Olen sairastanut anoreksiaa vuodesta 2003. Pahimmillaan bmi:ni laski noin kolmeentoista, mutta nyttemmin jojoilee 18-19. Olen tässä välissä kerinnyt "parantua" useitakin kertoja, mutta nyt laskukausi tuntuisi olevan niin pitkäkestoinen ja hankala, etten usko pääseväni tästä suosta enää omin avuin ylös. Siis oksentelu, pakkoliikunta, paastoilu, kaloreidenlasku, koko hoito on alkanut uudestaan. Pelottaa, mihin se minut vie, ja tahtoisin hoitoon mieluummin liian aikaisin kuin myöhään. Ainut ongelma on nykyisen hoidon painokeskeisyys, eli näin normaalipainoisenahan minulla "ei ole mitään ongelmaa".
Varat ei riitä yksityisellä käymiseen, eli mitä jää jäljelle? Itseni laihduttaminen vaikeasti alipainoiseksi, kunnes ottavat tosissaan?
Varat ei riitä yksityisellä käymiseen, eli mitä jää jäljelle? Itseni laihduttaminen vaikeasti alipainoiseksi, kunnes ottavat tosissaan?
Vastaukset 3
Vanhimmat
niin se taitaa mennä just noin että eka pitää laihtua kuoleman kynsiin ja sit otetaan todesta. Itellä paino on jumissa tietyssä painossa alipainon puolella kuitenkin ja olen reilusti täysi-ikäinen eikä oteta todesta. Eli en ole minkään avunpiirissä.
Koska eihän tässä mitään ja niin edespäin.
Mulla sama juttu.
Kun huomasin,että laihdutus karkasi käsistä menin lääkäriin.Olin silloin reippaasti ylipainoinen,enhän mä mitään apua saanu kun ei kuulemma ollut tarvetta.
Ravintoterapeutien jonot oli liian pitkät ja minä viellä niin läski(ei se lekuri sitä ääneen sanonu,mutta en ole tyhmä) ettei aikaa kannattanut varata.
No nyt on painoindeksi pudonnu 38,8 tonne 21 ja alaspäin menään edelleen.
Välillä haluaisin apua ja välillä en.Kynnys avun pyytämiseenkin on jo niin korkea(eihän mulla vieläkään ole mitään hätää,olenhan mä vielä normaalipainossakin) etten uskalla sitä näin läskinä edes pyytää.Tämä taas johtaa loppupeleissä siihen,että se viiminenkin toivonkipinä hiipuu pikkuhiljaa unholaan.
Harmi vaan,että sydän ei taida selvitä niin pitkään,että olisin mitoiltani varteenotettava tapaus.
Tuntuu,että lekureiden mielestä oksentelu,useita viikkoja kestävä paastoilu,pakkoliikunta ja täysin pielessä oleva ruumiinkuva on täysin normaalia niin kauan kunnes paino on reippaasti alipainon puolella.Voihan sitä joo koittaa ite parantua,mutta mulla se laukasee sitten ton paastoilun.
Harmi vaan,että sydän ei taida tätä menoa selvitä niin kauan,että sitä apua rupeaisi saamaan eikä mieli anna hidastaa tahtia kun pudotettavaa on vaikka kuinka paljon.
Koita jaksella.
Eieln sain itsestäni sen verran irti, että lähetin sähköpostia paikkakuntani Syömishäiriökeskukseen. Automaattinen vastaus sanoi "olen lomalla, palaan 3.8. Kiitos viestistäsi!". Tämä on enintä, mitä nyt uskallan tehdä, joten täytyy vain odottaa.
Mean while menen vain huonompaan suuntaan. Kiellän itseäni syömästä ja sortuessani rankaisen itseäni milloin milläkin. Oksennan kaiken minkä vain pystyn, mieluummin enemmänkin.
Painoni on koko ajan ollut hieman laskusuunnassa, tänään ensimmäistä kertaa bmi vilahti alipainon puolella. En ole tyytyväinen.
Minua pelottaa jatkaa näin, mutten osaa enää muutakaan. Täytyy vain odottaa sen puolitoista viikkoa ja kärsiä siihen asti, ehkä hän osaisi auttaa minua vähän paremmin.
Tämä sairaus on vain niin perseestä. Antaisin mitä vain, olisin valmis mihin vain, jos voisin nyt parantua, niin ettei tätä koko helvettiä koskaan olisi ollutkaan.
Mutta kiitos teille kovasti viesteistänne!