Olen 27 vuotias nainen. Jo neljän vuoden ajan olen seurustellut itseäni kaksi vuotta nuoremman miehen kanssa. Koko ajan olen ns. tossun alla. Mies saa tehdä miltei mitä haluaa, koska olen niin toivottoman koukussa häneen. Olen nätti, hyvävartaloinen, seurallinen ja minulla on paljon ystäviä ja harrastuksia. Olen mielestäni ns. "keskivertotyttöystävää" hieman parempi "saalis." Syynä tähän on bi-seksuaalisuuteni, avoimuus seksissä, nalkuttamattomuus. Minulla kuitenkin on omat mielipiteeni ja olenkin aika kovapäinen välillä.
Suhteessamme minua ärsyttää suunnattomasti se, että minä olen se joka aina sovittelee. Vaikka poikaystäväni mokaisi miten pahasti, hän osaa kääntää asiat aina niin päälaelleen, että minä näytänkin syylliseltä. Minä olen myös se, joka pyytää anteeksi, sovittelee ja myöntää virheet (vaikka itse en olisikaan syypää.) Otan siis aivan liikaa paskaa niskaani. Nyt kaikki itseään kunnioittavat naiset ajattelevat, että olenpas ääliö, kun annan itseäni näin kohdeltavan. Vaan kun pelkään niin kovin, että hän lähtee.
Tuntuu ettei minusta ole koskaan pidetty omana itsenäni. Lapsena esitin vanhemmilleni aina kiltimpää tyttöä mitä oikeasti olin. Olin hiljaa isän juomisesta ja välttyäkseni ison veljen raivokohtauksilta, piti minun olla myös sovittelija. Koskaan en ole voinut luottaa kehenkään ihmiseen, enkä etenkään hänen rakkauteensa. Edellisessä suhteessani, joka kesti kuusi vuotta, alistuin henkiseen sekä fyysiseen väkivältaan. Suhde päättyi sentään minun aloitteestani, viimeiseen lyöntiin.
Nyt kuitenkin tuntuu taas että olen pahasti, huomaamattani luisunut tossun alle. Nykyinen poikaystäväni voisi vaikka pettää minua ja minä antaisin anteeksi. Pelkään ajatusta yksin elämisestä, siksi annan itseäni kohdeltavan huonosti. Kärsin, itken, suren ja samalla olen voimaton. Rakastan poikaystävääni paljon, mutta joskus mietin, onko se sittenkin vain pelkkää läheisriippuvuutta. Tarvitsen ihmisiä, siksi annan heidän kohdella minua miten sattuu.
Pahinta on se että tajuan, etten ansaitse tällaista. Unelmoin miehestä, jolle olisin rakas kaikista puutteistani huolimatta. Hän rakastaisi pyyteettömästi, ei vaatisi mitään. Olen oikeasti todella hyvä tyyppi, huumorintajuinen, iloinen, lapsenmielinen ja kuitenkin ihan fiksu, syvällisestikin pohtiva maailmanparantaja.
Mutta olen herkkä ja heikko. Poikaystäväni eivät ole kestäneet sitä. He ovat yrittäneet koulia minua vahvemmaksi kyseenalaisia keinoja käyttäen. Keinoja, joilla turvallisuudentunteeni on vain huonontunut. Kärsin ahdistusoireista, paniikkikohtauksista ja syömishäiriöstä. Jos minua osaisi käsitellä oikein, palauttaisi luottamukseni olemalla hellä, kärsivällinen ja rakastaisi pyyteettömästi, parantuisin. Tiedän sen. Tunnen itseni. Olen kuitenkin liian heikko lähteäkseni tästä suhteesta, koska pelkään yksinäisyyttä niin paljon.
Suhteessamme minua ärsyttää suunnattomasti se, että minä olen se joka aina sovittelee. Vaikka poikaystäväni mokaisi miten pahasti, hän osaa kääntää asiat aina niin päälaelleen, että minä näytänkin syylliseltä. Minä olen myös se, joka pyytää anteeksi, sovittelee ja myöntää virheet (vaikka itse en olisikaan syypää.) Otan siis aivan liikaa paskaa niskaani. Nyt kaikki itseään kunnioittavat naiset ajattelevat, että olenpas ääliö, kun annan itseäni näin kohdeltavan. Vaan kun pelkään niin kovin, että hän lähtee.
Tuntuu ettei minusta ole koskaan pidetty omana itsenäni. Lapsena esitin vanhemmilleni aina kiltimpää tyttöä mitä oikeasti olin. Olin hiljaa isän juomisesta ja välttyäkseni ison veljen raivokohtauksilta, piti minun olla myös sovittelija. Koskaan en ole voinut luottaa kehenkään ihmiseen, enkä etenkään hänen rakkauteensa. Edellisessä suhteessani, joka kesti kuusi vuotta, alistuin henkiseen sekä fyysiseen väkivältaan. Suhde päättyi sentään minun aloitteestani, viimeiseen lyöntiin.
Nyt kuitenkin tuntuu taas että olen pahasti, huomaamattani luisunut tossun alle. Nykyinen poikaystäväni voisi vaikka pettää minua ja minä antaisin anteeksi. Pelkään ajatusta yksin elämisestä, siksi annan itseäni kohdeltavan huonosti. Kärsin, itken, suren ja samalla olen voimaton. Rakastan poikaystävääni paljon, mutta joskus mietin, onko se sittenkin vain pelkkää läheisriippuvuutta. Tarvitsen ihmisiä, siksi annan heidän kohdella minua miten sattuu.
Pahinta on se että tajuan, etten ansaitse tällaista. Unelmoin miehestä, jolle olisin rakas kaikista puutteistani huolimatta. Hän rakastaisi pyyteettömästi, ei vaatisi mitään. Olen oikeasti todella hyvä tyyppi, huumorintajuinen, iloinen, lapsenmielinen ja kuitenkin ihan fiksu, syvällisestikin pohtiva maailmanparantaja.
Mutta olen herkkä ja heikko. Poikaystäväni eivät ole kestäneet sitä. He ovat yrittäneet koulia minua vahvemmaksi kyseenalaisia keinoja käyttäen. Keinoja, joilla turvallisuudentunteeni on vain huonontunut. Kärsin ahdistusoireista, paniikkikohtauksista ja syömishäiriöstä. Jos minua osaisi käsitellä oikein, palauttaisi luottamukseni olemalla hellä, kärsivällinen ja rakastaisi pyyteettömästi, parantuisin. Tiedän sen. Tunnen itseni. Olen kuitenkin liian heikko lähteäkseni tästä suhteesta, koska pelkään yksinäisyyttä niin paljon.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Aika paljon samanlaista oli minun elämäni nuorempana. Minäkin sovittelin ja selittelin mieheni käytöstä (itsekäs ja omanvoitontahtoinen) sukulaisilleni ja ystävilleni. Muistan lukuisia kertoja kun joku ystäväni oli meillä kylässä ja mieheni tuli kotiin. Hyvä että päivää sanoi ja mielenosoituksellisesti mulkoili vieraitani. Kännipäissään hän töppäili ja minä selitin...
En vaan päässyt hänestä irti. Kun suutuin jostakin (aiheesta), lopputulos oli se että minä se kuitenkin sovittelin. Hän oli sellainen "hiljainen despootti". Minulla olisi pitänyt olla turva suvusta tai ystävistäni, mutta olinkin aina se jonka luokse tultiin huolineen ja murheineen, en minä voinut ikinä kertoa kenellekään miltä minusta tuntui. Olinhan aina "iloinen ja ystävällinen" ja järjestin asiat. Meni monia vuosia yksinäisyydessä vaikken yksin ollutkaan fyysisesti.
Lapset kasvoivat ja pääsin töihin, aloin itsenäistyä. Ja kuinka kävikään, se despootti alkoi huomata minut ihmisenä jolla on oma tahto ja menot. Annoin hänen mököttää jos kerran hyvältä tuntui, en selitellyt hänen käytöstään enkä pyydellyt anteeksi. Ilmoitin että lähden sinne ja sinne, meille tulee se kaverini kylään, jos ei miellytä niin lähde johonkin. Pikkuhiljaa hän oppi että naaman näyttäminen ei kannata. Vanhat kaveritkin uskaltautuivat vuosien jälkeen kylään. Pystyisitkö sinä olemaan tai vaikka näyttelemään, että et olekkaan se likasanko. Mene johonkin iltakurssille vaikka kieliä opiskelemaan tai jumpalle, näet muutakin kuin sen mörrimöykkysi. Paljon voimia sinulle.
..voimia antavasta viestistäsi. Läheisriippuvaisena olen ajatellut alkaa käymään alkoholistien aikuisille lapsille tarkoitetussa keskustelupiirissä. Ehkä sieltä saisin apua oman itseni löytämisessä ja kunnioittamisessa. Mukavaa kevättä sinulle!
.....no ainakin tiedat "missa mennaan"? Joo....tunnistin itseni muutamassa kohdassa ja osaan siksi sympatiseerata.
En koskaan ole pitanyt itseani mitenkaan liian laheisriippuvana, mutta on minullakin kai joku "oire" siihen johtuen vanhempieni avioerosta.....joku alyton menettamisenpelko, joka ei ole ihan tervetta.
Siis se on paha juttu jos se heijastuu liikaa parisuhteeseen ja jos tietyntyyppinen mies rupeaa kayttamaan sita hyvakseen.
Rupeaa kayttamaan sita vallan valineena...
Toisin sanoen valitit seuraavaa: Olen kauniimpi kuin muut yleensä, mutten kuitenkaan taida saada itselleni kunnon miestä. Tiedostan ongelmat ja ne tuntuvat tosi suurilta...tottakai, ne kun ovat minun.
Neuvo: Avaa silmät ja katso ympärillesi muuloinkin kuin silloin kun kävelet läpi peilihuoneen. Eihän sinulla ole edes todellista ongelmaa tai sitten se olet sinä. Vittu teitä riittää tässä maailmassa.
Sama täällä. Suhde jonka olisi kuulunut rikkoutua jo parin ensimmäisen kuukauden jälkeen kituutti neljä vuotta koska pelkäsin yksinäisyyttä niin paljon ja annoin tyttöystävälleni KAIKEN anteeksi, jatkuvat pettämisetkin, koska en halunnut olla yksin.
Lopulta se kuitenkin kariutui kun se muutti yhteen toisen jätkän kanssa ja sitä en enää pystynyt antamaan anteeksi, joten siinä vaiheessa mun oli pakko päästää irti.
Siitä on nyt joku kolme vuotta ja joka päivä siitä lähtien on eletty yksinäisyyden kärsimyksessä. Itsemurhatyyppiä en ole, mutta toivon hartaasti että esimerkiksi joku onnettomuus voisi minut poistaa, niin ettei enää tarvitsisi kärsiä yksinäisyydestä...