Nyt on taas paska fiilis, ei kiinnosta mikään. Kirjoitan tänne vain, koska haluan purkaa pahaa oloani ja tiedän kirjoittamisen helpottavan oloani jossakin vaiheessa. Ajattelin kysellä teiltä muilta masentuneilta, millaista suhtautumista sairastumiseenne olette kohdanneet perheenne/ystävienne taholta.
Itse olen parikymppinen nuori nainen, ja olen sairastanut masennusta jo jonkin aikaa. Aloin oireilla jo aikoja sitten, mutta siirsin lääkäriin menoa viimeiseen asti. Ajattelin, että minulla on vain rankka vaihe, selviän kyllä kunhan vain kiire ja ahdistus vähän hellittävät. Minulla ei ollut hajuakaan, mikä minua todella vaivasi. Lopulta kuitenkin romahdin henkisesti ja menin viimein lääkäriin, joka passitti minut sairaslomalle. Kun kerroin kavereilleni masennuksestani, osa ymmärsi hyvin ja tuki minua. Osa taas katosi jonnekin, ja vielä tänäkin päivänä välimme ovat hyvin pinnalliset. Miten teille muille on käynyt, ovatko todelliset ystävät jääneet ja muut "ystävät" kaikonneet?
Joistakin ihmisistä, etenkin ikäisistäni, paistaa läpi halveksunta ja vähättely. Ajatellaan, että masennus on vain asennevamma elämään. Käsketään olemaan onnellisia siitä, mitä on saanut elämäänsä: koti, perhe, ystävät, opiskelupaikka.. Neuvotaan elämään hetkessä, kiitollisina, uskoa tulevaan ja luottamaan siihen, että asiat järjestyvät lopulta parhain päin. Ihan hyviä neuvoja sinänsä, mutta.. Masentuneena ei jaksa ajatella positiivisesti, ainakaan kovin pitkään. Ei saakaan kiinni noista kauniista ajatuksista, vaan olo muuttuu entistä surkeammaksi. Syyllisyys omasta olosta vain pahenee, kun miettii, mitä kaikkea hyvää on saanut elämäänsä - eikä siltikään ole onnellinen.
Mielestäni ei pitäisi keskittyä siihen, miksi ei saisi olla paha olo, vaan siihen miksi niin on! Syyllisyyden lisääminen ei ainakaan sanottavammin paranna asiaa.. Masennus kun on niin paljon muutakin kuin väärä asenne, pessimistinen suhtautumistapa, epäkiitollinen mieli. Se on noidankehä, loputon suo, joka ei niin vain lähde ajattelemalla pois. Välillä menee paremmin, sitten tulee taas huono jakso.
Miten teillä muilla? Onko kukaan päässyt masennuksesta yli "vain ottamalla itsestään niskaotteen" ja ajattelemalla positiivisesti? Vai onko takana kenties vuosien terapia ja mielialalääkitys?
Itse olen parikymppinen nuori nainen, ja olen sairastanut masennusta jo jonkin aikaa. Aloin oireilla jo aikoja sitten, mutta siirsin lääkäriin menoa viimeiseen asti. Ajattelin, että minulla on vain rankka vaihe, selviän kyllä kunhan vain kiire ja ahdistus vähän hellittävät. Minulla ei ollut hajuakaan, mikä minua todella vaivasi. Lopulta kuitenkin romahdin henkisesti ja menin viimein lääkäriin, joka passitti minut sairaslomalle. Kun kerroin kavereilleni masennuksestani, osa ymmärsi hyvin ja tuki minua. Osa taas katosi jonnekin, ja vielä tänäkin päivänä välimme ovat hyvin pinnalliset. Miten teille muille on käynyt, ovatko todelliset ystävät jääneet ja muut "ystävät" kaikonneet?
Joistakin ihmisistä, etenkin ikäisistäni, paistaa läpi halveksunta ja vähättely. Ajatellaan, että masennus on vain asennevamma elämään. Käsketään olemaan onnellisia siitä, mitä on saanut elämäänsä: koti, perhe, ystävät, opiskelupaikka.. Neuvotaan elämään hetkessä, kiitollisina, uskoa tulevaan ja luottamaan siihen, että asiat järjestyvät lopulta parhain päin. Ihan hyviä neuvoja sinänsä, mutta.. Masentuneena ei jaksa ajatella positiivisesti, ainakaan kovin pitkään. Ei saakaan kiinni noista kauniista ajatuksista, vaan olo muuttuu entistä surkeammaksi. Syyllisyys omasta olosta vain pahenee, kun miettii, mitä kaikkea hyvää on saanut elämäänsä - eikä siltikään ole onnellinen.
Mielestäni ei pitäisi keskittyä siihen, miksi ei saisi olla paha olo, vaan siihen miksi niin on! Syyllisyyden lisääminen ei ainakaan sanottavammin paranna asiaa.. Masennus kun on niin paljon muutakin kuin väärä asenne, pessimistinen suhtautumistapa, epäkiitollinen mieli. Se on noidankehä, loputon suo, joka ei niin vain lähde ajattelemalla pois. Välillä menee paremmin, sitten tulee taas huono jakso.
Miten teillä muilla? Onko kukaan päässyt masennuksesta yli "vain ottamalla itsestään niskaotteen" ja ajattelemalla positiivisesti? Vai onko takana kenties vuosien terapia ja mielialalääkitys?
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.