Onko metsä

ei ole pyhä, mutta rakas, kuten luonto muutenkin.
Lapsenikin on metsän mukaan nimensä saanut.

metsässä koen täydellisen ykseyden luonnon kanssa ja se antaa omalla tavallaan minulle myös uskonnollisen kokemuksen, jos sitä nyt voi sellaiseksi kutsua. Siellä koen jumaluuden olemassaolon ... näen sen jokaisessa elävässä organismissa ... kasveissa, eläimissä. Voisiko sitä kutsua myöskin panteistiseksi maailmankatsomukseksi?

on pyhä.

Pidän kyllä luonnosta, etenkin metsistä, mutta ei ne pyhiä ole.

"mutta kokemukseen on liittynyt vomakas tietoisuus jonkun itseäni suuremman läsnäolosta"

Ei ole tarkoitus vähätellä mitenkään, mutta minusta tuollainen johtuu "vain" omasta pääkopasta ja ehkä jollain tapaa omista peloistakin ja mielikuvituksesta. Hämärä tai pimeä metsä, miksei joskus päivänvalokin, saa(nee) mielikuvituksen laukkaamaan, etenkin jos siellä on yksin tai hyvin pienessä porukassa.

...on se mullekkii tavallaa pyhä paikka..niiko luonto kaikkinee..ettei nyt ainuastaa metsä...vaa luonto on mulle semmoi elementti mikä luo noita pyhyyden tuntemuksia...enkä ittekkää sanosi niitä uskonnollisuudeksi...

..vaikka kokemukset onkii lähes "jumalallisia"..niiko ne vie mennessään..ikää ko hypnoosissa..euforiassa katselet sitä luontoa ja koet sen olevan sulle järisyttävä kokemus..ja koet olevasi osa sitä..onks se sitte ns...luonto-orkku..x'))))

..muu juu luonto on mulle äärettömän kaunis elementti...mä voisin sanoo sitä äiti maaksi..koska se on mulle asia johon kuulun..johoka napanuora ei katkee...

kuin mikä tahansa muukaan elollinen organismi. Ja elääkseen; sekin tarvitsee kuolemaa.

viherpiipertäjät ei uskalla oikeeseen metsään edes mennä, kun siellä voi todella kohdata jotain itseään suurempaa. Parempi pysytellä Keskuspuistossa ja rakastaa siellä "metsää"

mutta jotenkin harras olo tuli eilen metsässä, kun valoi siivilöityi havupuiden oksien lomitse polulle ja löytyi kantarellipaikka vailla vertaa. Ja mustikkaakin sen verran, että kädet tulivat siniseksi:)

metsä on pyhä, niin kuin koko luonto. Se tarkoittaa että kunniotan sitä, haluan vaalia ja suojella sitä, olen sen riistoa vastaan (en sen hyödyntämistä niin kuin jotkut ymmärtävät väärin). Ihailen sen kauneutta, mutta myös haluan ymmärtää miten luonto toimii vaikka se olisikin joskus inhimillisiä lempeyskäsityksiä vastaan.

Metsä (tai luonto) on todellakin paikka, jos voi kokea jonkinlaisen pyhyyden olevan läsnä. Metsän kaikki hahmot, valot ja varjot, tuoksut ja äänet hyväilevät aisteja. Lisäksi on sellainen tunne että on jonkin salaperäisen ja itseä suuremman lähellä. Mieli kummasti rauhoittuu luonnossa liikkuessa.

Kaupunkimetsissä olen joskus kiukkuisena kerännyt pois ihmisten roskia koska ne eivät sinne kuulu ja koska metsä on liian pyhä ollakseen kännäilevien roskaajien kaatopaikkana.