Hämmästelen yhtä asiaa tällä palstalla.
Ensin joku kertoo olevansa narsistin uhri. Sitten joku kirjoittaa vastauksen jossa perää että onko virallista diagnoosia ja samaan syssyyn haukkuu kirjoittajan, että tämä on hysteerinen keski-ikäinen eukko, joka ei näe omaa osuuttaan, että kirjoittaja on ilkeä ihminen, joka haluaa vain leimata kumppaninsa narsistiksi pelkkää tyhmyyttään ja ilkeyttään jne.
Mutta eikö sentään tällä narsistin uhrilla ole hiukan paremmat edellytykset "leimata" vaikka kumppaninsa narsistiksi, koska on elänyt yleensä tämän kumppanin kanssa vuosia, jopa vuosikymmeniä, kuin tällaisella vastaajalla leimata kirjoittaja turhan puhujaksi, ilkeäksi ja luulosairaaksi vain yhden kirjoituksen perusteella?
Miettii yks kyökkipsykologi
Ensin joku kertoo olevansa narsistin uhri. Sitten joku kirjoittaa vastauksen jossa perää että onko virallista diagnoosia ja samaan syssyyn haukkuu kirjoittajan, että tämä on hysteerinen keski-ikäinen eukko, joka ei näe omaa osuuttaan, että kirjoittaja on ilkeä ihminen, joka haluaa vain leimata kumppaninsa narsistiksi pelkkää tyhmyyttään ja ilkeyttään jne.
Mutta eikö sentään tällä narsistin uhrilla ole hiukan paremmat edellytykset "leimata" vaikka kumppaninsa narsistiksi, koska on elänyt yleensä tämän kumppanin kanssa vuosia, jopa vuosikymmeniä, kuin tällaisella vastaajalla leimata kirjoittaja turhan puhujaksi, ilkeäksi ja luulosairaaksi vain yhden kirjoituksen perusteella?
Miettii yks kyökkipsykologi
Vastaukset 36
Vanhimmat
Ehkä kysymys ei edes ole *leimaamisesta*. Vaan pelkästään omakohtaisten kokemuksien kertomisesta. Koska tälläisen luonnevikaisen ja hankalan ihmisen käytös on todella pöyristyttävää. Ja sitä harva pystyy edes järjellisesti selittämään, että miksi näin tapahtuu. Saatika ymmärtämään. Ellei sitä ole itse omakohtaisesti kokenut.
Totta, että joskus ihmiset sanovat toisilleen vihapäissään kaikenlaista ikävää. Se ei tee heistä vielä narsistia.
Mutta, tässä on kyse ihan jostain muusta. Eli, ikävän käytöksen kestosta ajallisesti. Puolison, tai vanhemman ikävä käytös saattaa kestää jopa vuosikymmeniä selittämättömän häiriintyneenä. Alistavana, mitätöivänä ja voimakkaasti uhria manipuloivana. Läpi koko *uhrin* elämän.
Ja näistä ikävistä asioista pitää olla myös mahdollisuus puhua/kirjoittaa. Ja tulla ymmärretyksi niin, että ei heti *leimata* luonnevikaisen uhria mielenvikaiseksi. Moni meistä *uhreista* on saanut jo immuniteetin kyseiselle nimitykselle. Kun sitä on vuosiensaatossa riittävästi viljelty. Pikemminkin on alkanut ihmettelemään sitä, miksi en tosiaan jo sekoa.
Nämä kokemukseni perustuvat siihen, että molemmat vanhempani ovat vakavasti luonnehäiriöisiä. Mutta kestettävä oli, kun vanhempiaan ei voi valita.
Siksi kirjoitinkin tuon narsistiksi "leimaamisen" lainausmerkkeihin, koska joidenkin mielestä se tuntuu olevan vain turhaa leimaamista.
Itse narsistin kanssa avoliitossa eläneenä allekirjoitan kaiken mitä sanoit. Jotenkin koen että narsistien lapsien tilanne on vielä kamalampi, kun vanhempiaan ei tosiaan voi valita, kuin narsistin kanssa suhteessa eläneiden/elävien. Suhteesta sentään on mahdollisuus päästä eroon, jos voimia riittää. Tosin se eroonpääseminen suhteestakin tuntuu usein olevan hankalaa, piinaaja ei jätä rauhaan vaikka on erottu, koska hän ei kai pysty ymmärtämään (tai ei halua ymmärtää) käsitettä ero, hänelle on olemassa vain "suuttumuksen" eri asteita. Näin ainakin minun exän kohdalla, vaikka hän muutti välittömästi eromme jälkeen toisen naisen luokse, jonka oli jo valmiiksi lämmitellyt vaikka ei myöntänytkään sitä, vannoi vain että ovat "vain kavereita" vaikka vietti öitäänkään hänen luonaan. Nyt hän sitten vainoaa (vaikka olen sanonut etten halua olla missään tekemisissä niin ilmaantuu esim. oveni taakse) ja vaatii että suhdetta pitää jatkaa (nykyisestä naisestaan huolimatta).
Sitäkin täällä ihmettelen, että miksi jotkut kirjoittajat täällä kirjoittavat heti hyvin hyökkäävästi, jos joku kertoo kokemuksistaan narsistin kanssa. Ainoastaan siltä kannalta ymmärrän tuon, että myöskin on varmaan niin että on ihmisiä, jotka leimaavat toisen narsistiksi vain siksi, että esim. suhde on ollut hankala.
Ehkä alkuasetelmat ovatkin erilaiset. Koska parsuhteeseen mennään valinnan kautta. Mutta luonnehäiriöisen perheeseen synnytään ilman vapaaehtoista valintaa.
Lapsihan ei pienenä tietenkään ymmärrä tilannetta, koska hänellä ei ole vertailukohdetta paremmasta, rakastavasta ja kannustavasta kasvuympäristöstä. Tälläisessa perheessa kasvaa yleensä hyvin kiltti, ahkera ja *näkymätön* lapsi. Hänet kasvatetaan jo pienestä pitäin *palvelemaan* narsistin kieroutunutta tahtoa. Kohtuutonta kuritusta säästämättä.
Ulospäin kuvio oli varmasti moitteeton. Mutta se alituinen uhkailu, alistaminen, halveksunta, mitätöinti, vähäpätöistäminen ja pelossa eläminen kodin sisällä, oli täysin järjetöntä.
Tämä sama kuviohan toistuu myös elettäissä parisuhteessa luonnehäiriöisen kanssa. Saman saa osakseen, mutta kokiana on aikuinen ihminen. Puolustuskyvyttömän lapsen asemasta.
Sanot, ettei heti leimata uhria mielenvikaiseksi. Kuvitteletko tosiaankin, että aidon ja sairaan narsistin kynsistä pääsee ilman mitään mielenterveysongelmia irti?
uhreista on niitä, jotka ovat hurahtaneet narsistimuotiin?
Tunnen erään neidin, joka on ihan seonnut narsistijuttuihin, on liikaa päntännyt aihetta ja nyt alkaa itse olla hoidon tarpeessa vakavaksi menevän vainoharhaisuuden takia. Viimeisen vuoden aikana hän on seurustellut yhteensä neljän miehen kanssa ja jokainen on hänen mukaansa ollut narsisti. Ei kovin todennäköistä, etenkään kun hänen työpaikallaankin on muka narsisti. Paasaa aina vaan kun näkee narsisteista ja miten hän on niiden uhri.
Ei kovin tervettä meininkiä!
Netistä on tullut leimakirves, mutta myös tuuletusväline sisäiselle epävarmuudelle.
Puskista on niin turvallista roiskia vaikkei syytetyllä ole kuin joitain narsistisia piirteitä.
Jos nämä henkilöt menis livenä nimeämään henkilöitä olettamillaan "diagnooseilla", niin nämä voisivat haastaa oikeuteen leimaajan.
Narskumuoti menee aikanaan ohi kuten muutkin muotisuuntaukset. Tässä sekä leimaaja, että oikea narsistinen ihminen on "uhri".
Luonnehäiriöisten vanhempien lapsena olen odottanut jo reilusti yli 50 -vuotta tuon *muoti-ilmiön* ohimenoa.
Mutta, ikävä kyllä olen huomannut sen, että ikä ja vanhuus ei tuo viisautta ja elämänkokemusta. Vaan pahentaa entisestään tilannetta. Siis lapsiko tähän kärsimykseen on syyllinen?
Miksi ihmisellä on tarve leimata kumppaninsa yhtään miksikään?
Miksi narsistin uhriksi itseään nimittävä toimii kuin narsisti?
Tuon voi selittää parisuhteessa syntyvät asetelmat ja roolijako. Kun parisuhde päättyy vapautuvat nuo toisen varaamat roolit omaan käyttöön, jolloin on vapaus ottaa ne käyttöön.
Lähtökohtaisesti ajattelen, ehkä enemmänkin uskon, kuin tiedän, että jokaisessa ihmisessä on potentiaali sekä naiseen, että mieheen ja jokaisessa on potentiaali kaikkeen mitä inhimillisesti on mahdollista - kaikkiin ominaisuuksiin.
Näin ajatellen, kun narsistiseksi leimattavat piirteet vapautuvat, puoliso ei enää varaa niitä itselleen, 'uhri' ottaa samat keinot käyttöön.
Tuntuuko mitenkään järkevältä ajatukselta?
Itse en kyllä toimisi kuten sellainen, jonka toiminnasta olen pitkään saanut kärsiä.
Mutta sekin lienee moraalikysymys....Tee muille kuten toivot itsellesikin tehtävän.
Silmä silmästä tekee koko maailmasta sokean.
Toisaalta aihe on lähellä empatiaa. Narsistihan ei tunne sitä.
"Toisaalta aihe on lähellä empatiaa. Narsistihan ei tunne sitä."
Jos jätetään täydet psykopaatit tai hyvin hankalat narsistit pois laskuista, niin mielestäni tämä on aika epäilyttävä väite. Ihmiset ovat enemmän ja vähemmän narsistisia ja enemmän ja vähemmän empatiakykyisiä persoonaltaan.
"Sitäkin täällä ihmettelen, että miksi jotkut kirjoittajat täällä kirjoittavat heti hyvin hyökkäävästi, jos joku kertoo kokemuksistaan narsistin kanssa."
No minä olen kritisoinut erinäisiä kirjoitteluja aika (varmaan turhan) hyökkäävästikin. En todellakaan sen vuoksi, että jotkut ovat kertoneet omista kokemuksistaan, vaan siksi, että jotkut ovat omista kokemuksista puhumisen sijaan keskittyneet rankkaan yleistämiseen - jollaista ei takuulla voi oikeuttaa oman kokemuksen eikä oikein minkään muunkaan pohjalta. Omista kokemuksista puhuminen on hyvä asia. Pahoittelen, jos joku on kokenut omien kirjoitusteni pyrkivän tukahduttamaan sitä.
Jatkakaa siis rauhassa keskustelua omista kokemuksistanne!
Periaatteessa olen empaattinen. Ainakin kuvittelen ymmärtäväni mitä empatia on. Kuin värisokea kuvittelee ymmärtävänsä mitä väreillä tarkoitetaan.
Joskus minulla on sellaisia 'tiloja', että muutun kylmäksi muita kohtaan. Ikään kuin varjoni, psykopaatti, ottaisi vallan minun psyykeestäni. Tuossa kylmässä tilassa en tunne empatiaa ketään kohtaan. Vähiten itseäni.
Minun narsismini on enemmän omanarvontuntoon liittyvää. Negatiivinen anima on niin vahva, että se on tietyissä tilanteissa, siis on joitain laukaisevia tekijöitä, jotka laukaisevat minulla joitain lapsuudentraumoja ja samalla tuo musta nainen sisälläni saa vallan, ottaa minusta vallan ja muuttaa ajatusmaailmani sen mukaiseksi, että jälkeenpäin vain ihmettelen: olenko minä tuo ihminen? Persoonallisuuteni muuttuu.
Nyt annan itsestäni järjellisen kuvan. Mutta se on vain naamio. En ole aivan varma, onko naamion takana skitsofreenikko vai psykopaatti? Periaatteessä nämä kaksi ovat vastavoimat. Skitsofreenikko on empaattinen hullu ja psykopaatti on empatiakyvytön tervejärkinen ihminen.
Olen sokea itselleni tämän suhteen. Alitajuinen nimimerkkivalinta viittaa toiveeseen, että olisin hullu. Mutta se voi olla vain alitajuinen hämäys itselleni, että kuvittelisin tietäväni mitä olen.
Toisaalta tuo hulluus oikeuttaa ja vapauttaa minut olemaan se mikä oikeasti olen. Minä olen tällainen.
Tekee mieli heittää kysymys tuota empatiaa koskien: Liikututko kuitenkin ehkä joskus konkreettisesti jostain toisia ihmisiä koskevasta tarinasta (todesta tai fiktiosta), havainnosta tai kuvasta tms.? Niin että se kenties ohjaa toimintaasi jotenkin, yleisesti tai erityisesti? Eivätkö sellaiset ole selviä empatian merkkejä?
Minusta juttusi kuulostavat kyllä aika syvällisesti itseään tutkiskelevan ihmisen puheelta, en kyllä ainakaan psykopaatiksi ihan äkkiä arvioisi, tuskinpa skitsofreenikoksikaan...
Itse liikutun joskus hyvinkin voimakkaasti toisten kokemuksista. Varmaan siinä on usein sitäkin, että liikuttuu omasta itsestään (jonkin toista koskevan havaitseminen herättää jotakin omaa itsessä - kuten tyypillisesti käy). Mutta ei se vain tuotakaan ole, vaan myös aitoja ja voimakkaita myötäelämisen tunteita toisia kohtaan, jotka voivat sitten myös ohjata toimintaa jne.
Empatia ja lähimmäisenrakkaus ovat myös sellaisia asioita, jotka voi aina myös kyseenalaistaa palauttaen ne rationalisoivaan ja yleisen egoismin mukaiseen selittämiseen. Ja siksi niitä ei pitäisikään ihan aina kyseenalaistaa. :-)
Tuo tilojen vaihtelemisesta kertomasi kuulosti jotenkin tutulta. Itsellänikin kyky myötätuntoon ja varsinkin oman itsen kuuntelemiseen vaihtelee, ja se voi tuntua jälkikäteen aika pelottavalta, kun miettii ajatuksiaan ja toimintaansa ja niiden mahdollisia seurauksia. Ehkä nuo tilanteet voi kuitenkin jotenkin myös tiedostaa ja pyrkiä niistä taas kohti tasapainoisempaa tilaa. Hyvä olisi tietty saada omat eri puoleni ja niiden vaihtelut keskustelemaan yhä paremmin keskenään ja tulla siten kokonaisemmaksi omaksi itsekseni...
No joo, sellaista täällä.
Otan tässä ihan alitajunnan antaman järjestyksen mukaan ajatuksia... silloin ne ovat rehellisimpiä ja itse saan niistä siten eniten.. ego, tietoisuus, on yliarvostettu meidän yhteiskunnassamme...
"Hyvä olisi tietty saada omat eri puoleni ja niiden vaihtelut keskustelemaan yhä paremmin keskenään"
Tuon tunnistan itsessäni. Minulla on, siis minusta tuntuu, että pääni sisällä on erilaisia alitajuisia voimia, kutsun niitä näyttelijöiksi, jotka ovat keskinäisessä vuorovaikutuksessa keskenään ja lopulta muodostavat sen persoonallisuuden, joka olen. Ne ovat heijastuksia kaikista ihmisistä, jotka ovat minun elämääni merkittävästi lapsena vaikuttaneet... miehiä ja naisia.
Empatia... en tiedä onko sellaista olemassa? Kuinka moni eläin jakaa saaliinsa muiden kuin jälkeläistensä kanssa? Toisaalta eikö juuri se ole alkukantaista empatiaa? Entä ne urokset, jotka tappavat lajikumppaninsa lapset vain saadakseen sen uudelleen kiimaan?
Toisaalta tuota eläintähän me yritämme tappaa uskonnoilla ja traditioilla - miksei psykologiallakin, järkeistämisellä. Me olemme eläimiä. Sitä ei pidä unohtaa.
Kentauri on mies, joka ymmärtää, että ei ole ratsastaja, vaikka ratsastaa, vaan on osa sitä ratsua... se on ajatus, joka auttaa ymmärtämään itseään tilanteissa, joita jälkeenpäin ihmettelee ja joissain tapauksissa jopa katuu.
"se voi tuntua jälkikäteen aika pelottavalta"
Katumus on vahva empatian merkki. Ilman empatiaa, ei ole katumusta. Narcissos, mieti tätä ajatusta, kun seuraavan kerran tulee tilanne, jossa katsot taaksepäin.
Liikuttuminen ei mielestäni ole empatiaa... tosin tässä sokea taluttaa toista sokeaa. Toivoisin tähän apua muilta. Kukaan?
NPH:sta kärsivä hyväksikäyttää muita ja siihen ehdottomasti kuuluu se, ettei NPH välitä heidän eduistaan ja/tai tunteistaan. NPH:sta kärsivälle empatia on mahdotonta sillä ensin hänen pitäisi kyetä tuntemaan erillisyyttä. Ymmärtääkseen muita oikein on ensin kyettävä näkemään itsensä realisesti ja tunnistettava omat tunteensa omikseen....Kuvitteletko todella narsistisesta persoonallisuushäiriöstä kärsivän kykenevän tuohon?
Toinen seikka joka liittyy empatiakykyyn on siis tunteet - erityisesti häpeän tunne. NPH ei tunne laisinkaan häpeää ja jo se estää empatiakyvyn kasvun.
Narsistin emotionaalinen kehitys on juuttunut parivuotiaan tasolle.
Terv. opiskelija
Moraali ja sitä kautta empatia kehittyy tietyissä murrosvaiheissa... eli tässä on ainakin kolme-neljä porrasta, syvyysastetta... ja tämä on karrikoitua, koska todellisuudessa ei ole portaita ollenkaan, mutta, että asia olisi hahmotettavissa, käytän neljää porrasta. 1-3v 4-5v 9-11v 13-16v ovat ne aikakaudet, jolloin moraali kehittyy ihmisellä - jos on kehittyäkseen. Moraali ja empatia kulkevat käsi kädessä... kehittyäkseen ne edellyttävät jonkinlaista ehyttä arvomaailmaa, jota psykopaatilla ei ole, minkä vuoksi niillä ei ole myöskään moraalia tai kykyä empatiaan. 'Mitä välii?'
No ainakin jos liikuttuminen on myötätuntoa toisia kohtaan, niin eiköhän se liene silloin empatiaa. :)
Ajattelun kannalta tarkasteltuna empatia on mun mielestä sisäinen kysymys, kuten rakkaus; siihen tulee jollakin tapaa uskoa. Jos asiat järkeistetään tai nähdään vain ulkoa käsin, niin varmaan kaikki voidaan palauttaa siihen, että kaikki toimivat viime kädessä vain omaa etuaan ajatellen. Empatian huomaamiseksi tulee tehdä päinvastainen oletus: joskus toimimme aidosti ja ensisijaisesti toisen hyväksi.
Tuo katumuksesta tekemäsi huomio oli hyvä.
Kyllä minä oikeastaan tiedän hyvin tuntevani empatiaa. Joskus sitä on vähänlaisesti, toivoisi olevan enemmän. Silloin mennään sitten enempi vain ajattelun ja arvojen voimin. Sitä katumusta ja syyllisyydentunteita ei ole kyllä varmaan koskaan puuttunut...
"Tuon tunnistan itsessäni. Minulla on, siis minusta tuntuu, että pääni sisällä on erilaisia alitajuisia voimia, kutsun niitä näyttelijöiksi, jotka ovat keskinäisessä vuorovaikutuksessa keskenään ja lopulta muodostavat sen persoonallisuuden, joka olen. Ne ovat heijastuksia kaikista ihmisistä, jotka ovat minun elämääni merkittävästi lapsena vaikuttaneet... miehiä ja naisia."
Tuo oli minusta hyvin kuvailtu. Noiden tuollaisten sisäisten "heijastusten" sisällön ja suhteiden selvittäminen kaiketikin vie ihmistä yleensä kohti itsetuntemusta ja siten myös kohti eheämpiä ja täydempiä tunteita, itseä ja toisia kohtaan. Jokaisesta meistä löytyy nuo omat sisäistetyt suhteemme, jotka ovat peräisin elämän tärkeistä vuorovaikutussuhteista ja jatkavat elämäänsä sitten nykyisissä elämänvaiheissa. Jotkut niistä tukevat, jotkut haittaavat elämää. Toiset tutustuvat omiin sisäisiin "henkilöihinsä" enemmän kuin toiset, jollekin niiden otteista vapautuminen voi olla tärkeää. Jollakin tapaa tuttu omiensa kanssa olisi varmasti hyvä jokaisen olla... Ehkä nämä jutut on tuttuja monille täällä.
Terve vaan opiskelija,
Kuten sanottu, mielestäni ei olisi niin viisasta esitellä määritelmiä vain yhdenlaisesta "narsistista", kun narsistisia piirteitä löytyy vähän joka ihmisestä. Kirjoitin siis: "poislukien psykopaatit ja vakavimmat narsistitapaukset"...olemme enemmän ja vähemmän narsistisia ja empaattisia, jne. Mitähän siis ihmettelet?
Tietysti voidaan puhua vain yhdestä diagnoosista ("nph" tms.). Se ei vain tunnu kauhean viisaalta, kun diagnoositkin aina elävät ja niistä on erimielisyyttä ja kun ennen muuta yksikään diagnoosi ei kuitenkaan koskaan ole kukaan ihminen(!).
En halua kyseenalaistaa keskustelua kyseisistä häiriöistä tai niiden tyypittämistäkään. Kuitenkin myös laajemmat näkökulmat aiheeseen olisivat hyvästä.
"Narsistin emotionaalinen kehitys on juuttunut parivuotiaan tasolle."
Tällaisista yleistyksistä en tiedä, mistä ne lienevät peräisin, kuulostavat aika huolettomilta heitoilta... Käsittääkseni narsistiset ongelmat liittyvät jo varhaisempiinkin kehitysvaiheisiin kuin parin vuoden ikään. Ja toiseksi ihmisen emotionaalista kehitystä ei varmasti voi kovin vakavissaan käsitellä niin yksioikoisesti, että sanotaan jonkun "juuttuneen" jollekin ikävuosissa mitattavalle "tasolle".
Narcissos - kyllä, noin minä näen oman pääni sisällön.
Empatiasta vielä tuli mieleen pari juttua..
Minulla on vaikeuksia asettua afrikkalaisen nälkää näkevän lapsen asemaan. Minulla on vaikeuksia asettua vaikkapa tamilisissin asemaan.
Esimerkkejä tilanteista, joissa minun empatiani on vajaata tai puuttuu kokonaan.
Joku voisi sanoa: "Voi tuota lapsiparkaa' tai 'kyllä sisällissodat on kauheita'. tms. kliseenomaista ja kauhistella noita juttuja. Tuo on enemmän sääliä, kuin empatiaa.
Kykenen todelliseen empatiaan vain asioissa, joita olen itse kokenut. Tunnen lapsen nälän, mutta en voi muuten asettua sen asemaan. Minulle se on mahdotonta. Tamilisissin asemaan en voi asettua ollenkaan. Voin vain kuvitella minkälaista se mahdollisesti voisi olla. Mutta se on enemmän fiktiota, fantasiaa, kuin empatiaa.
Turpaan olen saanut aikanaan, useampaankin otteeseen, joten kynnys aloittaa tappelu jonkun tuntemattoman kanssa on aika korkea. Tiedän miltä pahoipidellystä tuntuu. Siinä kykenen empatiaan - en sääli heitä. jne...
En tiedä olenko poikkeus tämän kanssa, mutta näin itse näen empatian.
Se pitää erottaa säälistä, joka on mielestäni enemmän tekopyhää taivastelua.
Kritisoimasi "yleistys" on kotoisin opiskelijan oppikirjasta. NPH:ssa on tietynlaiset kriteerit, joita ilman se ei ole sitä ja joiden perusteella se on NPH. Yksi näistä pakollisista on empatiakyvyn puute, joka syntyy häpeän tuntee kivuliaisuudesta narsistille. Jokainen ymmärtää, että häpeän amputoiminen tunneskaalasta eittämättä muodostaa tilalle jotain, jolla henkilö yrittää selvitä. Näin on NPH:kin kohdalla.
Sama "yleistys" löytyy monesta narsismin kehitystä kuvaavasta kirjasta, eri kirjoittajien kirjoittamana.
Narsistinen persoonallisuushäiriö on tasan yhdenlainen. Joko on NPH tai sitten ei ole. Jos ei ole, ei tietenkään pidä sellaisena pitää. Täällä silti usein maallikot diagnosoivat sellaisenkin NPH:ksi.
Minä kuitenkin puhun nyt NPH:sta - en terveestä narsismista.
Jos vaurio tapahtuu 1-2 vuotiaana, mitä kehittyy kaikilla muilla portailla? Oletko pohtinut?
Terv. opiskelija.
NPH-ihminen toimii niin tuhoavalla, ovelalla ja SELITTÄMÄTTÖMÄLLÄ tavalla että uhria auttaa se, että löytää syyn mistä toisen käsittämätön toiminta VOI johtua. En usko, että uhrit haluavat niinkään leimata narsistin vaan löytää syyn omalla pahalle ololleen, koska vaikka narsistin kanssa kuinka yrittää toimia reilusti ja oikein ja etsiä syytä itsestään niin narsistin käytös uhriaan kohtaan ei muutu, koska narsisti ei muuhun pysty. Itse olin pitkässä avioliitossa ennen narsistia ja opin sen että riitojen tullessa syytä oli myös itsessäni ja asioista pystyi keskustelemaan ja sopimaan mutta narsistin kanssa vaikka itse taipui kymmenelle mutkalle niin mikään ei auttanut, paskaa tuli niskaan jatkuvasti. Tavallinen ihminen ei käyttäydy niin kuin narsisti käyttäytyy, jos ei ole joutunut kenenkään narsistin kanssa koskaan tekemisiin, ei voi tietää, että SELLAISIA ihmisiä on edes olemassakaan, ei voi uskoa, että jos itse yrittää olla hyvä toiselle, on olemassa sellaisiakin ihmisiä, jotka kylmästi käyttävät tätä vain hyväkseen.
Uskon, että useimmat, jotka kirjoittavat joutuneensa narsistin uhriksi tarkoittavat juuri tällaista jolla on vakava narsistinen persoonallisuushäiriö ja jotka toimivat tunteettomasti ja empatiakyvyttömästi, niin miksi sitten heti hyökätä tällaisten kirjoittajien kimppuun, vähätellä heitä, leimata heidän turhaan yleistäjiksi ja itsekkäiksi, väittäen että "ei voi olla totta, narsisteja on niin vähän" kun heitä ainakin tutkimusten mukaan on 1-3 henkilöä sadasta. Ja miksi vähätellä asiaa alkamalla puhumaan sellaisista joilla on narsistisia piirteitä ja sanoa, että narsistisia piirteitä on jokaisella. NIIN ON, mutta en usko, että narsistien uhrit edes puhuvat niistä joilla on vain jotain narsistisia piirteitä.
Eli mistä tietää, että kun joku kertoo joutuneensa narsistin uhriksi, ettei kysymys ole todella tuhoavasti käyttäytyvästä ihmisestä, vaan oletetaan että kyse on vain henkilöstä jolla on jotain narsistisia piirteitä ja ivaillaan ja vähätellään asiaa?
"Tavallinen ihminen ei käyttäydy niin kuin narsisti käyttäytyy.."
Sepä se. Siksi onkin ihmeteltävä, miksi uhriksi itsensä nimeämä käyttäytyy kuin narsisti.
Terv. opiskelija
toisinaan uhri saattaa huomata muuttuvansa narsistin kaltaiseksi,huutaa,kiroilee,raivoaa,heittää tavaroita vaikka ei normaalisti niin käyttäytyisikään,nämä äärimmäiset hätähuudot voivat kummuta esiin kun on tarpeeksi ja jatkuvasti saanut paskaa niskaansa ja kokenut väärinkohtelua missä pelissä on oma minuus ja tällöin narsisti on tyytyväinen,hän on saanut uhrinsa menettämään itsehillinnän.
Vaikka uhrin ja narsistin teot ovat samat,motiivit on ERILAISET,uhrin raivo on selviytymiskamppailua,narsistin tavoite on AINA ALISTAA JA MITÄTÖIDÄ.
Mitähän alaa "opiskelija" mahtaa opiskella, tuskin ainakaan psykologiaa...
Mutta Marisalle,
noinhan se on. Ja itsellä sellainen kokemus (ja monella kun lukee narsistien uhrien tuki ry:n sivustoa), että kun narsisti saa uhrinsa menettämään itsehillintänsä ja raivoamaan, se tuntuu olevan narsistille kuin voitto, kokee olevansa suuri ja mahtava, kun saa toisessa reaktioita aikaan, ei väliä onko reaktiot hyviä vai pahoja. Siinä vaiheessa kun uhrille alkaa selvitä että se kumppani on mahdollisesti narsisti ja tietoisesti välttää reagoimasta narsistin temppuihin niin yleensä narsistin taholta keinot kovenee ja raa'istuu, niitä reaktioita on pakko saada.
Kyse on juuri siitä, mitä kukaan ei halua /tai pysty) myöntää.
on niin ajastaan jäljessä, ettei sen ylläpitäjiin ole vieläKÄÄN päivittynyt edes narsistinen persoonallisuushäiriö vaan siellä lukee yhä iänikuisen vanha nimitys; "luonnehäiriö".
Sen lisäksi, että sivustolla on "narsistisen luonnehäiriön" uhreja, eikä narsistien uhreja, kuten sivuiston nimi antaisi ymmärtää.
T. opiskelija
nii että olitkin äidinkielen opiskelija!? :) vai mitä pilkkuja viilaat.....
kohta sulla tuossa teoriassa ja se on se, että piirrelista päättää täällä kuka on narsisti ja kuka ei.
Piirrelistan mukaan narsistisesti käyttäytyvä on narsisti.
Ei tarvitse vielä tunnustaa, että piirrelistaan tuijottaminen on typerää, mutta kyllä sekin aika vielä tulee...
Kertoisitko lisää narsistin motiivista olla sairas? Niinhän ne eräät uskoo siihenkin, että masentunut ei vaan "saa itseään niskasta kiinni"...mutta moniko menee pyörätuolipotilaalle sanomaan, että ota ittees niskasta kiinni ja nouse ylös!
Minulla vaurio on tapahtunut alle vuoden ikäisenä. Olen pohtinut. Paljon. Edelleen pohdin.
Minulla on sellainen musta aukko, joka tulee välillä vastaan. Siihen ei terppatädilläkään ollut oikein mitään sanottavaa. On tiettyjä sosiaalisia tilanteita, jotka laukaisevat tuon -- olen yrittänyt opetella siedättämällä kestämään niitä (tilanteita).
Jonkin teorian mukaan narsistisista vammoista voi parantua, tai niitä oppii sisäisesti kompensoimaan, ettei sitä tarvitse ulkoistaa, jos tulee riittävästi korjaavia kokemuksia. Niitä minulla on ollut paljon 1 -vuotiaasta eteenpäin.
Mutta valitettava tosiasia on, että minua on kaltoinkohdeltu, rajusti, alle vuoden ikäisenä. Minulla on vain esikielellisiä, ei symbolisia, muistikuvia tuosta ajasta ...
Se on vamma, joka asettaa minut samalle viivalle jokaisen psykopaatin kanssa. Sille en voi mitään. Eikä sitä voi korjata. Siinä hulluuteni.
Kyllä kyllä, en kritisoi narsismin tietynlaista tyypittelyä kuten "nph", vaan kaiken "narsismin" samaistamista yhteen tyyppiin. Narsistinen tasapaino voi kenellä tahansa vaihdella ja aiheuttaa ongelmia, ei vain narsistisesta persoonallisuushäiriöistä kärsivillä. Ihminen ei ole mustavalkoisesti vain joko "nph" ja "terve narsisti", vaan narsistisiin asetelmiin liittyviä tiloja ja ongelmia voi olla erilaisia.
"Sama "yleistys" löytyy monesta narsismin kehitystä kuvaavasta kirjasta, eri kirjoittajien kirjoittamana."
Varmaan yleistyksiä löytyy oppikirjoista. Mutta kysymys oli: onko ikävuosissa mitattavan tason määrittäminen viisas ja hyvä tapa kuvata jonkun ihmisen emotionaalisuutta? Onko se edes todella tieteellisesti pätevä kuvaus, vai kenties pikemminkin popularisoiva ja summittainen "peukalosääntö", tiettyjen kehityspsykologisten näkökulmien pohjalta luotu...? Onko tällaisten perusteella sitten hyvä tyypitellä suureen ääneen ihmisiä, käytännössä?
Ylipäätään inhimillistä ja viisasta kaiken tieteellisyyden ohella olisi muistaa, että ihmiset ovat yksilöitä, eivät yleistyksiä. Ihmismielestä ei tulisi käydä keskustelua vain yhden tieteenalan määritelmien ja yleistysten mukaan vaan myös laajempia näkökulmia tarvitaan. Jos tälle puolestaan halutaan niitä tieteellisiä perusteluita, niin sellaisia löytyy lääketieteen ja terveydenhuollon etiikan puolelta - mutta pelkän humaanin ajattelunkin pitäisi riittää perusteeksi.
Humaania ajattelua on myös mm. se, että nph ymmärretään sairaudeksi, eikä vain syytetä narsisteja moraalisesti. Tämä on myös tieteellisen ajattelun mukainen näkökulma narsismiin.
Toivottavasti tämä selvensi jotain. En ole halunnut kieltää keskustelua ihmisten omista kokemuksista, vaan muistuttaa näistä seikoista narsismia koskevan keskustelun osalta.
"Uskon, että useimmat, jotka kirjoittavat joutuneensa narsistin uhriksi tarkoittavat juuri tällaista jolla on vakava narsistinen persoonallisuushäiriö ja jotka toimivat tunteettomasti ja empatiakyvyttömästi..."
Olen huomannut tämän. Minä en tarkoita koko ajan vain nph:tä, ja pyri kyseenalaistamaan sen määritelmiä tai olemassaoloa. Kuten monet näyttävät luulevan. Ja keskustelu on siksikin hiukan hankalaa. :)
"niin miksi sitten heti hyökätä tällaisten kirjoittajien kimppuun, vähätellä heitä, leimata heidän turhaan yleistäjiksi ja itsekkäiksi, väittäen että "ei voi olla totta, narsisteja on niin vähän" kun heitä ainakin tutkimusten mukaan on 1-3 henkilöä sadasta."
Jaa-a, paha sanoa, kun viittaat tuossa ihan muidenkin kirjoittajien viesteihin. Olen pyrkinyt kritisoimaan lähinnä yleistä keskustelun sävyä, en niinkään henkilöitä. En mielestäni ole yleensä "hyökkäillyt vähätellen" kenenkään kimppuun. En ole myöskään viitannut noihin mainitsemiisi tutkimuksiin. Yleistämistä olen kritisoinut, ja narsismia koskevaa ajattelua, mielestäni mustavalkoista sellaista. Olen kyllä syyllistynyt myös muutamiin ylilyönteihin ja henkilökohtaisuuksiin, suutuksissani, vähän epäreiluja syytöksiä olen myös itse vastaanottanut muilta...
"Ja miksi vähätellä asiaa alkamalla puhumaan sellaisista joilla on narsistisia piirteitä ja sanoa, että narsistisia piirteitä on jokaisella. NIIN ON, mutta en usko, että narsistien uhrit edes puhuvat niistä joilla on vain jotain narsistisia piirteitä."
En pyri "vähättelemään asiaa" tai jonkun kokemuksia puhuessani narsististen piirteiden yleisyydestä, vaan pyrin laajentamaan näkökulmia aiheeseen nimeltä "narsismi". Toivottavasti ymmärrätte tämän.
"Eli mistä tietää, että kun joku kertoo joutuneensa narsistin uhriksi, ettei kysymys ole todella tuhoavasti käyttäytyvästä ihmisestä, vaan oletetaan että kyse on vain henkilöstä jolla on jotain narsistisia piirteitä ja ivaillaan ja vähätellään asiaa?"
No ei kenenkään kokemuksia tulisi tietysti vähätellä. Mutta ehkä on kuitenkin ihan kohtuullista, että voidaan tuoda esiin ainakin yleisellä tasolla sekin epäilys, että narsismisyytöksissä ei aina ole perää, ja miettiä, mistä ne sitten johtuvat. Eihän sen tarvitse välttämättä merkitä kenenkään todellisten narsismin uhrien ivaamista ja vähättelyä. Tämä on minun mielipiteeni asiasta.
Taitaa olla myös vähän niin, että meidän nykykulttuurissamme tuo sääli on mennyt pois muodista, tai sitä suorastaan ei suvaita. Meidän ajassamme ei saa olla "säälittävä". Mikä on aika julmaa. Ei ihme, että ihmiset voivat pahoin...
Minusta sääli ei ole aina sitä tekopyhää taivastelua, vaan sen pohjalla voi olla myös aitoa ja syvää myötätuntoa.
Vaihdellen itsekään tunnen myötäelämisen tunteita kuullessani vaikka uutisia kärsimyksestä ympäri maailmaa. Eihän toki ihan samanlaisia tunteita ja tunneilmaisuja kaikkien tarvitsekaan itsestään löytää. Hyvä varmasti on, jos voi ainakin ajatella sitä toisen ihmisen kokemusta, ja pyrkiä toimimaan sen huomioimisen pohjalta. Joskus voi ehkä paremmin myös pysähtyä asioiden ääreen ja kokea myötäelämisen tunteita, siten kuin se itselle on mahdollista.
Itselläni niin kuin monilla muillakin asioiden esitystapa kyllä vaikuttaa siihen, miten tunteet heräävät, samoin kuin se, miten keskittynyt ja rauhallinen itse olen.
No, näin täältä.
Mitäpä jos koettaisivat puhua vain itsestään - siitä minkä TIETÄVÄT olevan totta, eikä siitä, minkä LUULEVAT olevan totta.