Olen monesti miettinyt asiaa. Mitä tapahtuisi, jos kaksi maanikkoa tai hypomaanikkoa eläisivät yhdessä ?
Äkkiä ajatellen ajatus tuntuu mahdottomalta, mutta tarkemmin ajateltuna siinä olisi aika paljon hyviä puolia.
Ensimmäisenä hyvänä on tietenkin oireitten tunnistaminen jo
ns. "nenän asennosta", ja tieto mitä on odotettavissa.
Ajatellaan vielä pidemmälle. Tekisivätkö he hypomaniassa
samaan aikaan ollessa jotakin niin päätöntä, ettei toinen olisi sitä yksin keksinytkään, ja saisivat katastrofiketjuja aikaan.
Minä uskon että eivät. Uskallan heittää teorian, että alkuinnostuksen jälkeen se menisi vain hillitömäksi nauruksi
tms.
Kaksisuuntaisissa on se hyvä puoli, että ainakin molemmat ja
monet muutkin tietää sen olemassaolon, ja osaavat heti toimia sen mukaan. Kukas sen toisen koiran paremmin tunnistaa kuin toinen koira.
Äkkiä ajatellen ajatus tuntuu mahdottomalta, mutta tarkemmin ajateltuna siinä olisi aika paljon hyviä puolia.
Ensimmäisenä hyvänä on tietenkin oireitten tunnistaminen jo
ns. "nenän asennosta", ja tieto mitä on odotettavissa.
Ajatellaan vielä pidemmälle. Tekisivätkö he hypomaniassa
samaan aikaan ollessa jotakin niin päätöntä, ettei toinen olisi sitä yksin keksinytkään, ja saisivat katastrofiketjuja aikaan.
Minä uskon että eivät. Uskallan heittää teorian, että alkuinnostuksen jälkeen se menisi vain hillitömäksi nauruksi
tms.
Kaksisuuntaisissa on se hyvä puoli, että ainakin molemmat ja
monet muutkin tietää sen olemassaolon, ja osaavat heti toimia sen mukaan. Kukas sen toisen koiran paremmin tunnistaa kuin toinen koira.
Vastaukset 6
Vanhimmat
JOs maniat ja depikset sattuisivat eri aikoihin, sehän olisi paras mahdollinen tilanne, toinen tietäisi missä mennään ja olisi energiaa tukea toista. Yhtäaikaiset maniat olisivat kyllä aivan huippua, seuraukset tosin vähän arvelluttaisi. Yhtäaikaiset depikset olisivat varmaan aika kurjaa, talo olisi varmaan kuin sikolätti, postit avaamatta ja ruuat laittamatta. Kai voi todeta että keskimääräisesti menisi hyvin.
Kokeilun arvoinen idea...
Kun natsaisi yhteen, taivas aukeis.
Pimeissä vois kääriytyä toiseen.
Ilman moitetta.
Kyl mua tolleen kiinnostais :))))
Tämä oli sellainen miehinen näkökulma, ei välttämättä liikaa huomioitu miten se tunne-elämän osalta sujuisi tietysti kotitalouspuolelta. Toisen meininkien seuraaminen ja lääkehommien tarkkailu olisi myös mielenkiintoista. Mitenkäs sitten jos toisella menee ihan överiksi?
Minä olen itse kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastava 22v nainen, ja asun naispuolisen kaverini kanssa, joka myös sairastaa kaksisuuntaista. Hän on 19v.
Kämppiksinä ollessa olemme niin paljon yhdessä, että vaikutamme todella paljon toistemme mielialoihin. Tällä hetkellä molemmat melko masentuneita, mutta jonkin ihmeen avulla saamme elämän pysyvän edes hieman raiteillaan.
Toista oli kevät-talvella, kun olimme yhtä aikaa maanisia/hypomaanisia. Keksimme lähteä ulkomaille hauskaa pitämään ja siinä sitten menikin pari kuukautta ja rahaa meni tuhansia euroja.
Mutta yhdessä on selvitty ainakin puolisen vuotta toisiamme tukiessa. Suurimmaksi osaksi kylläkin minä vanhempana huolehtinut raha-asioista ym. kun jonkun on ollut pakko.
Kyllähän tämä toimii ihan hyvin. Välillä vaan toinen turhautuu maanisena depressiiviseen kaveriin, josta ei ole seuraksi hauskanpitoon. Ja toisinpäin.
En sitten tiedä, millaista olisi parisuhteessa, jossa molemmat olisivat maanis-depressiivisia...
Alkakaahan tehdä hermeettistä seurantatutkimusta, ja julkaisette sen jossain lääkinnällisessä julkaisussa tai edes tällä foorumilla. Hienoa, että tällaisia suhteita on. Tsemppiä depikseen, nehän menee kuulemma ohi (itselläni ollut sama meininki melkein koko kesän, taitaa jo vähän helpottaa, mutta en vielä nuolaise).
Mä ja mun eksä sairastetaan molemmat kaksisuuntaista. Tosin meidän tapauksessa eksällä diagnosoitiin sairaus suhteemme aikana ja mä sain nyt 2 vuotta eron jälkeen saman diagnoosin (aiemmin mulla diagnosoitu keskivaikea masennus). Mutta kaikenkaikkiaan, ehkä me sitten jollain tasolla oltiin sukulaissieluja. Meillä vaan taisi nuo kaudet mennä ihan ristiin aina, mikä sitten varmaan aiheutti eronkin (itseasiassa 2 kertaa, nyt lopullista).
Joten ei se oikein toiminut. Vaikka tietty hyvinä puolina vois kuvitella tuon oireiden tunnistamisen. Kyllä mä olin ainakin hyvä tunnistamaan alkavan manian kumppanissa, vaikka en silloin itse tiennyt sairastavani samaa tautia...Toisaalta ei siitä ollut oikeastaan mitään hyötyä, kun toinen (yrittää) väittää, että ei tää mitään maniaa ole...
Mut joo, en mä usko että mä välttelisin bipolaaria kumppania jatkossakaan, paitsi ehkä sellaista, joka ei itse tajuaisi sairautensa tilaa ja olisi hakenut siihen apua.