Mua on ihan todella alkanut suututtaa tämä ujojen sortaminen yhteiskunnassa. MITÄ PAHAA ON OLLA UJO, HILJAINEN, SYRJÄÄNVETÄYTYVÄ, sitä en ymmärrä. Olemme ihmisiä siinä missä muutkin, meissä on paljon omia hyviä piirteitämme.
Olen LOPEN KYLLÄSTYNYT itseni inhoamiseen. Olen aina ennen ajatellut että olen tällainen koska olen muita huonompi, ala-arvoisempi, kelpaamaton ja riittämätön. Vasta viimepäivinä olen alkanut tajuta, että jostakin ulkopuolelta se on lähtenyt (tai ainakin vaikuttanut): nimittäin alentava "palaute" PERHEELTÄNI. Isäni mukaan kaikki "normaalit" ihmiset ovat sosiaalisia, pystyvät tekemään asiakaspalvelutyötä, taipuvat mihin tahansa. Kun minä olen juuri tällainen eristäytyvä, omalaatuinen ja mietteisiini vaipunut, en ole hänen mukaansa "normaali", kelpaava ihminen.
NYT OLEN SAANUT TARPEEKSENI. Mikä minussa on niin huonoa??? EI MIKÄÄN. Miksen saa olla juuri tällainen?? Inhottaa kun oma isä halveksii ja vertailee minua vanhempaan veljeeni, että muistutan häntä - SIIS MITÄ PAHAA SIINÄ ON JOS MUISTUTAN HÄNEN POIKAANSA?? Olemme molemmat eristäytyviä, hiljaisia mutta meillä on omat hienot piirteemme: olemme älykkäitä, kiinnostuneita monista asioista, syvällisiä omia yksilöitämme.
Miksi tämä sairas yhteiskunta paheksuu yksinviihtymistä, hiljaisuutta, syrjässä olemista??? Minä en ainakaan suostu edes yrittämään olla mikään OLETUSIHMINEN. Kyllä alkaa meininki muistuttaa jo Aldous Huxleyn ULJASTA UUTTA MAAILMAA. Huhhuh.
Olen LOPEN KYLLÄSTYNYT itseni inhoamiseen. Olen aina ennen ajatellut että olen tällainen koska olen muita huonompi, ala-arvoisempi, kelpaamaton ja riittämätön. Vasta viimepäivinä olen alkanut tajuta, että jostakin ulkopuolelta se on lähtenyt (tai ainakin vaikuttanut): nimittäin alentava "palaute" PERHEELTÄNI. Isäni mukaan kaikki "normaalit" ihmiset ovat sosiaalisia, pystyvät tekemään asiakaspalvelutyötä, taipuvat mihin tahansa. Kun minä olen juuri tällainen eristäytyvä, omalaatuinen ja mietteisiini vaipunut, en ole hänen mukaansa "normaali", kelpaava ihminen.
NYT OLEN SAANUT TARPEEKSENI. Mikä minussa on niin huonoa??? EI MIKÄÄN. Miksen saa olla juuri tällainen?? Inhottaa kun oma isä halveksii ja vertailee minua vanhempaan veljeeni, että muistutan häntä - SIIS MITÄ PAHAA SIINÄ ON JOS MUISTUTAN HÄNEN POIKAANSA?? Olemme molemmat eristäytyviä, hiljaisia mutta meillä on omat hienot piirteemme: olemme älykkäitä, kiinnostuneita monista asioista, syvällisiä omia yksilöitämme.
Miksi tämä sairas yhteiskunta paheksuu yksinviihtymistä, hiljaisuutta, syrjässä olemista??? Minä en ainakaan suostu edes yrittämään olla mikään OLETUSIHMINEN. Kyllä alkaa meininki muistuttaa jo Aldous Huxleyn ULJASTA UUTTA MAAILMAA. Huhhuh.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Viestissäsi on asennetta. Ujous ja syrjäänvetäytyvyys ei alenna ihmisen arvoa mitenkään, toisin kuin nykyajan ylisosiaalisessa yhteiskunnassa tunnutaan luulevan. Työpaikkailmoituksissa jo kuulutetaan "ulospäinsuuntautuvia" ja "avoimia" ihmisiä joilla on "hyvät ihmissuhdetaidot". Jopa mainitsemassasi asiakaspalvelussa voi kuitenkin toimia ujo ihminen, tiedän joitakin ujoja, jotka ovat sitä yksityiselämässään, mutta työssä hoitavat tehtävät siinä missä kuka tahansa noista suulauden spesialisteista.
Ujot sitä paitsi usein kuuntelevat muita tarkemmin kuin sosiaaliset häslääjät, jotka voivat olla hyvinkin itsekeskeisiä ja rajoittuneita, vaikka supliikki virtaakin jatkuvalla syötöllä.
Ujojen vahvuudet jäävät usein jalkoihin. Meissä piilee usein kuitenkin hienotunteisuutta, älyä, uteliaisuutta eri ilmiöihin ja syvällistä ajattelukykyä. Se voi ratkaista monia pattitilanteita, joissa hölöttäjä vain seisoo suu auki.
Itseä suunnattomasti ärsyttää kapeakatseiset ihmiset ja ylipäätään puheet siitä, millanen "normaalin" ihmisen kuuluis olla. toki itelläniki on joku idea "normaalista" ihmisestä, mutta sinne loksahtaa paljon enemmän ominaisuuksia kun jotkut on valmiita myöntämään. Varsinkin, jos näistä "epänormaaleista" ominaisuuksista ei ole edes haittaa muille.
Olen saanu kuulla elämäni aikana monta kertaa ujoudestani ja nimenomaan negatiivisessa mielessä. Jo lapsena soitin hyvin erästä soitinta, mutta en ollut halukas itse esiintymään joka tilanteessa. Vanhempani patistelivat esiintymään ja yrittivät lahjoa ties millä. En suostunut, ällötti olla sellanen esittelykappale, ja ällötti vanhempien anteekspyytelevät sanat: "ku tuo meijän tyttö nyt on tuommonen, ujo". No, lapsena sitä ottaa, tai ainakin minä otin, kaiken mitä aikuiset sanoivat lopullisena totuutena, ja negatiiviset määrittelyt sattuivat ja saivat minut tuntemaan itseni huonoksi ja vääränlaiseksi. Nyt ajattelen, että antakaa nyt hemmetti minun olla "tämmönen".
Olen aina vierastanut tilanteita ja paikkoja, joissa on paljon minulle vieraita ihmisiä. Tätä ei ole ainakaan helpottanut se, että muutamaan otteeseen olen saanut kuulla, miten "tällästen", ts. hiljasten ja vieraiden ihmisten seurassa alkuun varautuneiden, pitäisi jäädä suosiolla kotiin. No, eihän tommoset kommentit siinä itse tilanteessa mukavalta tunnu, mutta olen jättäny ne omaan arvoonsa, enkä usko että enemmistö ihmisistä on näin kapeakatseisia. Mutta - riittää, että niitä on yksikin. Kieltämättä välillä raivostuttaa, kun ei anneta olla sellainen kuin on. Et siis ole yksin tämän omituisen ilmiön kanssa, tsemppiä sinulle, sinä ite tiiät, minkälainen olet ja minkälainen et. Älä anna kapeakatseisten masentaa!
Nykyään on kaikenlaisia diagnooseja joihin ujon ja hiljaisen mutta terveen saa näppärästi pakotettua, tarvitaan vain huonot sosiaaliset taidot ja välinpitämättömyys hygieniasta ja skitsofrenia on valmis.
aivan samaa olen ajatellut, ja kokenut. Ja myös isäni taholta; en ole koskaan kelvannut hänelle, koska olen liian ujo, herkkä ja ties mitä.... ja olen kauan hävennyt itseäni ja sitä millainen olen.
No ajan myötä olen vähän oppinut hyväksymään itseäni, terapiankin avulla. mutta edelleen on päiviä että tunnen itseni huonommaksi kuin muut. Ja tuo häpeä on sitten taas omiaan pahentamaan itseluottamusta....
Ja mikä pahinta, poikaystäväni on alkanut myös huomauttelemaan asiasta. (vaikka alkuun tuntui että hän hyväksyy minut tällaisena).
Viime viikonloppuna illanvietossa hän kännipäissään porukan kuullen sanoi, että 'voi vittu mikä tuokin kun taas meni tuonne yksinään istumaan, istuu kuin joku puujumala, miksi et voi nyt tulla tänne juttelemaan jne...'
vaikka vessasta tullessa vain istahdin vähäksi aikaa olohuoneeseen (muut oli parvekkeella)
itseasiassa juttelin erään naisen kanssa kun olimme kahden kesken, ja pikkuisen tutustuttiin jo. Ja myös toisen tyypin kanssa juttelin. Olin kyllä porukan mukana muuten, enkä mitenkään eristäytynyt edes. Tuntuu vain myös, että tällaisen ujomman ja hiljaisemman juttelua ei edes hyväksytä jutteluksi tai sitä ei huomata, jos ei kovaan ääneen kailota! vaikka omasta mielestä ihan hyvin noiden parin kanssa juttelu kävi, mutta kai tein sen sitten niin huomaamatta että muut eivät ehtineet nähdä!! poikaystäväni ainakaan.
niiin tuntui kyllä todella pahalta, kun oma poikaystävä alkoi arvostelemaan. Taas on sitten ollut huonompia päiviä, ja inhottava tunne, että enkö kelpaa edes poikaystävälle, jonka luulin välittävän minusta oikeasti.
Kun kuitenkin olen tullut huomattavasti rohkeammaksi mitä olin vielä muutama vuosi sitten... mutta enkö silti kelpaa?
Nyt kuulostaa siltä että poikaystävsi nauttaa tilanteesta ja valitsi sinut juuri tämän vuoksi. Pääsee sitten piikittelemään "ongelmasi" vuoksi ja nauttii siitä. Siis tyypillinen antisosiaalinen sekopää poikaystävä.