Onko kaikki yksinäiset masentuneita ja se on syy miks ne on yksinäisiä?
Vai onko ne masentuneita koska ne on yksinäisiä?
Itse oon yksinäinen ku oon masentunut niin en jaksa koskaan tehdä mitään :
Vai onko ne masentuneita koska ne on yksinäisiä?
Itse oon yksinäinen ku oon masentunut niin en jaksa koskaan tehdä mitään :
Vastaukset 45
Vanhimmat
olen tällä hetkellä yksinäinen, koska olen masentunut tai tiedä sitten onko tämä masennusta, mutta koko ajan mieliala muuttuu vihan, raivon, alakulon, ilon ja normaalin välillä. välillä olo on todella tyhjä ja välillä pää on niin täynnä kummia ajatuksia, etää luulen sekoavani. Eilen koin niin merkillisen ahdistuskohtauksen, että ei mitään rajaa ja juurin kun luulin kaiken menneen ohi ja kuvittelin sittenkin olevani täysin kunnossa!!
Olen myös yksinäinen, koska en pysty avautumaan ystävilleni. Ja juuri tällä hetkellä tarvitsisin, jonkun jolle puhua mieltäni painavista asioista, mutta ei minulla ole ketään sellaista ystävää. Pelkään avautumista... en tiedä miksi. Ja se tekee minusta vain entistä yksinäisemmän ja entistä masentuneemmaan.
Heh, kuinka hienoa elämäni onkaan :) :S
Olen tällä hetkellä valoisampi kuin esim. viime vuonna, mutta kun jonkinasteista masennusta ajattelen sen johtuneen juurikin vuosien yksinäisyydestä ja siitä, että en ole tuntenut kuuluvani mihinkään (ei ystäväpiiriä, erillisyyden tunne). Eli ensi siis on tullut yksinäisyys ja pikkuhiljaa alakulo. Itse asiassa minulla on vähän samankaltaisia kokemuksia kuin Frida-- tuossa kirjoitti. Joskus olen saanut todella kamalia ahdistuskohtauksia ja niiden mentyä ohi olen vähätellyt, että eihän tässä mitään ongelmia ole, vaikka ahdistus on tuntunut rinnassa sietämättömänä puristuksena ja olen myös itseäni haavoittanut kaikenmaailman saksilla ja lasinpaloilla. Selvisin kuitenkin noista ajoista ilman lääkärissä käyntiä, nykyään en noita kohtauksia enää saa. No niin nyt taisi mennä aiheen ohi jo.
Ai niin, minulla on myös lapsesta lähtien ollut sosiaalisten tilanteiden pelkoa joka tietty varmaan suurin syy yksinäisyyteen ja masentuneisuuteen.
Oho, meillä on ihan samat ongelmat :o
Itse en tosin haluakkaan kertoa huolistani muille, tai ainakaan en ole vielä halunnut. Kyllä se menee ohi kokonaankin, ellei ole tosi paljon huolen aiheita. (Puhun kokemuksesta.) Olin muutama vuosi sitten masentunut, mutta sitten se lakkasi, kun huomasin sen olevan vain itsesääliä.
Mutta nyt mulla on oikeita huolia, enkä tiiä miten saada masennus loppumaan. : <
Kyllä sä pystyt hankkimaan sellasen ystävän jolle sä uskallat kertoa sun huolistas. :3
se muija ei kerro kellee ja vaikenee ku kivi.Antaap viellä nakin suuhusi ja masennus lähti.Suosittelen Arska.
Siksi että olen ruma paska ja lisäksi vielä vitun tylsä ja epäsosiaalinen. Miksikö olen masentunut? Koska olen 22 vuotias neitsyt jonka elämä on ollut täyttä paskaa ja jossa ei ole ollut mitään tarkoitusta! Lisäksi olen pettynyt muihin, itseeni ja vähän kaikkeen muuhunkin. Mietin tässä, että jäänköhän ikuisesti tämmöiseksi märkäkorvaiseksi pennuksi vai kasvanko joskus ihan mieheksikin joka osaa ottaa vastuuta elämästään ja käyttäytyä kuin mies. Yksinäinen olen koska kukaan ei pidä minusta (no en minäkään teistä!), ketään ei kiinnosta, koska en käy baareissa, en en deittaa netissä enkä muutenkaan edes yritä mitään koska turhaahan se olisi. En pidä itsestäni. Tekisi mieli olla joku aivoton, hilpeä heppuli joka pystyisi nauttimaan elämästään. Jos leikittäisiin, että joku haluaisi alkaa seurustelemaan niin varmaan toteaisin että ei kannata, huono seurustelukumppani olisin. Enhän edes osaa puhua mistään mitään (tylsä kun olen, eikä juttu luista). Kaiken järjen mukaan pysyn siis yksinäisenä ellei jotain vitun-ihmettä tapahdu, mutta ehkäpä se on kohtalo.
Mulla on muuten sama tilanne ja samanlaiset fiilikset paitsi että olen 31 vuotias ja joskus olen seurustellut ja silloin luulin että minusta tulis normaali, mutta eipä käyny toteen se veikkaus, keneenkään en luota, ystäviä ei ole ainoastaan henkilöitä kelle olen hovikuljettaja joka kuskaa milloin vain ja minne vain koska sillä ei ole omaa elämää!!!
Sama täällä, kolmen kympin tuolla puolen ja juuriki vastaava tilanne. Tosin nyt en nää ees enää vanhempia, jaksanu sitä jatkuvaa nysväystä enää. Ku en juo enkä polta enkä harrasta kummempia menoja ni se on sit tällasta toistaseks.
Hienoa.. tilanteeni on hyvin samankaltainen kuin ssssssiksillä. Paitsi että olen 27 ja olen lähinnä pettynyt itseeni en niinkään muihin.. Eihän tilanteeni ole sattumanvaraisten ihmisten syytä itse olen syypää saamattomuuteeni ja osaamattumuuteeni. Sosiaalisissa tilanteissa iskee päälle aina joku rooli (ei sillä että tietäisin mikä on aitoa itseäni) ja juttuja tulee suolattua aina jossain vaiheessa ja sitten pitäisi muistaa mitä kellekin on mennyt sanomaan. Eihän siitä mitään tule.. Paskaa osaa puhua mutta mihinkään oikeaan ei ole. Parempi pysyä pois ihmisten ilmoilta ja kontakteista, eipähän aiheuta mielipahaa enempää kuin on mahdollista välttää. Ja totta helvetissä haluaisin jonkun jota katsella silmiin ja pitää hyvänä. Ei vaan taida olla näillä kyvyillä mahdollista. Siksipä sammutan kaiken seksuaalisuuteni joutuessani kanssakäymisiin ihmisten kanssa, se on ainut tapa selvitä edes auttavasti. Se myös aivan helvetin mukavasti estää yhteenkään naiseen tutustumisen. Minulla oli kavereita joskus mutta nyt minulla ei ole enää mitään annettavaa tai sanottavaa kenellekään. Kunhan kituuttelen menemään kun ei ole vaihtoehtojakaan. En myöskään käy missään koska en halua törmätä näihin kavereihini saati puolituttuihin.
No minä olen yksinäinen koska en käyttäydy kuten lammasmainen teini. Siinä se! Olen ehkä jopa elitistiksikin kutsuttu.
masentunut. Tykkään olla yksin joskus. En ole koskaan viihtynyt isossa väkijoukossa, enkä aina jaksa kuunnella niitä juoruja kuinka joku teki ja mitä ja mikä se nyt sitten sen teon perusteella on.
miehiä, muut ovat niin onnettomia, hirveitä, ettei kiinnosta ja minustakin täällä ääliöt ovat kirjoittaneet kaikenlaista on usko mennyt koko miessukupuoleen; TODELLA KELPAAMATONTA!!!
Asenteesi taitaa olla lopullisesti pilalla. No ethän sää ite tota oo tehny varmaan itelles.
Oli todella asiaton tuo kommenttisi.
Lievästi sanottuna, aika tekopyhää puhua ihmisten suvaitsevaisuudesta ja kelvollisuudesta mitään, ellei itsellä ole senkään vertaa suvaitsevaisuutta muita kohtaan tai halua heitä kuunnella. Minun puolestani voi hiiltyä miten lystää, ja sinulla on varmaan siihen syysikin, mutta tällaista en kaipaa.
En edes ajatellut yksinäisyyttä ennen näille palstoille tuloa, silloin olin vielä iloinen. Toista se on ollut sen jälkeen. Siinä vastaus kysymykseen.
Mä olen ainakin yrittänyt, olen hankkinut harrastuksia, muuttanut työn mukana, ollut aina aktiivinen, opetellut sosiaalisia taitoja ja yrittänyt kehittyä ihmisenä. Olen joskus yrittänyt rakentaa ihmissuhteitakin...
Mutta kaikki vaan hajoaa. Ihmiset ovat jääneet muualle, en jaksa enää yksin pitää yhteyttä, en jaksa enää ravata töitten perässä, kun siitä ole koskaan jäänyt mitään käteen, suhteeni ovat olleet todella paskoja kaikki: olen varma että valitsen jatkossakin vain sekopäitä tai sitten kaikki suomalaiset miehet ovat sekopäitä... En jaksa vaan enää yrittää. En harrasta enää, se oli liian kallista, eikä sieltä jäänyt kun pinnallisia suhteita, baareissa en käy, en jaksa kinuta ketään mukaan, enkä mennä yksin, en jaksa känniääliöitä enää. En viitsi lähteä tapahtumiin, koska sain suurimmaksi osaksi mennä aina yksin. En pidä enää yhteyttä kenenkään kanssa: ja kas kummaa, näin tärkeä minä olin. Ei ole paljon puhelin soinut eikä mailia tullut. Olen auttanutkin paljon ihmisiä eteenpäin, saamatta itse mitään, joten enpä vaivaudu enää...
En oikeastaan sääli itseäni, tää on vaan joittenkin kohtalo. Mä tein vuosia kaikkeni sen muuttaakseni, mutta ilmeisesti epäonnistuin. Ilmeisesti en vaan onnistukaan, ja varmaan mussa on sitten jotain niin pahasti vialla, että näin käy. Mä en vaan enää jaksa sitä yrittää korjatakaan, joten olen luovuttanut ja hyväksynyt tosiasiat. Mun elämä on ohi, joten kidutaan se loppuun.
Jne. joten: mä olen vaan luovuttanut. Mä olen yksinäinen, vaikka joskus viihdynkin yksin, mutta olen liikaa yksin, melkeinpä aina. Vankina omassa elämässäni enkä jaksa enäää yrittää. Nykyään en enää tunne mitään, joten mitäpä sen on väliä.
Mä olen masentunut koska olen yksin, aina, vuosia, mutta mitä sitten, ei se minkään tekemisestä mihinkään ole muuttunut, kaikki on aina hajonnut.
Joten käyn töissä, syön ja käyn kävelyillä, ja odotan että kuolen. Se siitä.
"ja kas kummaa, näin tärkeä minä olin".
Sinä kiteytit kaiken sen, mitä minä aioin sanoa.
Minäkään en tunne nykyään mitään, ainoa tunne on se, että elän liian kauan jaksaakseni enää elää. Toivoisin kuolemaa, vapautusta itselleni ja avomiehelleni. Itse tuskin koskaan siihen pystyn, vaikka yli 15 vuotta olen sitä miettinyt, voit laskea, että puolet elämästä.
Ainoa ilonpilkku on elämässäni koira, miehestäni olen erkaantunut, varsinkin nyt, kun talonrakentaminen on vienyt viimeiset mehut. Työstäkään ei saa mitään irti, läskit ja väsymys lisääntyy.
Toivottavasti Suomeen koskaan ei tule itsemurhaklinikkaa, meistähän ei jää jäljelle kuin pari miljoonaa, nekin kaikki maahanmuuttajia.
Odotan syksyä ja sateita. Rakastan kuulaita syyspäiviä ja sateita. On lohduttavaa, kun taivas itkee seuranani.
Ps. Life is too long
Niin ja silti pitää yhteinen talo rakentaa jne... "Joskus kyse on omista valinnoistakin"...
ja pitkään sitä tonttia etsittiin. Nyt on kai sitten tälläinen vaihe, että mehut on sitten loppu. Mutta uskon, että kunhan päästään normaaliin elämään miehen kanssa, palataan arjessakin siihen, mitä elämä ei rakentamisen aikana ole voinut olla.
Minun uskoni rakkauteen auttaa paljon, sekin on kuitenkin tahdon asia, tahdonko olla mieheni kanssa vai en. Luovuttaa en halua, en jaksaisi aloittaa elämää järjestelemään uudestaan, jos ero tulisi. Oikeastaan se on ainoa asia elämässä, millä jaksan eteenpäin. Ja koska en halua mieheni pettyvän minuun, minun on pakko jaksaa yrittää eteenpäin, vaikka välillä itku silmässä. Olen haaveillut tälläisestä elämästä pienen ikäni, ja nyt kun sen sain, mikään ei saa tulla tielleni. Kaiken sen mistä olen haaveillut, olen saanut (siis lähes). Haaveet eivät ole olleet suuria, siksi ehkä ne saavutinkin.
En ole koskaan haaveillut enemmin ystävistä, siksi niitä ei kai olekaan =)
Viikonloppuna tosin kirjoitin yhdelle ns. ystävälle, jonka olen tuntenut todella pitkään. Joskun menee vuosi, ettei kummastakaan kuulu mitään, sitten jompikumpi ottaa yhteyttä. Ehkä hän on minun yksi ystävä? Hän ottaa minuun yhteyttä, vaikken itsestäni antaisi kuuluakaan. Ja kun luulen, että hän on minut unohtanut, hän ei olekaan.
Olen vaan niin hankala ja rikkinäinen persoona. Ei olisi kohtuullista vaatia muita jakamaan tätä taakkaa ja olen suosiolla yksin.
nähdä vaivaa suhteiden eteen. Jos minä olen se jonka pitäisi pitää 'liekkiä' yllä niin eipä ole sen väärtiä.
Ja monesti myös eivät mielenkiinnon kohteet kohtaa. Tykkään jutella kaikenlaisesta mielenkiintoisesta maan ja taivaan väliltä, pelata jotain, katsoa leffoja yms. Melko perusmeininkiä siis. Monilla ihmisillä vaan on niin kovat tarpeet ettei niitä enää huvita tällaiset jutut.
Olen siis yksinäinen ( toisinaan ) koska olen väärän mallinen pala ihmiskunnan puuhakulle.
Olen yksinäinen, koska se tuntuu parhaimmalta ratkaisulta. Ihmisten kanssa seurustelu ja erinäisten sosiaalisten roolien esittäminen on pidemmän päälle niin rasittavaa minulle, että se vie kaiken energian. Pidän eniten ihmisistä, jotka eivät välitä siitä olenko pari kuukautta olematta heihin yhteydessä, ja pidän tietynlaisesta "turvallisesta välimatkasta" ihmisiin.
En ole masentunut, enkä iloinen, en ole oikeastaan juuri mitään tunnetilaa. Minulla ei ole edes alhainen itsetunto eikä myöskään ylisuureksi kasvanut ego. Saan nautintoni yksinolosta ja luonnosta, pidän maailmasta tarkkailtavana, en haluaisi olla siihen juurikaan osallisena ja osallistuvana. ENkä ole itsetuhoinen tai kuolemaa halajava, sekin asia on merkityksetöntä milloin kuolen, antaa jumalten päättää.
Olen varsin erikoinen siis, enkä todellakaan usko sitäkään etteikö niitä ihmisiä ole olemassa joiden kanssa voisin jopa viihtyä. Hiljaisten ja rauhallisten tarkkailijoiden kuten minä.
Etkö koskaan villiinny, tai halua villiintyä? Käyttääkseni alempien luokkien termiä, eikö koskaan mielesi tee "bailata"?
olen koulukiusattu, siinä se.
itsetunto romahti jo peruskoulussa eikä se oo siitä parantunut. oon nyt 19v
Eipä oikeastaan tee mieli, ainakaan siinä perinteisessä mielessä miten asia mielletään. Nuorempanakaan en oikeastaan ollut kovin kiinnostunut sosiaalisista tapahtumista. Nyt olen lähempänä kolmeakymmentä ja vähätkin menohalut on menneet, en yksinkertaisesti saa mitään irti baareista enkä ihmisistä.
Oma käsitykseni hyvästä "bailaamisesta" on yksin mökillä(tai parin "läheisemmän" ihmisen seurassa), saunaa lämmittäen, grillaillen ja kaljaa tietenkin sopivasti.
"Alempien luokkien". Siinä on vähän kuin aina raflaavaa ali-ihmisyyttä. Eipä silti, en minäkään ole hieman vajaaseen nelikymppiseen ikääni mennessä kuunaan "bailannut", käynyt ravintolassa, baareissa jne. Taloudellinen "luokka-asemani" on varmasti alimmalla mahdollisella tasolla, mutta sitä vastoin henkisesti... tuskinpa, seurauksena miltei täydellistä henkistä ulkopuolisuutta.
Anteeksi, unohtui hymiö tuosta "alempien luokkien" yhteydestä eli tämä :P
Jotkut sanat ärsyttävät minua, kuten nyt tämä "bailaaminen". Ei sitä järki-ihmiset käytä. Vielä enemmän ärsyttää "pippalot". Järki-ihminen käyttää näitä sanoja vain parodisessa mielessä. (Nauratko jo nyt käsitteelle "järki-ihminen"?)
Vaan kuinka sinä olet "täydelliseen henkiseen ulkopuolisuuteen" ajautunut? Tai kulkeutunut. Tai kulkenut.
Koitan ilmeisesti vastata hereillä ollessani. Järki-ihminen voisi kyllä tyrskäyttääkin, eipä silti. En minä kuitenkaan kait ihan nk. vakavissani pystynyt sitä "alemmat luokat" - määritelmää ottamaankaan, siinä taisi myös olla vähän tuollaista "vitsi ja sen yhteys piilotajuntaan" -meininkiä, ts. jollakin tasolla tietysti tunnistin itseni siinä tarkkailijan hahmossa, joka on vähitellen ja aika tavallakin eristynyt jonkinmoiseen henkiseen "elitismiinsä". En tiedä olisiko joskus ollut aika, johon olisin sopinut paremmin, mutta tämä se ei selvästi näytä olevan.
olon ja kun taas menen tanssimaan,on lavalla vain näitä bailuja,joten bailut viihtyköön bailujen kanssa ja tulee oikein iso bailu.
sairastan masennusta. minulla ei ole yhtään ystävää. sisko on monta kertaa haukkunut, et olen ruma ja rampa enkä kelpaa kenellekään miehelle. kävelen niin rumasti, että mun kans ei kehtaa liikkua missään hänen mukaansa. Olen ontunut koko ikäni ja tottunut siihen että ihmiset tuijottaa.
Näiden haukkumisten ja masennuksen lisäksi ei ole paljon rohkeutta liikkua ulkona. Asiat jotka minua kiinnostaa sisko haukkuu ihan tyhmiksi. viime viikonloppuna se uhkasi tulla tappamaan minut koska en ole kelvollinen elämään.
Tuu mun syliin käveleen ja tunge se sisko hevon p*****seen. Mikset alkanut uutta ketjua?
Ole asioita joita teet, älä välitä kieroista systereistä sun muista paskoista.
Oon homo ja kaikki vihaa mua ja haukkuu vaan mua, kukaan ei halua olla mun kaveri
Aika paska maa tämä Suomi. Miksi tällaista pitäisi puolustaa? Jotkut sotaherrat ne vain ajattelevat itseänsä.
"Aika paska maa tämä Suomi. Miksi tällaista pitäisi puolustaa? Jotkut sotaherrat ne vain ajattelevat itseänsä."
Tässä olenkin täysin samaa mieltä kanssasi, sillä itsekään en ole koskaan välittänyt yhtään tästä suomalaisuudesta ja suomen itsenäisyydestä. Oikein vituttaa nämä militaristit ja suomifanaatikot, jotka väittävät aina sitä, kuinka se suomenmaan puolustaminen olisi oikein jokaisen miehen "velvollisuus" ja joku "kunnia-asia".
Hyvinvointivaltio.... Ja vitut!
Kuka täällä voi hyvin, ei ainakaan me :D
Sulle ja edelliselle...
Niin, kun siihen puolustamiseen kuuluisi kyllä muutakin, maan rakentaminen, ihmiset, perhe ja kaikki mitä rauhan aikana on olemassa.
Moni voisi ajaa armeijaankin reilumpaa henkeä, tätä kuuluisaa simputusta pois sieltä ja puhua asioista ääneen, myös maan puolustuksesta, asiallisesti ja oikeasti, perustellusti.
Mikään maa ei ole täydellinen, ei mikään, voitte käydä katsomassa, koska palloa kyllä riittää, ja tulette siihen tulokseen, että asui missä vaan, on epätäydellisyyttä.
Mutta jossain paikoissa tulette näkemään jotain niin hirveää, että olen pahoillani, mutta jos jo maanpuolustus tuntuu raskaalta velvollisuudelta, ette tule totuutta kestämään. Ihmisten kidutuksista, oikeuksien polkemisestä, raiskauksista (eikä jokapaikassa ole miehetkään turvassa), eläinten kidutuksesta, salametsästyksen kauheuksista, kaiken elävän polkemisesta...
Te tulisitte näkemään, että te ruikutatte, turhasta, ette tee mitäään, mutta ruikutatte muutoksien perään, syytätte muita fanaatikoiksi, ja itse olette vain laiskoja, ja koska olette saaneet ilmaiseksi kaiken tähänkin mennessä, haluaisitte jatkossakin.
Mutta se on tervettä mennä muualle katsomaan, joten suosittelen. Menkää sitten oikeitten ihmisten pariin ja olkaa riittävän kauan. Hyväntekeväisyys töihin ja katsomaan, mitä kaikkea voi olla: eikä se tule tekemään suomesta täydellistä ja virheetöntä, mutta ehkä tajuatte, että te ettte tee juurikaan mitään minkään eteen, mutta inisette silti.
Suomessakin voi osallistua muutenkin kun äänestämällä, tarkalleen otttaen äänestäminen on laiskimpien osuus...
Täälläkin on avustustyötä ja politiikkaa, täälläkin voisi olla aktiivinen ja puolustaa maataan muutenkin kun armeijalla.
Sitäpaitsi miksei siviilipalveluksesta puhuta enemmän, miksei sitä kehitetä???
Miksette paasaa sen puolesta, että siviilipalveluksen pitäisi olla oikeasti se puoli vuotta ja todella liittyä myös maanpuolustukseen, mutta syrjäytymiseltä, yksinäisyydeltä ja muulta: miksette puhu vapaaehtoistöitten puolesta, siellähän saisi tehdä jotain hyvää, tehdä paskasta maasta paremman?
Voisitte ajaa ensiaputaidot pakolliseksi, että osattaisiin auttaa myös rauhan aikana???
Niin, mutta mitä muuta te teette kun kitisette siitä, miten paska maa Suomi on, ja miten te aijotte sitä muuttaa parempaan?
Mihin te vertaatte ja kauanko olette siellä asuneet?
Olisi kiva kuulla perusteita myös teiltä.
"Mutta jossain paikoissa tulette näkemään jotain niin hirveää, että olen pahoillani, mutta jos jo maanpuolustus tuntuu raskaalta velvollisuudelta, ette tule totuutta kestämään. Ihmisten kidutuksista, oikeuksien polkemisestä, raiskauksista (eikä jokapaikassa ole miehetkään turvassa), eläinten kidutuksesta, salametsästyksen kauheuksista, kaiken elävän polkemisesta...
Te tulisitte näkemään, että te ruikutatte, turhasta, ette tee mitäään, mutta ruikutatte muutoksien perään, syytätte muita fanaatikoiksi, ja itse olette vain laiskoja, ja koska olette saaneet ilmaiseksi kaiken tähänkin mennessä, haluaisitte jatkossakin."
Kyllä se tämän maan pakkoasevelvollisuus on kaikkein suurin syy siihen, mikä on tehnyt tästä maasta niin huonon paikan elää kaikille meille vähemmistöille ja eri mieltä oleville. Tämä armeijahenkinen ilmapiiri kun on tässä maassa sellainen, ettei täällä olla koskaan osattu ymmärtää ja hyväksyä niitä miehiä, jotka eivät halua sitä asepalvelusta suorittaa.
Itselläni tämä asevelvollisuus on aiheuttanut niin paljon ongelmia kaikissa ihmissuhteissa, että se on kaikkein suurin syy omaan yksinäisyyteeni. Äläkä sinä ala siinä puhua mitään mistään laiskuudesta ja velvollisuuksien välttelystä, sillä siviilipalvelus on täysin sallittu tapa suorittaa se asevelvollisuus!
"Suomessakin voi osallistua muutenkin kun äänestämällä, tarkalleen otttaen äänestäminen on laiskimpien osuus...
Täälläkin on avustustyötä ja politiikkaa, täälläkin voisi olla aktiivinen ja puolustaa maataan muutenkin kun armeijalla.
Sitäpaitsi miksei siviilipalveluksesta puhuta enemmän, miksei sitä kehitetä???
Miksette paasaa sen puolesta, että siviilipalveluksen pitäisi olla oikeasti se puoli vuotta ja todella liittyä myös maanpuolustukseen, mutta syrjäytymiseltä, yksinäisyydeltä ja muulta: miksette puhu vapaaehtoistöitten puolesta, siellähän saisi tehdä jotain hyvää, tehdä paskasta maasta paremman?
Voisitte ajaa ensiaputaidot pakolliseksi, että osattaisiin auttaa myös rauhan aikana???"
Mä olen äänestänyt aina kaikissa vaaleissa heti siitä lähtien kun ikä on riittänyt, mutta eipä se äänestäminen ole silti vaikuttanut yhtään mitään tähän asevelvollisuushommaan. Eipä sitä ole tässä maassa haluttu koskaan siviilipalvelusta mitenkään kehittää, kun ihmisillä ja varsinkin näillä militaristeilla olisi heti pelko siitä, että se sivari tulee nostamaan suosiotaan, jonka jälkeen sinne armeijaan ei enää saataisi yhtä paljon miehiä kun aikaisemmin.
Suomi on hyvinvointivaltio ja tarjoaa hyvät mahdollisuudet jokaiselle. Toki kotioloista riippuen tilanne on joillakin kehnompi kuin toisilla. Siltikin mahdollisuudet ovat hyvät.
Jossakin toisessa maassa tilanne olisi täysin erilainen ja ikävä totuus on, että aina löytyy valitettavaa. Olivatpa asiat kuinka hyvin tahansa. Aina löytyy myös niitä joilla menee huonommin, mutta valtaosassa näistä tapauksista he ovat itse joutuneet semmoiseen tilanteeseen.
Toisaalta "huonosti meneminen" tarkoittaisi jossakin toisessa maassa sitä, ettei ole mitään paikkaa missä asua tai rahaa syödä mitään. Suomessa se tarkoittaa sitä, ettei tunne ketään kenen kanssa olla (joka on valtaosassa tapauksista aina jollakin tavalla omaa syytä).
maamme tuli EU:n holhoukseen,ja toiseksi suurimpana ryhmänä maassamme ovat Venäläiset ja kolmantena suomen ruotsalaiset.Kannattiko viime sotamme,ja jos niin miten?
"Miks ootte yksinäisiä?"
Omasta tahdosta hyvin pitkälti. Potentiaalisia tilaisuuksia parisuhteeseen ryhtymiseen on ollut useita, mutta en ole halunnut tarttua niihin. Voi olla myös, että olen vähän kykenemätön luomaan pysyviä suhteita.
En ole masentunut yksinäisyyden takia. Enkä ole yksin masentuneisuuden takia. Olen yksin, mutta en yksinäinen. Tämä elämäntyyli sopii mulle, mutta en sulje pois parisuhteeseen ryhtymistäkään, jos sellainen spontaanisti syntyy ja se vastapuoli tosiaan on sellainen, jonka kanssa haluaa olla.
masentunut, koska olen yksin. Ihmiset ei vain pidä minusta, enkä pysty sitä muuttamaan, vaikka kuinka yritän. En vain millään enää jaksaisi...
Mä oon koko tän vuoden ollu yksinäinen ja kai oon jotenki masentunu ja syrjäytyny.. Tunnen itteni arvottomaks toisten silmissä ja häpeän itseäni kun kaikki muut ovat iloisia ja saavuttaneet jotain. Itse työttömänä päivä kerrallaan ilman mitään tekemistä. Alkaa usko loppuu parempaan huomiseen tai se on loppunutkin jo.
enemmän kansainvälisyydessä kiini.
Olen yksin, koska pilasin elämäni syömishäiriöllä ja menetin ystäväni.
Ei niitä näemmä saa enää takaisin. liian kauan olin poissa kuvioista.
En määrittelisi itseäni nykyisin kovin yksinäiseksi, koska löysin pari mukavaa tyyppiä netin kautta. Toisaalta tuokin vaati vuosien yrittämistä ja valtaosaan omista vastauksista ei tullut minkäänlaisia vastauksia.
Terveys ja ujous ovat muuten voineet vaikuttaa vuosien mittaiseen yksinäisyyteen. Netti on muodostunut myös oikeastaan ainoaksi seuranhakupaikaksi, koska livenä ei tule juurikaan ihmisiä vastaan ja ei olisi ehkä pokkaa kysyä ketään livenä ystäväksi, koska netinkin kautta tuo on muodostunut "yllättävän monimutkaiseksi".
Harva tuntuu vastaavan semmoiseen ns. "perusvastaukseen", jossa kertoo vain yleisiä asioita itsestään. Vastauksen pitäisi jollakin tavalla sykähdyttää syvemmin ja vaikka vastauskin vielä kelpaisi niin sitten pitää ulkonäkökin olla sen näköinen, että uskaltaa yhdessä olla.
Vasta sitten voi tutustuminen alkaa ja tulee se vaihe, että onko muita yhteisiä ominaisuuksia tai pystyykö olemaan yhdessä tai ystäviä jne.. Kysyntä ja tarjonta tietysti määrittelee paljon ja varsinkin miehillä tuo seuran saaminen on monin verroin vaikeampaa kuin naisilla. Siltikin asiallisiin vastauksiin ei tunnu saavan minkäänlaisia vastauksia, joten aina lienee niitä mielenkiintoisempia tapauksia tarjolla.
Olen yksinäinen koska kärsin sosiaalisten tilanteiden pelosta, ja olen masentunut koska olen yksinäinen.
Kaipa olen jotenkin outo kun osaan nauttia vain muutamista tietyistä asioista; ihmiset eivät juurikaan kiinnosta ellei ole joku joka oikeasti hyväksyy minut sellaisena kuin olen. Viihdyn muutenkin erittäin hyvin "tarkkailijan" roolissa omissa oloissani. Ei se kuitenkaan poissuljettua ole ettenkö voisi pariutua... mutta aika näyttäköön miten käy.