Olen 35-vuotias nainen ja olen koko ikäni kärsinyt äitini mielivallasta. Nyt vihdoin, noin kymmenen vuoden asian työstämisen jälkeen tajusin hakea selityksiä narsismista.
Lapsuuteni oli jatkuvaa mielialojen heilahtelua äidin puolelta. Koskaan ei voinut luottaa siihen, että joku lupaus on vielä tunnin päästä voimassa. Äiti raivosi, kiukutteli, kiristi ja uhkaili. Kaikki oli yhtä sotaa ja taistelua. Kauniisti katettua jouluillallista edelsi monen päivän helvetti ja riitely. Koko perhe pyöri hänen oikkujensa ympärillä. Olen itse voinut erittäin huonosti 20-vuotiaasta saakka. Ehkä silloin tuli joku murros, kun muutin kotoa pois mutta asiat eivät kuitenkaan jääneet sinne lapsuudenkotiin.
Äitini ei pysty mielestäni minkäänlaiseen empatiaan, myötätuntoon eikä hellyyteen (paitsi kissaa kohtaan). Vaikka joku ilmoittaa sairastavansa syöpää tai joku läheinen on kuollut, äiti alkaa kertomaan omia kokemuksiaan - mitätöiden todella rumasti toisen tunteet ja kokemuksen. Olen hävennyt tätä koko elämäni ja yrittänyt kömpelösti paikkailla hänen tylyyttään. Olen kaikissa tilanteissa hermostuneena istunut ja pelännyt, milloin taas tulee joku sammakko suusta.
Jos asiasta on uskaltanut mainita, äiti raivostuu, alkaa itkemään, että miksi häntä syytetään jne..
Parhaimmillaan äiti uhkailee itsemurhalla, jos hänelle uskaltaa joku jotain sanoa. Lapset sai hyvin pidettyä kurissa, kun uhkasi tappaa itsensä, "kun olet tuollainen".
Äiti on syyttänyt minua siitä, että olen vastustanut ja kieroillut häntä vastaan aivan pienestä pitäen. Yleensä syytökseen liittyy aina myös se, että olen kieroillut isän tai jonkun muun sukulaisen kanssa.
Tunteiden mitätöimisen lisäksi hän on arvostellut julmasti ulkonäköäni, huomautellut milloin lihomisesta, vaatteista, hiuksista. Ilkeimmät kommentit jätän tähän kirjoittamatta. Ja jos jälleen uskaltaa sanoa, että "eikö tuo nyt ollut vähän rumasti sanottu", hän nauraa että leikkiähän se vaan, mitä sinä otat aina niin pienistä nokkiisi? Jälleen ongelma on minussa ja minun herkässä mielessäni.. ei hänessä. Perään hän vielä lisää tämän tutun "aina minua syytetään".
Omassa elämässäni olen kontrollifriikki, parisuhteita kartteleva, ulkonäköäni vihaava ja täysin uupunut. Olen rajannut kanssakäymiset äidin kanssa aivan minimiin. Säännölliseen minimiin ja pidän kaikki keskustelut pinnallisella tasolla. Tämä onnistuu aina pitkiä aikoja mutta silti oma elämäni ei etene mihinkään. Olen jatkuvasti huolissani hänen sekavasta elämäntyylistään, kroonisesta rahapulasta, alkoholin käytöstä, jatkuvista onnettomuuksista. Jokainen kriisi, mitä hänelle sattuu, pudottaa minut takaisin kuilun pohjalle. Vaikka en olisi missään tekemisissä äidin kanssa, paha olo on läsnä.
Olen hakenut nyt apua itselleni ja toivottavasti sitä myös saan. Pelkään, etten koskaan kykene parisuhteeseen, jossa tuntisin itseni kelpaavaksi ja uskaltaisin luottaa toiseen ihmiseen. Pelkään, että olen itsekin vaurioitunut henkisesti niin pahasti, että en enää toivu.
Eniten kaipaisin nyt neuvoja siitä, miten tällaisen ihmisen kanssa pitäisi kommunikoida? Pitääkö yrittää sitkeästi kertoa, miltä tuollainen käytös tuntuu? Vai pitääkö antaa mennä ohi vaan? Mitä minun tulisi oivaltaa, jotta saisin elämäni takaisin? Paljon jo ymmärrän mutta silti sama tuttu paha mieli tulee aina takaisin. Masennuksen ja voimattomuuden kanssa on raskasta elää.
Miten narsistisen äidin lapsi toipuu - vaikka ei koskaan olisi missään tekemisissä äidin kanssa enää? Miten pään sisäiset ja sydämeen tulleet vauriot voi korjata?
Lapsuuteni oli jatkuvaa mielialojen heilahtelua äidin puolelta. Koskaan ei voinut luottaa siihen, että joku lupaus on vielä tunnin päästä voimassa. Äiti raivosi, kiukutteli, kiristi ja uhkaili. Kaikki oli yhtä sotaa ja taistelua. Kauniisti katettua jouluillallista edelsi monen päivän helvetti ja riitely. Koko perhe pyöri hänen oikkujensa ympärillä. Olen itse voinut erittäin huonosti 20-vuotiaasta saakka. Ehkä silloin tuli joku murros, kun muutin kotoa pois mutta asiat eivät kuitenkaan jääneet sinne lapsuudenkotiin.
Äitini ei pysty mielestäni minkäänlaiseen empatiaan, myötätuntoon eikä hellyyteen (paitsi kissaa kohtaan). Vaikka joku ilmoittaa sairastavansa syöpää tai joku läheinen on kuollut, äiti alkaa kertomaan omia kokemuksiaan - mitätöiden todella rumasti toisen tunteet ja kokemuksen. Olen hävennyt tätä koko elämäni ja yrittänyt kömpelösti paikkailla hänen tylyyttään. Olen kaikissa tilanteissa hermostuneena istunut ja pelännyt, milloin taas tulee joku sammakko suusta.
Jos asiasta on uskaltanut mainita, äiti raivostuu, alkaa itkemään, että miksi häntä syytetään jne..
Parhaimmillaan äiti uhkailee itsemurhalla, jos hänelle uskaltaa joku jotain sanoa. Lapset sai hyvin pidettyä kurissa, kun uhkasi tappaa itsensä, "kun olet tuollainen".
Äiti on syyttänyt minua siitä, että olen vastustanut ja kieroillut häntä vastaan aivan pienestä pitäen. Yleensä syytökseen liittyy aina myös se, että olen kieroillut isän tai jonkun muun sukulaisen kanssa.
Tunteiden mitätöimisen lisäksi hän on arvostellut julmasti ulkonäköäni, huomautellut milloin lihomisesta, vaatteista, hiuksista. Ilkeimmät kommentit jätän tähän kirjoittamatta. Ja jos jälleen uskaltaa sanoa, että "eikö tuo nyt ollut vähän rumasti sanottu", hän nauraa että leikkiähän se vaan, mitä sinä otat aina niin pienistä nokkiisi? Jälleen ongelma on minussa ja minun herkässä mielessäni.. ei hänessä. Perään hän vielä lisää tämän tutun "aina minua syytetään".
Omassa elämässäni olen kontrollifriikki, parisuhteita kartteleva, ulkonäköäni vihaava ja täysin uupunut. Olen rajannut kanssakäymiset äidin kanssa aivan minimiin. Säännölliseen minimiin ja pidän kaikki keskustelut pinnallisella tasolla. Tämä onnistuu aina pitkiä aikoja mutta silti oma elämäni ei etene mihinkään. Olen jatkuvasti huolissani hänen sekavasta elämäntyylistään, kroonisesta rahapulasta, alkoholin käytöstä, jatkuvista onnettomuuksista. Jokainen kriisi, mitä hänelle sattuu, pudottaa minut takaisin kuilun pohjalle. Vaikka en olisi missään tekemisissä äidin kanssa, paha olo on läsnä.
Olen hakenut nyt apua itselleni ja toivottavasti sitä myös saan. Pelkään, etten koskaan kykene parisuhteeseen, jossa tuntisin itseni kelpaavaksi ja uskaltaisin luottaa toiseen ihmiseen. Pelkään, että olen itsekin vaurioitunut henkisesti niin pahasti, että en enää toivu.
Eniten kaipaisin nyt neuvoja siitä, miten tällaisen ihmisen kanssa pitäisi kommunikoida? Pitääkö yrittää sitkeästi kertoa, miltä tuollainen käytös tuntuu? Vai pitääkö antaa mennä ohi vaan? Mitä minun tulisi oivaltaa, jotta saisin elämäni takaisin? Paljon jo ymmärrän mutta silti sama tuttu paha mieli tulee aina takaisin. Masennuksen ja voimattomuuden kanssa on raskasta elää.
Miten narsistisen äidin lapsi toipuu - vaikka ei koskaan olisi missään tekemisissä äidin kanssa enää? Miten pään sisäiset ja sydämeen tulleet vauriot voi korjata?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Tuli mieleen tarinaasi lukiessa, että onko äitisi hakenut/saanut hoitoa ongelmaansa? Narsismi on yksi persoonallisuushäiriöiden muodoista -> narsistinen persoonallisuus. Kuluttaa loppuun läheiset, mutta ei sitä sairastavaa -> narsisti ei ymmärrä olevansa sairas ja näin ollen tarvitsevansa apua.
Äiti ei luultavasti ole koskaan hakenut, eikä saanut mitään apua. Ongelmahan on meissä muissa, eikä hänessä. Olen varovasti joskus yrittänyt puhua, että olisi hyvä ehkä mennä juttelemaan asioista jonkun kanssa. Vastaus oli silmitön raivokohtaus - ja ilmoitus siitä, kenen tässä pitäisi apua hakea. Ja sitten jatkoi siihen, miten väärin häntä on kohdeltu aina ja kaikkien toimesta..
Olen päässyt siihen pisteeseen itse, että en enää yritä parantaa äitiä. Hän elää elämäänsä ja tekee omat valintansa. Vuosikausia yritin ja murehdin ja itkin. Enää en pysty enkä jaksa. Minä yritän nyt vain selviytyä itse ja olla kulumatta loppuun. Jos vaan keksisi keinoja olla tekemisissä mutta suojata rintakehä nuolilta.
ihan rauhassa hakea apua itselleen (vaikka terapiassa). Ei käännetä huomiota taas hänen äitiinsä ja äitinsä oireisiin.
Marie-Annelle.
Mielestäni aloittaja yrittää viimeinkin saada tulla näkyväksi ja huomioiduksi. Jos hänen äitinsä on ollut "näytelmän" keskipisteenä aina, niin nyt on korkea aika kiinnostua siitä, miten ap pääsee eteenpäin. Siksi kai aloittaja tänne kirjoitti, että saisi viimeinkin apua ITSELLEEN.
Netissä narsistien uhrien tuki -sivut.
Käy katsomassa, niin löydät kohtalotovereita.
Voimahalaus sinulle! Ei ole helppo tilanteesi.