Olen jo monta vuotta ollut "masentunut", tai no siis noin kolme-neljä vuotta... Nykyään tilanteeni on vain huonontunut. Välillä on ollut parempia ajanjaksoja, välillä en pysty poistumaan päiviin kotoa.
Olen alkanut epäilemään että sairastaisin kaksisuuntaista, koska mielialani vaihtelee päivittäin useasti. Ensin olen iloinen, sitten olen aivan hiljaa, iloinen, suutun turhista, purskahdan kotona itkuun yhtäkkiä jos olen yksin. Seurassa en kehtaa itkeä.
Mutta tiedä siitä sitten. Haluaisin olla normaali, iloinen ja itsevarma mutta tuntuu ettei minussa ole mitään erikoista. Tuntuu ettei ketään minua oikeasti kaipaa.
Minulla on paljon ystäviä, hyviä ystäviä ja sisaruksia joihin voi luottaa, mutta jokin estää minua avaamasta suutani. Tunnen itseni alempiarvoiseksi, enkä kehtaa pyytää apua. Se tuntuu "nololta" enkä vain pysty vaivaamaan muita omilla ongelmillani. Tiedän kyllä sen että tarvitsen apua, mutta en tiedä mistä sitä saan. Itsemurhaa olen harkinnut mutta perheen ja ystävien takia en sitä pysty tekemään. Olen siis päätynyt vain viiltelyyn ja melko suureen alkoholinkäyttöön parantaakseni oloani...
Viimeksi kun yritin puhua jollekulle, tai siis ajattelin puhua jollekulle, en saanut sanaakaan suustani. Eikä seurustelusuhdettani auta yhtään se, että en pysty kertomaan siitä mikä minua vaivaa ja mitä pään sisälläni liikkuu. Tuntuu vain ettei ketään kiinnosta, ja että olen aivan nolla ihmisenä...
Tunteeko ketään samalla lailla? Vai olenko ihan yksin tämän asian kanssa?
Olen alkanut epäilemään että sairastaisin kaksisuuntaista, koska mielialani vaihtelee päivittäin useasti. Ensin olen iloinen, sitten olen aivan hiljaa, iloinen, suutun turhista, purskahdan kotona itkuun yhtäkkiä jos olen yksin. Seurassa en kehtaa itkeä.
Mutta tiedä siitä sitten. Haluaisin olla normaali, iloinen ja itsevarma mutta tuntuu ettei minussa ole mitään erikoista. Tuntuu ettei ketään minua oikeasti kaipaa.
Minulla on paljon ystäviä, hyviä ystäviä ja sisaruksia joihin voi luottaa, mutta jokin estää minua avaamasta suutani. Tunnen itseni alempiarvoiseksi, enkä kehtaa pyytää apua. Se tuntuu "nololta" enkä vain pysty vaivaamaan muita omilla ongelmillani. Tiedän kyllä sen että tarvitsen apua, mutta en tiedä mistä sitä saan. Itsemurhaa olen harkinnut mutta perheen ja ystävien takia en sitä pysty tekemään. Olen siis päätynyt vain viiltelyyn ja melko suureen alkoholinkäyttöön parantaakseni oloani...
Viimeksi kun yritin puhua jollekulle, tai siis ajattelin puhua jollekulle, en saanut sanaakaan suustani. Eikä seurustelusuhdettani auta yhtään se, että en pysty kertomaan siitä mikä minua vaivaa ja mitä pään sisälläni liikkuu. Tuntuu vain ettei ketään kiinnosta, ja että olen aivan nolla ihmisenä...
Tunteeko ketään samalla lailla? Vai olenko ihan yksin tämän asian kanssa?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Itse olen alkanut epäillä itselläni masennusta viime keväästä lähtien (tai no miksi ei jopa talvesta) ja kesän mittaan oloni on pahentunut, tosin viimeiset puoltoista viikkoa ovat olleet ihan kohtalaisen hyviä. Tai no en ole ihan varma onko tämä masennusta tai jotain muuta, mutta kirjoituksessasi on joka tapauksessa paljon minuun sopivia kohtia!
Pienimmätkin asiat saavat minut vaipumaan välillä todelliseen epätoivoon ja itsesääliin ja saatan sulkeutua omiin ajatuksiini: Tuolloin olen hyvin hiljainen, enkä jaksa innostua juuri mistään en kavereista tai muustakaan, sitten tulee taas päiviä ja hetkiä kun olen kutakuinkin oma itseni, iloinen ja puhelias. Suutun nykyään todella helposti, koen välillä aivan normaalit kommentit pilkaksi ja ivaksi ja saatan loukkaantua todella helposti pikku asioista. Välillä viha ja suuttumus on niin suurta, ettei sillä ole mitään rajaa. Yksin ollessani saatan ruveta itkemään, ilman syytä. Välillä oloni on täysin tyhjä ja välillä mieleeni tulee taas valtavasti huluja ajatuksia. Eilen luulin sekoavani, kun päähäni juolahti mitä kummempia ajatuksia ja olin erittäin ahdistunut... Mielialani vaihtelevat siis melko usein :/
Enää en viiltele, häpeän niin suuresti aikaisempia arpiani, että olen päättänyt luopua siitä.... Nykyään tuhoan jalkojani! Revin kantapäistäni ihoa, niin että jalkani vuotavat verta ja ne ovat aivan vereslihalla... Osittain ihon repiminen on minulle pakko (siis jonkinlainen pakkotoiminto)ja osin se on taas tapa josta saan jollain sairaalla tavalla mielihyvää ja rahoitettua hermojani... (Luulen, että kyseessä on dermatillomania.) Itsemurha on käynyt mielessäni, mutta en ole koskaan vakavasti harkinnut sen tekimistä, luojan kiitos!
Mutta minullekin aiheuttaa suurta surua ja päänvaivaa, se etten uskalla puhua tuntemuksistani ja muista henkilökohtaisista asioista ystävilleni. Pelkään sitä, vaikka tiedän voivani luottaa heihin. Kai pelkoni johtuu siitä, että itsetuntoni nykyisin vain laskee laskemistaan ja pelkään, että he eivät ota minua tosissaan tai heitä ei oikeasti kiinnosta. Liian usein ajattelenkin , että he eivät oikeasti pidäkkään minusta. Välillä jopa huomaan oivovani, että he vihaisivat minua, vaikka muulloin taas inhoan tätä yksinäistä olotilaani ja sitä etten pysty puhumaan kenellekään.
Että et sinä nyt ainakaan ihan yksin tuon asiasi kanssa ole. Jos yhtään lohduttaa :
"Mukava" kuulla että joku tuntee samoin... Ei tietenkään mukavaa sinulle tai minulle tämä olotila, mutta ainakaan kumpikaan meistä ei ole yksin tämän asian kanssa.
Itse suutun myös normaaleista kommenteista, joskus jopa pelkästään siitä kun luulen jonkun katsovan minua arvostelevasti. Vaikka hän ei oikeasti tarkoittanut pahalla. En tiedä enää mitä tässä pitäisi tehdä.
Olen maininnut ohimennen jotain tämäntyylistä kahdelle ystävälleni: "Mieti jos mulla olisi oikeesti joku mielialahäiriö" ja molemmat on vastannut "nii" (samalla kun katsotaan telkkaa) ja "no eikä ole". En ole viitsinyt sitten alkaa puhumaan enempää siitä että tarvitsen apua, kun heitä ei kiinnosta.
Viime viikonloppu oli pahin tähän mennessä... Aamuyöstä heräsin ajatukseen ettei tässä ole enää mitään järkeä. Kaikki mitä teen on turhaa. Poikaystäväni nukkui vieressä eikä onneksi huomannut minun itkevän. Halusin lähteä sängystä kävelemään johonkin pois enkä tulla koskaan takaisin. Minulla ei ole yhtäkään syytä enää jatkaa. Itkin koska tajusin itsemurhan olevan ainut oikea vaihtoehto.
Olen jo antanut läheisille kaiken, minkä itsestäni irti saan.. Minussa ei ole enää mitään jäljellä. Olen pelkkä taakka nykyään. Minä vain... olen. Kuljen mukana kavereideni ja sisarusteni kanssa, mutta tunnen sen velvollisuudekseni, vaikka en jaksaisi..
Et ainakaan krijoituksissasi maininnut käyneesi spykiatrin tai lääkärin juttusilla. Itselläni ei ole kokemusta kummastakaan, mutta suosittelen silti, että varaat ajan lääkärille :/ Toivottavasti saisit sieltä apua pahaan oloosi ja etenkin noihin itsemurha-ajatuksiisi. Tee se edes perheesi tähden. niin ja voimia myös
Hei, ystävä.
Olen vasta 19v., mutten tiedä kuinka pitkään jaksan. Olen aina ollut yksin. Yläasteella harkitsin itsemurhaa, ja sain vapaata koulusta masennukseni vuoksi. Hain psykologeilta apua, mutten kokenut, että tilannettani olisi ymmärretty. Lukiossa sairastuin syömishäiriöön, koska olin tilanteestani niin turhautunut. HUUSIN apua, muttei kukaan kuullut. Sairastumiseni säikäytti pois jopa ne harvat ystävät, mitä minulla oli ollut. Sain osakseni vain pilkkaa. Luulin nöyryyttämisen tappavan minut.
Nyt opiskelen, mutta mikään ei ole muuttunut. Mieleni hallitseminen vie kaikki voimavarani, enkä jaksa enää edes hakeutua seuraan. Tunnen itseni lähes autistiseksi, olen aivan yksin, enkä jaksa. Kaipaan seuraa enemmän kuin mitään muuta, mutten jaksa ottaa muihin kontaktia. Tämä ristiriita on sietämätön, ja se vainoaa minua joka hetki.
En saa unta, olen ahdistunut ja masentunut, tulevaisuudessa en näe valoa.
Et siis ole yksin. Yritä jaksaa, pakota itsesi toimimaan. Keksi jotain, johon keskittää energiasi, kuten tanssi, taide ja musiikki, esimerkiksi. Ne ainakin pitävät minut hengissä.