne bileet?
"Jos sinulle on aivan sama, oletko ystäväsi kanssa vai et, miten me voisimme sinua auttaa?"
Mun "ystävälleni" se ei ehkä oo ihan sama, haluisin vaan tietää että onko Tosi-yksinäisen parempi olla sitten ihan yksin kuin ilman tällaista itsekästä kaveria. Enkös olekin itsekäs? Voisitte yrittää auttaa "ystävääni" minun kauttani.
"Ero on vain siinä, että nuo tuhat muuta eivät kuulu elämääni."
Kyllä he kuuluvat sun elämääsi ainakin sen hetken ajan, kun olet heidän kanssaan.
"Entä jos ne tuhannet tuntemattomat ajattelisivat "Voi ei! Tuolta tulee joku ärsyttävä tuntematon vääntämään juttua, vaikken halua puhua sille", ja kieltäytyisivät kommunikoimasta kanssasi."
Kuten taisin ensimmäisessä viestissäni sanoa: Ei se ole mikään henkkoht loukkaus mua kohtaan, en siitä suutu/suruunnu whatever. Mutta jos nyt tarkoitat sitä, että joka ikinen torjuisi minut eikä mulla enää olisi juttuseuraa... Jos niin olisi, eivätkö ihmiset sitten olisi aika itsekkäitä, kun ei edes muutamaa minuuttia voida antaa toiselle, varsinkin kun istuu yksin toimettomana? Ja jos maailma oikeesti olisi sellainen, ettei tuntemattomille olisi mahdollista jutella, niin kyllä minä sitten keksisin jotain muuta. Mutta maailma nyt vaan ei ole sellainen.
"Itsekin olen ajatellut tuntemattomista seuraan tunkeutujista toisinaan näin. Olen kuitenkin ollut avoin tilanteelle ja jutellut. Olen ajatellut myös heitä, en vain itseäni. Jos olisin ajatellut vain itseäni olisin todennut:"Painu nyt v*ttuun siitä selittämästä"."
Jos olisit käskenyt painua vittuun (tai ilmoittanut asian kohteliaammin kuten sivistyneet ihmiset yleensä tekevät), se ei olisi ollut millään tavalla itsekästä. Siinä sinä tekisit molemmille palveluksen, sekä itsellesi että tälle tuntemattomalle henkilölle. Vaikka minä olenkin mielestäsi itsekeskeisesti ajatteleva, en minä silti halua häiritä ketään, mutta enhän voi tietää häiritsenkö, jos sitä ei sanota. Pitäisikö minun olettaa, että kukaan ei halua seuraa tuntemattomalta? Entä sitten ne, jotka potevat yksinäisyyttä ja joiden päivää/iltaa minä mahdollisesti voisin piristää?
"Pitkien ihmissuhteiden arvoa ei halua nähdä, jos niistä ei voi päästä osalliseksi."
Pääsisinhän minä nyt osalliseksi sellaiseen. Toki voit ihan vapaasti luulla että kaikessa poikkeavassa on aina kyse jostain psykologisesta vääntelystä ja kääntelystä, mutta suosittelen vähän vapaampaa ajattelua.
"Itse voin kuitenkin kohdaltani todeta, että satunnainen tuntematon ei voi tarjota sitä puolta ystävyydestä, jonka kiintymys, toisen tunteminen ja vastoinkäymisten voittaminen yhdessä tuottaa. On onnea kokea, että joku tuntee sinut, mutta silti on yhä kanssasi."
Niin, se on sinulle onnea, ja minä ymmärrän miksi, minähän olen elänyt koko ikäni täällä ja nähnyt mikä on Yleisesti Hyväksyttävää ja Tavoittelemisen Arvoista. Onko niin, että kaikki siitä eriävä sitten on jokin psykologinen vika, josta ehkä voisi/pitäisi päästä eroon?
"Tuntemattomien kanssa voit paeta vastuuta ja syvempiä tunteita, mutta myös itseäsi. On helpompi sanoa, minua ei kosketa mikään, kuin oikeasti panna itsensä alttiiksi ja välittää."
Jos ei ole syvempiä tunteita ketään yksittäistä henkilöä kohtaan, tarkoittaako se ettei niitä ole ollenkaan tai että niitä pakenee? Vastuuta ehkä pakenen, mutta kai vastuun ottamista on sekin etten halua tehdä väärin tälle "ystävälleni"? Miksi ihmisen pitäisi ottaa niin hirveän paljon vastuuta, jos tietää ettei sillä saavuta mitään mistä nauttisi? Vai onko aivan itsekästä ajatella omia nauttimisiaan tässä asiassa? Jos on, niin sitten jokainen saisi minun puolestani olla himpun verran itsekkäämpi, kaikilla olisi sitten parempi olla.
"...tuo toinen voisikin jättää ja torjua SINUT (ei vain jotain tilannetta varten syntynyttä roolia tai kuvajaista)."
Minun "ystäväni" voisi torjua minut, eikä ajatus siitä pelota minua. Hänen seurassaan olen ollut oma itseni, kuten myös jokaisen muunkin kanssa. Ja mietippä, kuinka paljon sinäkin olet tavallaan vain rooli, jonka sinun olemuksesi, elämäsi, menneisyytesi ja kokemuksesi ovat rakentaneet. Onko roolisi ikinä valmis, pitäisikö sen olla, ja kuuluisiko meidän elää roolimme mukaan päivä kerrallaan nauttien vai kituuttaa tulevaisuuden mahdollista roolimuutosta varten?
En voi sanoa varmaksi, mitä huomenna tai vaikka kymmenien vuosien kuluttua ajattelen, mutta nyt minusta on aivan mukavaa käydä kaupungilla ja lenkillä yksin. Itse asiassa toisen kanssa nuokin asiat vain vaikeutuvat, mutta en minä siitä suuremmin välitä. Jos toinen saa minun seurastani jotain, se syrjäyttää kaiken muun haitan. Mutta enhän minä yksin olisi, vaikkei minulla olisikaan tätä "ystävääni" mukana kaikessa missä hän nyt on mukana. Ihmisiä on joka puolella.
Jos kukaan ei haluaisi olla kanssani? Tarkoitatko, että jos kukaan tuntematon ei suostuisi sanomaan minulle sanaakaan eikä kukaan suostuisi tulemaan kymmentä metriä lähemmäksi? Aina voi jossitella, jos olisi niin ja näin ja noin, mutta tiettyjä tilanteita ei todellisuudessa voi tapahtua, joten miksi jossitella?
Bileetkin ovat hauskempia siellä, missä on enemmän ihmisiä. Rauhallinen koti-ilta on sekin parempi, kun ei tarvitse ottaa huomioon toista. Saan vaihtaa leffaa milloin haluan tai vaikka lähteä pakkaseen neljän kilometrin lenkille kesken kaiken. Ja jos joskus haluan olla kaksin jonkun kanssa kotonani, kyllä siihenkin löytyy joku tuntematon, hänelle vain täytyy ehkä antaa jotain muutakin, mutta mikäs siinä, elämä on antamista ja saamista.
No, siinäpä oli kaikki kirjoittamani käsitetty väärin ja astettu omaa egoa uhkaamattomaan muottiin... En jaksa lähteä korjaamaan käsityksiisi sopiviksi väänneltyjä ajatuksiani, koska selkeästi et halua nähdäkään muuta kuin mitä tällä hetkellä näet. Ehkäpä yksinäisyys on siinäkin tehnyt tehtävänsä. Tekstistäsi luen kuitenkin sinusta aivan muuta kuin yrität niin kovasti todistaa.. Sitä on ihmisten kohtaaminen..
Kelpaako tämä vastaus: Älä kiinny kehenkään. Ei kannata. Jätä tämä kaverisi heti. Sano, ettet halua enää nähdä, koska hän on yhtä merkityksetön kuin kuka tahansa vastaantulija, jolle pintapuolisesti juttelet. Hylkää ihmiset kuin roskat. Älä ota yhteyttä. Mutta jos et koskaan ota yhteyttä kahta kertaa, älä ota yhtäkään. Älä anna kiintymystä kenellekään. Ole yksin, sillä sinähän tiedät, mitä ystävyys on, kun kerran sitä kokeilit.
Niin, meidän tehtävämme ei ole sinun kauttasi pelastaa ketään..
Toivottavasti minä en ole se, joka kääntää sinulle selkäsi, kun jälleen etsit tuntematonta viihdykettä, kun et itsekkyydeltäsi kyennyt pitämään kiinni niistäkään, jotka sinusta olisivat kiinni pitäneet...
No, säpä kumma jamppa oot, kun tosta vaan pääset kaikkien tuntemattomien bileisiin. Tuskin.
Sä oot vaan tullu katkeraks, ku et ilmeisesti naistakaan saa ellet maksa. Osta poika rahalla vaan ne kaveritkin.
Joten pieni lisäys loppuun. Tuskinpa me kohtaisimmekaan, kun en ole mikään maksullinen nainen..
Enpä nyt käsitä että miten käsitin kaiken väärin, mutta sillepä ei ilmeisesti voi enää mitään kun et halua oikoa.
"...ja astettu omaa egoa uhkaamattomaan muottiin..."
Halusitko sinä uhata minun egoani? No, olin kai niin sinisilmäinen että se meni ihan ohi.
Minä uskon tietäväni mitä ystävyys on MINULLE. Se ei ilmeisesti ole samaa "ystävälleni". Taidanpa olla rehellinen hänelle ja kertoa miltä tää tuntuu (tai miltä tää ei tunnu), sillähän se selviää. Yritin vaan olla epäitsekäs ja hoitaa tän homman niin etten loukkaa häntä.
"Älä anna kiintymystä kenellekään."
Miksen? Onko Ainoa Oikea kiintymyslaji pitkäaikainen ja pysyvä?
"Niin, meidän tehtävämme ei ole sinun kauttasi pelastaa ketään.."
Ei tehtävä, eikä ehkä pelastus, mutta käsittääkseni ihmiset kyselevät neuvoja keskustelupalstoilla kaiken aikaa, miksen minäkin voisi kerran kokeilla. Ehkä sinulle on niin kovin vaikea tajuta, miksi näin teen, sillä minähän olen niiin itsekäs, etten koskaan ajattele toisia.
"Toivottavasti minä en ole se, joka kääntää sinulle selkäsi, kun jälleen etsit tuntematonta viihdykettä,..."
Miksi? Saat sinä kääntää minulle selkäsi. Ei siinä luulisi kauaa kummankaan elämä menevän hukkaan.
"...kun et itsekkyydeltäsi kyennyt pitämään kiinni niistäkään, jotka sinusta olisivat kiinni pitäneet..."
Voit puhua kykenemisestä, ihan vapaasti. Joku muu verbi ehkä olisi sopivampi.
...kohdattaisi vaikka olisitkin maksullinen nainen, en nimittäin ole lesbo.
En väittänyt pääseväni kaikkien tuntemattomien bileisiin.
Minä en tietääkseni missään välissä puhunut rahasta. Jotain muutakin voi antaa kuin rahaa, vaikkapa sitten sitä Kuuluisaa Kiintymystä, josta minä en ilmeisesti tiedäkään mitään jos teidän juttujanne on uskominen.
Enkä minä naista halua. Mistä ihmeestä te päättelette että olen mies?
Aiemmassa viestissäsihän kirjoitit jotenkin näin: "bileetkin ovat paremmat, kun on enemmän porukkaa". Mitä tuosta nyt voisi muuta päätellä? Jos kerran olet ilmoittanut viihtyväsi tuntemattomien kanssa, joihin ei tarvitse uudelleen ottaa yhteyttä, on näiden bileidenkin oltava jonkun tuntemattoman järkkäämiä. Eri asia on, jos olet päässyt niihin tämän kaverisi kautta. Mutta silloinhan sinulla ei mitään bileitä ilman häntä olisikaan.. Tai no, voidaanhan työ/opiskelupaikan bileisiin kutsua hyvän tavan mukaisesti ihan kaikki..
Kiintymyksestä.. Käsittääkseni kiintymys on jotain, joka syntyy pitkäkestoisemmassa ihmissuhteessa (kiintyä johonkin). Miten voit kiintyä kaikkiin tuntemattomiin, joita näet vain kerran? Eikö sinulle tule hyväksikäytetty olo? Miksi sinun pitää "ostaa" (vaihtokaupalla tai muuten) kaikki suhteesi?
Itse en vain jotenkin ymmärrä "ongelmaasi". Jos kerran viihdyt kaverisi kanssa yhtä hyvin kuin näiden kaikkien tuntemattomien, niin mikset sitten ole tämän kaverisi kanssa. Jos joku on valmis olemaan kanssasi ystävyydestä, siksi että sinä olet juuri sinä etkä kuka tahansa muu, niin sinä vietät aikasi mieluummin jonkun tuntemattoman kanssa, jolle on aivan sama kuka siinä vieressä on. Kunhan joku, jolta voi hiukan "ostaa" kiintymystä, ja unohtaa.. Eipä ole velvollinen mihinkään...
Tuskinpa ne bussipysäkkikaverit, joiden kanssa ei edes yhteystietoja ole vaihdettu, ovat tulossa auttamaan, kun apua tarvitset (henkistä tai konkreettista). Siinä sinäkin saisit jotain...
"Aiemmassa viestissäsihän kirjoitit jotenkin näin: "bileetkin ovat paremmat, kun on enemmän porukkaa". Mitä tuosta nyt voisi muuta päätellä?"
Sen siitä voi päätellä, etten missään vaiheessa ole väittänyt pääseväni KAIKKIIN bileisiin.
"...on näiden bileidenkin oltava jonkun tuntemattoman järkkäämiä."
Kyllä.
"Eri asia on, jos olet päässyt niihin tämän kaverisi kautta. Mutta silloinhan sinulla ei mitään bileitä ilman häntä olisikaan.."
En ole. Niin, tajuaahan tuon tyhmempikin.
"Tai no, voidaanhan työ/opiskelupaikan bileisiin kutsua hyvän tavan mukaisesti ihan kaikki.."
Jos minut sellaiseen kutsutaan, onko välttämättä kyseessä vain hyvä tapa?
"Miten voit kiintyä kaikkiin tuntemattomiin, joita näet vain kerran?"
Pidän ihmisistä, mutta en ymmärrä miksi minun pitäisi kiintyä yhteen enemmän kuin toiseen, kun en ensinnäkään ehkä tiedä tästä toisesta mitään, koska olin liian kiintynyt ensimmäiseen.
"Eikö sinulle tule hyväksikäytetty olo?"
Tämä kysymys yllätti, luulin että pidät minua hyväksikäyttävänä osapuolena... Mutta miksi minulle hyväksikäytetty olo tulisi, saanhan minä itsekin jotain.
"Miksi sinun pitää "ostaa" (vaihtokaupalla tai muuten) kaikki suhteesi?"
Sitähän se pitkäkestoinen ystävyyskin on. Vaihtokauppoja. Annetaan omaa aikaa toiselle, toinen antaa omaansa. Annetaan ymmärrystä, toinenkin antaa. Sillä jos toinen ei anna mitään, mitä ystävyyttä se on? Ja kun kyse on lyhyemmästä jutusta, tuskin kukaan lähtee sellaiseen ellei itse saisi siinä mitään, en lähtisi muuten minäkään. Se on reilu vaihtokauppa, kun molemmat saavat jotain.
"Jos kerran viihdyt kaverisi kanssa yhtä hyvin kuin näiden kaikkien tuntemattomien, niin mikset sitten ole tämän kaverisi kanssa."
Koska kaikesta päätellen mä en tajua siitä oikeasta ystävyydestä mitään, joten mietin että hänen olisi parempi etsiä toinen ystävä, sellainen joka oikeasti on ystävä, joku joka on hänen kanssaan just siksi että hän on hän eikä kuka tahansa muu. Olen yrittänyt selittää tätä nyt tässä moneen kertaan, ja jos vieläkään ei tullut "ongelman" nimi selväksi, niin turha sitä on sitten enää vääntää.
"Jos joku on valmis olemaan kanssasi ystävyydestä, siksi että sinä olet juuri sinä etkä kuka tahansa muu, niin sinä vietät aikasi mieluummin jonkun tuntemattoman kanssa, jolle on aivan sama kuka siinä vieressä on."
Se on se vaihtokauppa. Tuntuu väärältä olla sellaisen ihmisen kanssa, joka on siinä siks että mä oon mä, kun samalla en itse tunne mitään samanlaista häntä kohtaan. Se tuntuu hyväksikäyttämiseltä.
"Kunhan joku, jolta voi hiukan "ostaa" kiintymystä, ja unohtaa.. Eipä ole velvollinen mihinkään..."
Et voi tietää, kuinka paljon tai vähän minä unohdan. Mihin tässä pitäisi olla velvollinen? Jokainen pitää itse huolen itsestään. Niille, jotka haluavat sitä pitkän sortin kiintymystä, löytyy pitkän sortin kiintyjiä. Minä en ole sellainen.
"Tuskinpa ne bussipysäkkikaverit, joiden kanssa ei edes yhteystietoja ole vaihdettu, ovat tulossa auttamaan, kun apua tarvitset (henkistä tai konkreettista). Siinä sinäkin saisit jotain..."
En voi ennustaa tulevaa, mutta en vain ymmärrä mitä apua minä mahdollisesti voisin tarvita. Meditoiminen esimerkiksi antaa minulle paljon parempaa henkistä apua kuin mikään toisen ihmisen antama. Luonnon kanssa ns. yhteydessä oleminen auttaa muistamaan, ettei millään suruilla ole merkitystä. Ja mitä konkreettiseen apuun tulee, en ymmärrä miksi sellaistakaan ikinä tarvitsisin keneltäkään.
Vai pitäisikö minun näitä "apuja" silmällä pitäen hankkia "ystäviä"? Aika itsekäs motiivi. Toki voisin näitä apuja antaa toiselle, se olisi se vaihtokauppa, mutta siitä "ystävyydestä" silti puuttuisi jotain. Se ei olisi reilu vaihtokauppa, enkä minä halua sitoa ketään toista sellaiseen.
SINÄ et tarvitse ketään etkä ole koskaan tarvinnutkaan. SINÄ saat näistä instant-suhteista kaiken sen, minkä SINÄ tarvitset. SINÄ et ole koskaan tarvinnut apua missään tai mihinkään ("en vain ymmärrä, mitä apua minä mahdollisesti voisin tarvita").
En enää jaksa lukea pitkiä lainauslistoja, joissa käännät kaiken sanomani tukemaan itseäsi, joten en enää vastaa. Jätän viimeisen sanan sinulle. Olet varmasti tottunut vaatimaan sen. Olethan suhteissasikin se, joka päättää. Sinähän tiesit jo millaisen vastauksen haluat, joten miksi tulit edes kysymään.
Minun näkökulmastani melko itsekeskeisiä ja omnipotentteja tekstejäsi lukiessani, olen alkanut oikeastaan jopa ajatella, että ehkä sinun on parempikin antaa hänen mennä niiden ihmisten luo, jotka kykenevät ajattelemaan toisesta ihmisestä vähemmän tunnekylmästi.
Kiinnostaa kuitenkin: Oletko koskaan rakastanut (älä lue: rakastunut vaan rakastanut)? Onko sinulla siis kokemusta vain jostain "yhden illan kiintymyksestä"? Väitätkö, ettet ole koskaan elämässäsi kaivannut/tarvinnut pitkäkestoista (edes vaikkapa vuosi) kiintymystä ja läheisyyttä toiseen ihmiseen? Haluaisitko hankkia perheen (oletan, että olet perheetön)? Pidätkö yhteyttä omaan perheeseesi? Vai suhtaudutko heihin toisin pitkästä yhteisestä elämänhistoriasta johtuen vai ovatko hekin sinulle yhtä merkityksettömiä?
Minusta sinun kannattaisi oikeasti (ei vain jonain piiloisena loukkauksena, jonka "tyhmempikin (lue:minä) ymmärtää") hakea jutteluapua. Moni yksinäisyyden synnyttämä katkera lukko voisi aueta. Kovastihan sinulla oli tarvetta vastata viesteihinikin, ja esittää näkökulmasi, vaikka olen tuntematon ihminen, jolle sinä ja sinun valintasi ovat täysin yhdentekeviä. Selkeästi kaikesta sanomastasi huolimatta kaipaat kuitenkin jonkinlaista vuorovaikutusta (jatkuvanluonteistakin), jossa voi oppia pikku hiljaa myös syvemmin ymmärtämään toista ja saamaan uusia näkökulmia elämään. Eri asia on kykenetkö/haluatko ottaa niitä vastaan.
Herätit minut kuitenkin kiitollisuuteen omastani. Herätessäni aamulla ajattelin syvällä kiitollisuudella kaikkia niitä ihmisiä, jotka ovat jääneet kulkemaan kanssani. Olin kiitollinen kaikista heistä, jotka ajan myötä ovat kuitenkin kaikkien roolien alta oikeasti uskaltaneet paljastaa sen lähempänä todellista minää olevan ihmisen, jonka perusolemukseen kuuluu hauras epäluottamus toiseen, mutta sitäkin suurempi tarve olla yhteydessä heihin. Yhteistä heillä ja minulla on syvä halu jakaa joskus kovin ankarat elämänehdot ja niiden synnyttämä taakka toisen ihmisen kanssa. Kyllähän se vaan on useamman kevyempi kantaa, vaikka kuinka klisee olisikin.
Jo tässä useamman viestin kanssasi kirjoitellessanikin olen saanut sinusta enemmän kuin mitä yhden viestin perusteella. Vaikken koskaan haluaisikaan elämäni polulla tavata sinua, sillä odotuksemme ihmisyyden ja ystävyyden suhteen ovat täysin eriävät enkä koskaan haluaisi omaksua kaltaistasi kyynistä ja (näkökulmastani) itsekeskeistä elämäntapaa, koitan kuitenkin ymmärtää niitäkin, jotka elävät aivan päinvastoin. Siksi toivotankin sinulle hyvää loppukesää ja aurinkoisia päiviä! Ja kevyitä taakkoja, kun ne yksin kannat!
PS. Kannan myös muiden taakkoja mielelläni, joten unohtakaa viittaukset palstan vakiotermeihin kuten kuormittamiseen, roskakoreihin, paskaan niskassa ja niin eespäin... :)
Tuolla aiemmassa viestissä olit tulkinnut erään kirjoittamani kohdan aivan toisin kuin tarkoitin (kuten muutaman muunkin ;), mutta tämän haluan korjata, koska se kait oli tässä ydinpointtini:
Toki minäkin voisin pitää tuhannesta muusta tuntemattomasta.. Ihminen, jonka kanssa esimerkiksi tällä hetkellä jaan elämäni tai lähimmät ihmiseni, olisivat voineet olla täysin muitakin, mutta kun olen heidät oppinut, heistä on tullut jotain muuta. Ehkä kyse on rakastamisesta. Se, jota rakastaa on kaunein. Samanlaista pitkän kiintymyksen synnyttämää tunnetta en koe tuntemattomia ihmisiä kohtaan, vaikka rakkautta "yleisellä tasolla" koen heitäkin kohtaan.
Olen siis ikään kuin vastuullinen myös niitä ihmisiä kohtaan, jotka ovat lähelläni tai siihen hakeutuneet. He tosiaan voisivat olla muitakin, mutta en juokse heidän luotaan pois siksi, että tuolla on paljon muitakin. Silloin olisi oikeastaan jäänyt paljon enemmän näkemättä (itsestänikin).
...lainauslista nimittäin. Enkä ymmärrä mitä tarkoitat sillä, että käännän kaiken sanomasi tukemaan itseäni, mielestäni olen vain antanut vastineeni asioille jotka olet tuonut esille, ja sitä voisi varmaan kutsua keskusteluksi.
"Sinähän tiesit jo millaisen vastauksen haluat, joten miksi tulit edes kysymään."
? Se on hyvä että sinä tiedät, mitä minä haluan. Tiedät varmaan kaiken muunkin yhtä hyvin. No, oikeasti, en vain enää ymmärrä mistä puhut. Puhutko nyt yleisesti vai jostain tietystä asiasta vai siitä, mihin oikeasti alkujaankin halusin vastauksen.
"...olen alkanut oikeastaan jopa ajatella, että ehkä sinun on parempikin antaa hänen mennä niiden ihmisten luo, jotka kykenevät ajattelemaan toisesta ihmisestä vähemmän tunnekylmästi."
Kiitos. Kysyin ajatuksianne asiasta, nyt sain yhden sellaisen.
"Oletko koskaan rakastanut (älä lue: rakastunut vaan rakastanut)?"
Meillä taitaa olla hieman erilaiset käsitykset rakastamisesta, mutta sinun mittapuusi mukaan ei, enpä taida olla rakastanut.
"Väitätkö, ettet ole koskaan elämässäsi kaivannut/tarvinnut pitkäkestoista (edes vaikkapa vuosi) kiintymystä ja läheisyyttä toiseen ihmiseen?"
Olen kaivannut, silloin kun luulin olevani yksinäinen, mutta en kaipaa enää.
"Haluaisitko hankkia perheen (oletan, että olet perheetön)? Pidätkö yhteyttä omaan perheeseesi? Vai suhtaudutko heihin toisin pitkästä yhteisestä elämänhistoriasta johtuen vai ovatko hekin sinulle yhtä merkityksettömiä?"
Jos joskus "se oikea" löytyy, (sen sitten varmaan huomaan jos minulle sellainen on olemassa) niin mikäs siinä perheen perustamisessa sitten. Mutta jos tämä sama jatkuu enkä Kiinny Pitkäaikaisesti keneenkään, niin uskon että jossain on sitten päätetty ettei minun ole tarkoitettu saada lapsia.
Omat vanhempani eivät ole YSTÄVIÄNI, enkä haluaisikaan nähdä heitä sellaisina, mutta kohtelen heitä kunnioituksella. Tavallaan he ovat elämäni tärkeimmät ihmiset, minuahan ei olisi olemassa ilman heitä. Ja tavallaan he ovat myös täysin eri asia minulle kuin ketkään muut, olenhan tuntenut heidät koko elämäni ajan, he ovat osa minua, (tai oikeammin: minä olen osa heitä) eikä kukaan muu ikinä kykene pääsemään siihen asemaan.
"Kovastihan sinulla oli tarvetta vastata viesteihinikin, ja esittää näkökulmasi, vaikka olen tuntematon ihminen, jolle sinä ja sinun valintasi ovat täysin yhdentekeviä."
Mielestäni olisi epäkohteliasta jättää vastaamatta, varsinkin silloin kun todella on jotain vastaamista. Miksi sinä ensinnäkään vastasit viestiini, jos minä ja minun valintani ovat aivan yhdentekeviä?
"Selkeästi kaikesta sanomastasi huolimatta kaipaat kuitenkin jonkinlaista vuorovaikutusta (jatkuvanluonteistakin), jossa voi oppia pikku hiljaa myös syvemmin ymmärtämään toista ja saamaan uusia näkökulmia elämään. Eri asia on kykenetkö/haluatko ottaa niitä vastaan."
Kyllä minä sitä vuorovaikutusta tarvitsen, mutta minkä perusteella voit sanoa että myös kaipaan sitä jatkuvaluontoistakin? Se on ehkä sinun päätelmäsi kirjoitusteni perusteella, mutta onkohan se kuinka pitävä päätelmä?
Kuinka monta näkökulmaa ihminen tarvitsee ollakseen riittävä?
Mistä voit olla niin varma, että sinun pitkäaikaisesta ystävyydestä saamasi uudet näkökulmat ovat jollain tavalla merkityksellisempiä tai parempia kuin ne, mitä minä olen saanut "itsekeskeisyydelläni"?
"Herätit minut kuitenkin kiitollisuuteen omastani."
Eli minä olen siis taas saanut itsekeskeisyydelläni jotain hyvää aikaan. Ja minä olen ehkä saanut jotain näistä sinun viesteistäsi. Se on hyvä vaihtokauppa, minä voin siirtyä seuraavaan.
"...koitan kuitenkin ymmärtää niitäkin, jotka elävät aivan päinvastoin. Siksi toivotankin sinulle hyvää loppukesää ja aurinkoisia päiviä! Ja kevyitä taakkoja, kun ne yksin kannat!"
Hyvä että yrität ymmärtää. Minäkin yritän ymmärtää teitä ja siksi en tätä "ystäväänikään" voi kohdella ihan miten sattuu. Hyvää kesää sinullekin!
Onkohan minun "yleisen tason" rakkaus sitten jotenkin vahvempaa kuin sinun? En tiedä, ehkä kahden ihmisen tunteiden vahvuuksia ei voi ollenkaan mitata tai verrata keskenään. Mutta täytyyhän siinä jotain olla, jos jokin asia riittää minulle mutta toiselle ei.
luin viestisi ja tuli mieleen että mitä jos sulla ei olis tota perhettäsi vaan olisit orpo, jolla ei olisi ketään, joka on vähän niinku pakostakin pitänyt yhteyttä, arvostaisitkohan sitten muitakin ihmisiä enemmän.
Mut sun ei varmaan kannata vastata, ku en aio lukee, koska ehdin jo siirtyä seuraavaan ihmiseen.
Niin, mitä jos ja mitä jos. Mutta kun asia ei ole niin. Jokainen meistä varmaan olisi hieman erilainen jos menneisyys ja elämän lähtökohdat olisivat muuta kuin mitä ne nyt sattuivat olemaan.
Uskomatonta tyhjän jauhantaa.
Suosittelen säästämään nämä kirjoituksesi ja lukemaan ne, kun olet parikymmentä vuotta kypsynyt.
Tuskin näitä säästää tarvitsee, uskon muistavani muutenkin. Milloin ihminen muuten on riittävän kypsä? Ja jos joskus onkin ollut ns.raaka vaihe, kuuluuko sitä hävetä vai mitä sille kuuluu tehdä? Meinaan vaan, että mitä luulet minun ajattelevan parinkymmenen vuoden kuluttua. Jos minä tästä muutun, niin kai minä kiitän itseäni siitä, että olin joskus "tuollainen", koska juuri se auttoi kypsyttämään minut.
Ai niin. Tyhjän jauhantaa. Kuuluisiko minun olla hiljaa vai niiden poistua joita ei kiinnosta?
Poistutaan, poistutaan. Kiitos!
Hyvä ja järkevä kirjoitus. Fanaattisuusaste: 0. I'm with you.
Tee kuule ihan mitä huvittaa. Ei meitä kiinnosta pätkääkään.
Ja minua kiinnostaa aivan hurjasti se, ettei sinua kiinnosta.
Olen kyllä tainnut pahasti yliarvioida teidät, ihmiset, teidän tunteenne ylipäätään. Kuvittelin että joku vaivautuisi kertomaan, että kelpaisinko minä "ystävälleni" "ystäväksi", mutta eipä teitä kiinnosta. Taidatte kaikki olla tasan yhtä itsekeskeisiä kuin minäkin.
Mutta eihän sun kanssasi voi keskustella! Tyrmäät agressiivisesti kaikki yritykset. Oot varmaan kaikkien tuttujesi kauhu. Siksi sun tarvii selitellä, miksi on niin kiva olla yksin.
Mitä jos "ystäväsi"kin ajattelee näin : " taas tuo sietämätön narsisti tulee... mutta kai sen kanssa pitää näytellä ystävää, kun ei sillä tosiyksinäisellä reppanalla muitakaan ole! Teenköhän tässä nyt oikein vai väärin... pitääpä kysyä netistä."
Selkokielellä sanottuna:
Et kelpaa "ystäväsi" "ystäväksi".
(Saa lainata)
Annahan arkumenttejä!
Enpä ymmärrä. Mikä sitten on keskustelua, jos ei se, että sanoo mitä toisen sanomisista tulee mieleen? Uskoakseni tein niin tuolla aiemmissa viesteissä.
Siinä tapauksessa toivon että hän saisi netistä kysymällä (ja omalla itsekseen pohtimisella) aikaan jonkinlaisen päätöksen.
Mutta viestisi vaikuttaa hieman vihamieliseltä, en ole varma voinko pitää sitä rehellisenä mielipiteenä. Mutta kyllä vastauksesi vähintäänkin jotain minulle kertoo.
Selkokieli on kiva juttu ;)
Niinhän sä väität, että kelpaat hänelle. Sä itse et vain kelpuuta häntä. Sitähän sä tässä nyt olet mussuttanut vaikka millä mitalla. Meidänkö sille sun kaverille täytyy mennä puhumaan?
Niin vihaisia viestejä enkä tajua että miksi... Aivan kuin olisin henkilökohtaisesti loukannut teitä!
Milloin väitin, että kelpaan hänelle?
Jos se olen minä joka en häntä kelpuuta, miksen sitten ole jo jättänyt häntä?
Teidän ei tarvitse mennä puhumaan kenellekään, jos ette halua.
Tuliko selväksi? Vai haluatko vielä yrittää lukea jotain muuta rivien välistä ja esittää, että tiedät paremmin kuin minä mitä minä yritän sanoa?
"No kokeilin sitten itse, hankin harrastuksen, ja sieltä löysinkin ihmisen joka omien sanojensa mukaan oli ollut todella yksinäinen ennen kuin tapasi minut. Kävimme yhdessä lenkillä, kaupungilla, pidimme kaksin kotibileitä, ja niin edespäin, mitä nyt toisen ihmisen kanssa voi tehdä."
On tosi hienoa, että olet hänen kanssaan viettänyt aikaa. Tätä ihmistä ei kannata hylätä.
"Ja mä odottelin koko ajan että milloin tää alkaa tuntua OIKEALTA, joltain muulta kuin minun itsekkäältä leikiltäni ajaa pois oma yksinäisyyteni."
Ei kannata olla noin julma itselleen. Sinun kannattaa miettiä minkälaista ystävyyttä etsit ja myös miettiä niitä mukavia asioita mitä nykyisessä ystävyydessä saat ja mitä sinulta olisi muuten puuttunut.
"Tapailen häntä yhä, sillä ilmeisesti minun "ystävyyteni" merkitsee hänelle jotain. Laitanko välit poikki? Haluaisitko sinä omistaa ystävän, jonka puoleen voisit kääntyä ja joka ei petä luottamustasi, mutta joka ei oikeastaan välitä oletko se sinä vai joku muu?"
Missään tapauksessa ei kannata laittaa välejä poikki. Tässä kohtaa on mielummin itsetutkiskelun paikka. Itseasiassa tämä nykyinen ystävyytesi on ollut sinulle tärkeä, se on saanut sinut miettimään ystävyyteen liittyviä oleellisia kysymyksiä. Minusta tässä tilanteessa sinun kannattaa miettiä minkälaisia ystävyyksiä on. Kaikki ystävät eivät ole sydänystäviä ja silti nekin ystävyyssuhteet ovat erittäin arvokkaita ja niistä kannattaa pitää kiinni. Niissä molemmat osapuolet saavat kokea myönteisiä asioita.
Kannattaa myös pitää mielessä, että ystävyys kehittyy ja kasvaa. Myös omat ihmissuhdetaidot kehittyvät. Minusta sinun kannattaisi ottaa ystävyysuhteet henkisenä kasvuprosessina, jossa myös virheet on sallittuja, eikä kannata olla liian vaativa itselleen eikä ystävälle. Kannattaa hakea erilaisia ystäviä ja opetella pitämään yllä ystävyyssuhteita, pitämällä yhteyttä näihin ystäviin.
"Kaikki ystävät eivät ole sydänystäviä ja silti nekin ystävyyssuhteet ovat erittäin arvokkaita ja niistä kannattaa pitää kiinni. Niissä molemmat osapuolet saavat kokea myönteisiä asioita."
Niin... Mutta tämä "ystäväni" todella on yksinäinen, enkä usko hänen etsivän mitään todella paljon vähempää kuin sydänystävää. Olen saanut sellaisen käsityksen että hän kokee voivansa uskoutua minulle kaikesta. Mutta minä en hänelle. Pidemmän päälle juttu olisi hieman yksipuolinen, kun hän on ns. tosiystävä ja minä pysyn etäisenä. Kai me molemmat saisimme myönteisiä asioita tästä, mutta jos "ystäväni" saisi tietää tämän mistä nyt täälläkin olen kertonut, en tiedä saisiko hän niitä myönteisiä juttuja enää, tai haluaisiko edes... Ehkä mun vaan pitäisi kertoa hänelle... Onko tämä kertomisen/keskustelemisen arvoinen asia?
Ja en minä pidä mahdollisena vain samaan malliin jatkamista tai täydellistä välien katkaisemista. Kyllä mä voisin ottaa etäisyyttä, mutta ottaisiko "ystäväni" sen kenties henkkoht loukkauksena...
"Kannattaa myös pitää mielessä, että ystävyys kehittyy ja kasvaa."
Mutta kuinka kauan sen kasvamista olisi hyvä odottaa, kun se ei näytä kehittyvän mihinkään?
Toivon ettei kukaan ottaisi tätä agressiivisena tyrmäyksenä, vai miten se oli... Jos tämä ei ole sellaista keskustelua mitä netin kautta on mahdollista käydä niin en tiedä mikä sitten on.
Mutta, Kiitos "elämän ihmettelijä", asiallisesta vastauksesta!
Voit yrittää rakentaa ystävyyttä syvemmäksi, tehdä jotain sen eteen. Tai sitten antaa sen olla sellaisenaan ja katsoa vaan. Tietenkään ei tarvitse väkisin yrittää olla paljon toisen seurassa, jos se ei huvita. Joskus voi kuitenkin maksaa vaivan tehdä töitä ystävyyden eteen, yrittää löytää ja syventää yhteyttä toisen kanssa; oikeastaan tuskin mikään suhde kantaa ilman tätä.
Lisäksi oikeaan ystävyyteen kyllä tarvitaan minusta myös kiinnostusta juuri kyseistä ihmistä kohtaan molemmin puolin sekä sitä jotain tiettyä osapuolten yhteensopivuutta. Aina näitä ei vain löydy, ja silloin voi olla viisainta molempien keskittyä läheisemmän seuran etsimiseen muilta suunnilta.
En usko tuohon, että lyhyet kohtaamiset voisivat antaa jollekulle kaiken sen, mitä läheisempi ystävyys voisi olla, ja että siksi ystävyyttä ei kannattaisi tavoitella.
Kiitos sinullekin asiallisesta vastauksesta.
"Aina näitä ei vain löydy, ja silloin voi olla viisainta molempien keskittyä läheisemmän seuran etsimiseen muilta suunnilta."
Niin se taitaa olla parasta. Ja minä toivon, että "ystäväni" tajuaisi sen ilman että minun pitäisi patistaa häntä etsimään muita. Hän on todella ujo, eikä mekään oltaisi ikinä tutustuttu ellen minä olisi tällainen omituinen höpöttäjä joka itsekeskeisesti häiritsee jokaista tuntematonta. Jutussahan ei varmaan olisi mitään ongelmaa, jos hänellä olisi muita kavereita, mutta kun hänellä ei ole. Kai mä vaan haluisin olla sitä mitä hän etsii, sillä hänen ujoutensa rajoittaa sitä etsimistä aika lailla, mutta en minä halua valehdella, teeskennellä enkä myöskään loukata.
"En usko tuohon, että lyhyet kohtaamiset voisivat antaa jollekulle kaiken sen, mitä läheisempi ystävyys voisi olla, ja että siksi ystävyyttä ei kannattaisi tavoitella."
Ei sinun tarvitsekaan uskoa siihen, en minäkään kaikkea usko mitä kuulen. Eri asia sitten jos sen itse kokee, kyllä sen sitten uskoo, vaikka koko muu maailma olisikin toisella kannalla...
Lainaan minäkin sinun aikaisempaa tekstiäsi:
"En voi ennustaa tulevaa, mutta en vain ymmärrä mitä apua minä mahdollisesti voisin tarvita. Meditoiminen esimerkiksi antaa minulle paljon parempaa henkistä apua kuin mikään toisen ihmisen antama. Luonnon kanssa ns. yhteydessä oleminen auttaa muistamaan, ettei millään suruilla ole merkitystä. Ja mitä konkreettiseen apuun tulee, en ymmärrä miksi sellaistakaan ikinä tarvitsisin keneltäkään"
Olet kovin varma, että elämäsi menee niinkuin sinä sen suunnittelet. Kokemuksesta voin kertoa, että niin ei aina käykään. Katastrofeja tulee joidenkin ihmisten elämään, mutta vaikea on uskoa, että sellainen voisi sattua juuri omalle kohdalle.
Toivon kuitenkin, ettei kohtalo koskaan tuo kohdallesi esim.vakavaa sairastumista tai vammautumista! Yhteiskunta kyllä hoitaa silloin välttämättömimmän, mutta kyllä esim.monelle yksin elävälle liikuntavammaiselle ystävien sekä konkreettinen- että henkinen apu on ensiarvoista. -Meditoiden kun ei pääse kauppaan eikä kirjastoon, luonnonyhteydestä puhumattakaan. :)
Olet selvästi älykäs ja pohdiskeleva ihminen, mutta jos luopuisit ylimielisyydestäsi, niin voisit paremmin oppia kokemuksien kautta ihmisistä ja elämästä.
Toivottavasti saat täältä palstalta apua pulmaasi. Minä voin mielipiteenäni sanoa, että pahoitaisin kovasti mieleni, jos tietäisin jonkun ystäväni ajattelevan ystävyydestämme noin, ja luultavasti haluaisin mieluummin olla ilman tätä ystävää, vaikka hän olisi sitten ainoa laatuaan, koska en haluaisi olla taakkana ja riippakivenä, tahi säälistä autettavana kenellekään.
Hyvää kesää sinulle. Toivottavasti saat ongelmasi ratkaistua parhain päin.
""""Jutussahan ei varmaan olisi mitään ongelmaa, jos hänellä olisi muita kavereita, mutta kun hänellä ei ole. Kai mä vaan haluisin olla sitä mitä hän etsii, sillä hänen ujoutensa rajoittaa sitä etsimistä aika lailla, mutta en minä halua valehdella, teeskennellä enkä myöskään loukata.""""
---Mutta olihan ystäväsi hakeutunut sen harrastuksen pariin, jonka kautta aikanaan tapasitte. Eipä hän siis aivan aloitekyvytön reppana tunnu olevan, ja tuskin kuolee, jos tienne eroavat. Aivan hyvin hän voi sieltä tai jonkin muun harrastuksen kautta löytää toisen omituisen "höpöttäjän", jonka kanssa ystävyys on molemminpuolista.
Vapauta hänet!
""En usko tuohon, että lyhyet kohtaamiset voisivat antaa jollekulle kaiken sen, mitä läheisempi ystävyys voisi olla, ja että siksi ystävyyttä ei kannattaisi tavoitella."
Ei sinun tarvitsekaan uskoa siihen, en minäkään kaikkea usko mitä kuulen. Eri asia sitten jos sen itse kokee, kyllä sen sitten uskoo, vaikka koko muu maailma olisikin toisella kannalla..."
No joo, kirjoitin huonosti, mutta ajoin tietysti takaa sitä, että sitten kun saa itse kokea läheistä ystävyyttä, niin uskoo ehkä myös todeksi sen, että ystävyys voi antaa jotain, mitä pinnallisemmat tai lyhyemmät tuttavuudet ja kohtaamiset eivät voi antaa...
Olen oikeastaan itse vähän samassa tilanteessa jonkun ihmisen kanssa kuin sinä. Luulen, että säilytän jonkunlaisen suhteen tähän kaveriini ja katson, mitä tapahtuu. Olen aiemmin luvannutkin sellaista, joten olisi vähän noloa laittaa sitten välit poikki. Eikä minulla nyt sellaiseen ole tarvettakaan, miksipä olisi niin kauan kuin ei tuo ihmissuhde aiheuta itselleni mitään suurempaa tuskaa ja vaivaa.
Jos nyt oletetaan että mä olen perillä tunteistani, (eli että minä osaan sanoa paremmin kuin kukaan muu mitä minä NYT haluan tai tarvitsen), niin eikö olisi aika itsekästä hankkia pitkiä ystävyyssuhteita sen vuoksi että MINÄ ehkä joskus tulen tarvitsemaan toisen ihmisen apua? Mieluummin minä sitten maksan siitä avusta rahalla kuin alkaisin jo nyt valmistelemaan ansaa millä saisin "ilmaista" apua.
MUTTA, itseäni lainatakseni: En voi ennustaa tulevaa. En siis ole ollenkaan varma siitä, että kaikki menee siten kuin olen muka suunnitellut. En minä edes suunnittele.
Jos Sinä olisit tavannut minut ihan oikeasti, et varmaan sanoisi että olen ylimielinen. Tai jos olisin esittänyt asiani täällä erilaisin sanankääntein, et ehkä silloinkaan kuvailisi minua ylimieliseksi. Meinaan vaan, että se on sinun "luulosi" sen perusteella mitä olet nyt nähnyt, mutta et Sinä kaikkea ole nähnyt.
Ja kiitos mielipiteestäsi, se kuulosti paljon rehellisemmältä kuin se jonka tuolla ylempänä sain "selkokielellä".
Mutta kyllähän hän toki voisi myös ajatella, että kun ei tähän mennessä ole onnistunu saada kavereita, eikä nyt tämäkään juttu onnistunu, niin miksi onnistuisi ikinä...
Jos minä nyt jotain etäisyyttä ottaisin tai "vapauttaisin" hänet, miten saisin hänet uskomaan ettei vika ole hänessä vaan siinä että mä olen ilmeisesti jotenkin tunnevammanen?
Niin, olen reilu kolmekymppinen nainen, liitossa ja yksin ilman ystävää. Olen kai outo, ei kukaan soita minulle, jos en itse soita. Eivät he ole minun ystäviä, jos eivät koskaan itse soita. Miksi MINUN pitäisi aina soittaa ja ruinata johonkin lenkille, tai käymään, kun kukaan ei halua tulla minun luo? Yksipuolista kaveruutta siis, ja koska en ole vuosiin heihin pitänyt yhteyttä, niin... eipä ole kukaan kertaakaan minullekaan soittanut.
Kaikki "kaverimme" ovat miehen tuttuja, enkä oikein miehen kavereiden vaimojen ja tyttöystävien kanssa keksi puhumista. Ennen tätä liittoa minulla oli paljon tuttuja, mutta. Ne oli kaikki miespuolisia. Rakastuin niin tulisesti, että kaikki miespuoliset kaverit piti unohtaa, koska menneisyyteni ja pettämishistoriani tuntien en halunnut miehelleni herättää ainuttakaan epäilystä. Siis jäin ilman ystäviä.
Tosin en sillä, että kaipaisin yhtään naispuolista ystävää, en. Minua vaivaa kaikki kylävieraat ja vierailut, kun pitäisi istua naisten kanssa ja puhua naistenasioista. Ja lapsista, joita vihaan, olenhan vela. Ennemmin istuisin miesporukassa, ja kuuntelisin sujuvasti heidän juttuja. Niin, olen kai aina tottunut isossa porukassa ottamaan se kuuntelijan roolin. En oikein tule edes juttuun veljenvaimonkaan kanssa, mistä puhuisin?
Koska olemme lapseton pariskunta, ja ystävät ovat miehen puolelta, niin liikumme paljon yhdessä, ja koska miehellä on laaja tuttavakunta miehiä, olen yleensä aina silloin onnellisimmillani, kun naisia ei ole mukana. En minä mustis ole, mutta miehet on rentoja, eikä ne kysele millos menette naimisiin, millos teette lapsia yms. Ja kyllä miehet yleensä viihtyy minun seurassa, riippuu tietysti miehestä, mutta yleensä juttu luistaa. Kaikista henkevimmät keskustelut olen käynyt miesten kanssa, milloin kenenkin, ja osaan olla pelkkä ystävä miehelle, jos niin päätän.
Kaipaan parisuhdetta, sen varmuutta ja turvallisuudentunnetta, mutta joskus kaipaan myös sitä, kun miehet soittelivat kahville ja käymään. Miehet myös luottivat minuun.
Saa vapaasti kommentoida. Nyt on taas depis kausi, niitä riittää. Jos viikottain toivoo kuolevansa, ja kysyy itseltään, miksi ei voinut jäädä syntymättä, niin eikö olisi aika SAADA kuolla pois? Miksi kuolema ei korjaa minua, vaikka sitä odotan. yli 15 vuotta olen kärsinyt, pääsisinpä pois.
Ja tiedän, iloinen ihminen vetää puoleensa iloa ja ihmisiä. Surullinen luotaantyöntää kaiken positiivisen.
Ei muuta.
älä ajattele liikaa!
Kerroithan, että sinusta on ihan ok viettää aikaa sen ystäväsi kanssa, kun hänelle sinun seurasi on tärkeää. Jos et itse tunne sen enempää, niin miksi se nyt itsekästä olisi.
Jos sinä annat seuraasi jollekin sitä tarvitsevalle, niin eikös se ole vain kilttiä??
Voihan olla että jos vielä itse joudut pulaan, masennut tms. jotain muuta, niin tuon ystäväsi olemassaolo tuntuu sinusta hyvältä.
Esim. Mietipä vaikka jos vanhempasi kuolisivat, kaikkea kun voi tapahtua. Se olisi luultavasti sulle kriisin paikka, jolloin voisit helposti esim. sairastua masennukseen.
Jos sinulla on nyt kaikki hyvin, etkä tunne tarvitsevasi mitään, niin voit mielestäni ihan hyvin antaa seuraasi sitä tarvitsevalle.
Niinhän tekevät terapeutitkin; viikottainen terapiakäynti on monelle yksinäiselle tosi tärkeä, eivät ehkä muutoin saa jutella kenellekään.
MInusta sinun ei pidä nyt miettiä tuota asiaa sen kummemmin. Vietä jatkossakin aikaa sen ystävän kanssa, jos se on sinusta ihan ok.
Toki jos et pidä hänen seurastaan, tai hänen seura ahdistaa, niin sitten parempi laittaa poikki koko homma.
Jos kerran olet "höpöttäjä", joka voi keskutella tuntemattomien kanss aihan helposti, mutta kaverisin on ujomman puoleinen (ainakin sinun sanojesi mukaan), niin entä jos saisit hänet vaivihkaa tutustutettua johonkin toiseen ihmiseen? Ei tämä toki mikään sinun velvollisuutesi ole, mutta ajattelin vain, että saattaisi ehkä helpottaa omaa tilannettasi - pääsisit tilanteesta vähän helpommin? Sitten pikkuhiljaa olisit itse vähemmän hänen kanssaan yhteydessä.
"Tapailen häntä yhä, sillä ilmeisesti minun "ystävyyteni" merkitsee hänelle jotain. Laitanko välit poikki? Haluaisitko sinä omistaa ystävän, jonka puoleen voisit kääntyä ja joka ei petä luottamustasi, mutta joka ei oikeastaan välitä oletko se sinä vai joku muu? Voisin olla hänen ystävänsä samasta syystä kuin tuon kissalleni ruokaa. Velvollisuus, kunnioitus toista elävää olentoa kohtaan. Oikeastaan pelastaisin palavasta talosta ennemmin kissani kuin hänet. En itkisi jos hän lähtisi."
Siinäpä kysymys. Pitkällisen pohdinnan jälkeen vastaukseni on kieltävä.
Vain huoltaja-huollettava - suhteessa ihminen on vastuussa toisesta, ts. toisen seurassa vähintäänkin velvollisuuden nimissä. Usein suhteen molemmat osapuolet kuitenkin hyötyvät suhteesta.
Miten sinä siis hyödyt kuvaamastasi suhteesta? Saat palkaksesi vain velvollisuudentunnon? Mikä se sellainen vaihtokauppa on olevinaan? Vai saatko sittenkin myös ihmislemmikin tai muuta vastaavaa? Mieti miten asia on.
Muista kuitenkin, että reilussa vaihtokaupassa kumpikin osapuoli tietää mitä antaa ja mitä saa. Jos siis haluat kunnioittaa "ystävääsi" ihmisenä, kohtele häntä sellaisena ja anna hänen tehdä oma päätöksensä.
Kerro hänelle tunnerajoitteistasi.
Hei.
Minustakin on mukavampaa tehdä monia asioita yksin. Sanoit jossain, että tykkäät tehdä yksin asioita, esim. mennä kävelylle, katsoa leffaa yms, koska ite saa tehdä just, mitä mieleen tulee, vaikka yhtäkkiä lähteä neljän kilsan kävelylle yön pakkaseen. Mä oon samaa mieltä, että yksin on siistiä, kun saa tehä just, mitä sil hetkel halajaa. Kukaan ei kysele eikä keltään tarvii kysellä, että onko se nyt samaa mieltä ja mitä se haluaa. Yksin on tosi kivaa mielestäni. Mä rakastan kävellä itekseni metsässä vaikka monta tuntia. Kaupungilla on kiva katella ihmisiä yksin. Kirjoja on kiva lukea yksin. Leffoja on kiva kattoa yksin. Pihalla on kiva loikoilla yksin. Kotitöitä on kiva askaroida yksin. Pihalla on kiva loikoa auringon paisteessa ihan itekseen vaan.
Eikä se mun mielestä väärin ole, jos ei aina kaipaa seuraa.
Ihmiset ovat erilaisia. Toiset tarvii vain muutamaa, syvällistä ihmissuhdetta. Toiset tarvitsee monia, monia ihmisiä, ja tapaavat mielellään uusia ihmisiä jatkuvasti. Nämä tarpeet eivät tietenkään läheskään aina täyty. Jollakin on monta ystävää ja tuttavaa, mutta voi silti kokea olevansa yksinäinen. Jollakin ei ole yhtään ystävää, mutta ei ole silti yksinäinen.
Se sun kaverisi, joka ilmeisesti kaipaa sinusta läheistä ystävää, pitäisikö sun alkaa sen läheiseksi ystäväksi? Vaikka et itse koe tarvitsevasi läheistä ystävää?
Toi kysymys on vaikea. Tuntuuko susta, että sä olet sen kanssa säälistä? Tunnetko syyllisyyttä, jos et ole sen kanssa? Tuntuuko susta, että se ei pärjää elämässä, jos jätät sen? Pelkäätkö, että se murtuu täysin, jos et ole sen kanssa?
Suhteet on niin monimutkaisia. Eihän säälistä voi kenenkään kaa olla. Ei se oo oikein. Ei ole ystävyyttä se, jos velvollisuudentunnosta tapaa toista. Ystävyyden tulis olla kummallekin rikkaus ja voimavara.
Mikä sun mielestäs on ystävyyttä? Mitkä ihmissuhteesi ovat antaneet sinulle voimaa? Mitä kaipaat ihmissuhteistasi? Mitä sä tarkoitat niillä lyhyillä ihmissuhteillasi? Tarkoitatko, että juttelet jonku randomin kanssa muutaman tovin vaikka kaupan kassajonossa tai jossain baarissa vietät illan jonkun tuntemattoman kaa?
Toisten ihmisten kanssa on mukavaa myös olla. Joskus se on mielestäni vaan aika vaikeaa... En tiie, välil musta tuntuu, että mun pitäis jotenki viihdyttää muita, siks en jaksa ain olla muitten kaa. Tuntuuko susta joskus, että sä et riitä muille? Musta joskus tuntuu siltä. Tuntuu, et pitäis jutella ja olla jotain sanottavaa... Sit yksin saa vaan ajatella kaikes rauhassa kaikkia juttuja, eikä tarvii pukea niitä sanoiksi. Oon mä silti aika puhelias. Mut en kyl ain jaksa. En oikeen aina tiedä, mistä puhuisin toisten kanssa. Pitää keksii jotain puhuttavaa. Sanoit, että olet höpöttäjä.
MIKSI VIIHDYT YKSIN PALJON????
Mä viihdyn myös. EHK JUST SIKS ET EI TARVII SELITELLÄ JA VOI VAAN MIETISKELLÄ. JA SIKS, et se on rentoo. EI TARVI OLLA MITÄÄN ERITYISTÄ. Kuitenkin ystävyyssuhteissakaan ei tarvii olla mitään erityistä... silti usein tuntuu siltä... tää on niin ittensä myymistä... tää maailma. pitää näyttää hyvältä, olla sosiaalinen, kiinnostunut toisen jutuista, kysellä, kertoa, olla avoin, olla suvaitsevainen ja ulospäinsuuntautunut, ei saa loukata muita. ÄSH. ONKS kukaan samaa mieltä että kauheesti pitää "myydä" itteensä hyvänä tyyppinä koko aika? Todellisissa ystävyyssuhteissa sitä ei varmaan tarvii tehä... Onkohan mulla kokemusta sellasesta? tuskin... siis ohan mulla ystävii.... mut ku kivat. kuiteski. äsh.
MILLAISIA ON TEIDÄN TODELLISET YSTÄVYYSKOKEMUKSENNE???
please, kertokaa rehellisesti. Ajatelkaa jotain ihmissuhdettanne, jotain ihmistänne, ystäväänne, kaverianne tai jotain sukulaistanne, joka on tuonut voimaa, valoa ja elämäniloa teille paljon. Millaista se on? Millaista se oli? Loppuiko se? Miksi loppui? Tuliko ongelmia? Miksi? Miten ongelmat selvitettiin vai selvitettiinkö niitä? Mistä tiedätte, että ystävyytenne on molemminpuolista?