Tulipas dramaattinen otsikko näinkin viattomalle ja sinänsä, luulisin, tavalliselle ilmiölle meidän äiti-ihmisten keskuudessa.
En tiedä, mistä johtuu, mutta viime aikoina minusta on tullut jotenkin kamalan pelokas ja arka elämän suhteen. Pelkoni koskevat lähinnä sitä, että lapsilleni, minulle tai miehelleni sattuu jotakin ja perheemme ei saakaan olla yhdessä. Nyt on mennyt jo monta viikkoa siten, että päivittäin olen miettinyt sitä, miten lapseni selviäisivät, jos kuolisin.
Ehkä kaikki lähti siitä, kun kuulin eräästä suurperheen äidistä, joka menehtyi kaksi tuntia sen jälkeen, kun hän oli synnyttänyt seitsemännen lapsensa. Vaikka yleensä pystyn jättämään tuollaiset asiat taka-alalle, nyt tuntuu siltä, ettei tuo asia jätä minua rauhaan.
Sen lisäksi viime aikoina on myös sattunut pari vakavaa tilannetta ylivilkkaan 2,5-vuotiaani kanssa: kerran hän säntäsi liikennevalojen vilkuttaessa punaista keskelle ajotietä (ei näkynyt onneksi autoja) ja taannoin hän karkasi teille tietymättömille ostoskeskuksen parkkihallissa. Miten ihmeessä minä saan senkin hulivilin pysymään hengissä aikuisuuteen asti?! Kuitenkin se jatkaa radallaan teini-iässä ja menee välikädeksi johonkin puukkotappeluun ja sillä siisti.
Olen lähdössä parin viikon päästä ystäväni luokse ulkomaille viikonlopuksi ja oikeastaan minua ei huvita kyseinen matka ollenkaan. Mietin sikainfluenssaa, lentokoneen putoamista, terrori-iskua ja vaikka mitä. Yhtenä iltana sanoin jo miehelleni, että muutetaan helkkariin täältä Helsingistä, sillä suurempi riski täällä on jäädä jonkun huumekuskin alle kuin jossakin Peräseinäjoella. Ja yhtenä iltana vannotin miestäni ottamaan kunnon vaimon, jos minusta aika jättää.
Tekstin perusteella vaikutan nyt ehkä sekopäisemmältä, mitä oikeasti olen. Eivätkä nuo pelot vaikuta sinänsä asioideni hoitamiseen tai lasten kanssa olemiseen. Ehkä olen vain tajunnut elämän rajallisuuden vasta nyt tai sitten kehossani on päässyt valloilleen joku myöhästynyt hoivahormoniryöppy. Eikä auta, vaikka tiedän lentämisen olevan turvallisin joukkoliikennemuoto tai tajuan, että elämän kulkuun ja jatkumiseen (ja muiden elämien kulkuun) ei voi viime kädessä vaikuttaa mitenkään.
Onko kukaan muu koskaan pohtinut tällaisia tai ahdistunut ko asioista pidemmäksi aikaa??
En tiedä, mistä johtuu, mutta viime aikoina minusta on tullut jotenkin kamalan pelokas ja arka elämän suhteen. Pelkoni koskevat lähinnä sitä, että lapsilleni, minulle tai miehelleni sattuu jotakin ja perheemme ei saakaan olla yhdessä. Nyt on mennyt jo monta viikkoa siten, että päivittäin olen miettinyt sitä, miten lapseni selviäisivät, jos kuolisin.
Ehkä kaikki lähti siitä, kun kuulin eräästä suurperheen äidistä, joka menehtyi kaksi tuntia sen jälkeen, kun hän oli synnyttänyt seitsemännen lapsensa. Vaikka yleensä pystyn jättämään tuollaiset asiat taka-alalle, nyt tuntuu siltä, ettei tuo asia jätä minua rauhaan.
Sen lisäksi viime aikoina on myös sattunut pari vakavaa tilannetta ylivilkkaan 2,5-vuotiaani kanssa: kerran hän säntäsi liikennevalojen vilkuttaessa punaista keskelle ajotietä (ei näkynyt onneksi autoja) ja taannoin hän karkasi teille tietymättömille ostoskeskuksen parkkihallissa. Miten ihmeessä minä saan senkin hulivilin pysymään hengissä aikuisuuteen asti?! Kuitenkin se jatkaa radallaan teini-iässä ja menee välikädeksi johonkin puukkotappeluun ja sillä siisti.
Olen lähdössä parin viikon päästä ystäväni luokse ulkomaille viikonlopuksi ja oikeastaan minua ei huvita kyseinen matka ollenkaan. Mietin sikainfluenssaa, lentokoneen putoamista, terrori-iskua ja vaikka mitä. Yhtenä iltana sanoin jo miehelleni, että muutetaan helkkariin täältä Helsingistä, sillä suurempi riski täällä on jäädä jonkun huumekuskin alle kuin jossakin Peräseinäjoella. Ja yhtenä iltana vannotin miestäni ottamaan kunnon vaimon, jos minusta aika jättää.
Tekstin perusteella vaikutan nyt ehkä sekopäisemmältä, mitä oikeasti olen. Eivätkä nuo pelot vaikuta sinänsä asioideni hoitamiseen tai lasten kanssa olemiseen. Ehkä olen vain tajunnut elämän rajallisuuden vasta nyt tai sitten kehossani on päässyt valloilleen joku myöhästynyt hoivahormoniryöppy. Eikä auta, vaikka tiedän lentämisen olevan turvallisin joukkoliikennemuoto tai tajuan, että elämän kulkuun ja jatkumiseen (ja muiden elämien kulkuun) ei voi viime kädessä vaikuttaa mitenkään.
Onko kukaan muu koskaan pohtinut tällaisia tai ahdistunut ko asioista pidemmäksi aikaa??
Vastaukset 8
Vanhimmat
Mulla alkoi toi jo esikoisen synnyttyä. Vinkki: Vältä iltapäivälehtiä :)
Eiköhän tuo kaikki liityy vakavaan tautiin nimeltä äitiys. Oireet ainakin sopivat.
Ne alkavat jo raskausaikana kun mietitään onko kaikki hyvin, eihän napanuora kietoudu kaulan ympärille, entä jos lapsivesi valuu salakavalasti pois tms.
Sitä ei tajua silloin että se on vasta alkusoittoa.
Äidit on ohjelmoitu huolehtimaan kaikesta ja meillä on lupa pelätä vaikka pikkulintuja lastemme puolesta.
Sinä vain jostain syystä havahduit miettimään kaikka kerralla juuri nyt. Tuulettuminen ystävien luona voi auttaa kummasti ja saat taas vähän perspektiiviä laajennettua.
Samaa mieltä edellisten kanssa. Koskaan ennen en ole huolehtinut tulevaisuudesta kuten nyt. Mulla on 10kk poika.
Aivan samoja pelkoja kuin sinulla. Pelkään usein, että miehelleni sattuu jotain vaikka työmatkalla ja vieläkin useammin mietin, mitä pojalle voi sattua. Nyt olen vielä hyvillä mielin, kun hän on minun hoivassani, mutta entä myöhemmin? Olen ajatellut ihan samalla tavalla, kuin sinä, että miten pystyn pitämään sen hengissä aikuisuuteen asti. Viimeviikkoinen uutinen, kun 12-vuotias poika putosi viljasiilolta, sai taas aikaan valtavan ahdistuksen. Mitä sitten, kun en voi enää vahtia jokaista liikettä?! Synnytyssairaalassa itkin joka päivä, kun katsoin poikaa ja ajattelin että mitä olenkaan mennyt tekemään, miten ikinä voin suojella häntä kaikelta pahalta. Se laitettakoon hormoonimylläkän piikkiin, mutta niitä tunteita tulee vieläkin lähes viikottain. Enää en vaan paru kuin viimeistä päivää. :)
Yksi sama asia, kuin sulla, on se, että mitä jos minä kuolen. Mietin, että minkälaisen naisen mieheni löytää ja miten se kohtelee minun lastani! Mitä jos tulee klassinen paha äitipuoli-tilanne! Aivan hirveä ajatus. ;(
Minulla on todella ilkeä anoppi, joka ei ole meihin missään yhteydessä, eikä halua edes nähdä poikaamme eikä tutustua häneen. Syy on kuulema "minussa". Jos kuolen, alkaako anoppi yhtäkkiä kiinnostumaan pojasta ja puhuu tälle ties mitä valheita omasta äidistään! En yhtään ihmettelisi... Ihan hirveää edes miettiä tällaisia asioita.
Luulen siis, että tämä kuuluu äitiyteen. Olen yllättynyt, miten ihanaa äitiys ja rakkaus omaan lapseen voikaan olla, mikään ei ole upeampaa. Toisaalta mikään ei ole kamalampaakaan, kun se tunne, minkä huoli aiheuttaa. Vaikka olen aina ollut huolehtivaa ja läheisistäni liiaksikin murehtivaa tyyppiä, ei tätä äitiyden tuomaa huolta voi verrata mihinkään. Minulla on myös menettämisen pelko pahentunut isäni kuoleman jälkeen, ajattelen usein, että asiat ovat meillä nyt niin hyvin, ettei näin voi jatkua kauaa ilman että sattuu jotain pahaa (kamalaa). Isäni kuolema tapahtui yllättäen, kun kaikki "oli loistavasti". Olen myös tullut miettineeksi maalle muuttoa :D
Joka kerta, kun paha ajatus ja tunne iskee, koitan torjua sen ja ajatella, etten voi millään selvitä sellaisista tilanteista, mitä ei ole tapahtunutkaan, joten keskityn juuri tähän hetkeen ja onneen mitä siinä on. Vaikeaa, mutta auttaa kyllä :)
pienet piirit!
Tuttua puhetta, joo. Kun lapsi luli taloon, vaunujen kanssa liikkuessa aloin todella vihata autoja :)
Tosi usein pelkään että jollekkin meistä sattuu jotain. Nykyään en viiti edes kattoa sellasia ohjelmia pöllöttimestä missä lapsille tapahtuu jotain pahaa, pakko vaihtaa kanavaa heti, tai alan maalailemaan vaikka painajaisia seuraavana yönä. Nyt töissä ollessa on se hyvä puoli että saa muutakin ajateltavaa, ei kerkee ahdistuu ;)
Ei sinun kannata sitä reissua jättää tekemättä, jos rupee kököttää kotosalla liikaa, niin varmasti tulee viel enenpi pelkotiloja. Muuta mietittävää välillä, ja ulos tuulettumaan :D
Minulla jää myös vellomaan tuommoiset äitiydestä alkaneet ajatukset ikävästi mieleen ja niistä on vaikea päästä eroon.
Kaikki uutiset tai televisio-ohjelmat, joissa jotenkin viitataan lapsen pahoinpitelyyn, kaltoinkohteluun tai hyväksikäyttöön saa mut aivan epätoivoiseksi. Tulee todella inhottava olo ja pitää ihan tietoisesti pitää ne ajatukset loitolla. Se olo ja ne ajatukset saattavat vaivata tosi pitkään. Varsinkin jos ollaan ihan vaan kotosalla eikä siis tarvitse keskittyä johonkin muuhun niinkuin esimerkiksi töissä.
Jos katson C.S.I:tä tai Todistettavasti syyllistä ja näyttää siltä, että uhrin osassa on lapsi, lopetan katsomisen siltä seisomalta. Ne mässää muutenkin tunteilla ja jos lapselle tehdään pahaa.... aargh.
Hmm... kerron vielä tämän, vaikka tää on jo aivan mielettömän vainoharhaista ja sairasta. Yks kerta näin sattumoisin mieheni puhelimessa omituisia hyvin epäselviä kuvia. Joistain kuvista tajusin, että kyseessä oli meidän tyttö. Jokin niksahti päässä ja aloin ajatella, että mitä jos mieheni on ottanut jotain kauheita kuvia tytöstä. Siis kuvitelkaa. Tunne oli aivan hirveä. Tuntui että maailma hajosi, tuntui ettei saa henkeä. Hyvä etten pakannut jo tavaroita jne... Vihdoin kysyin mieheltä suoraan. Kävi ilmi, että tyttö oli itse ottanut vahingossa pari kuvaa itsestään ja kun mies latasi ne tietokoneelle niin näkihän niistä, että ihan viattomia ne olivat. Se tunne, joka sen jälkeen valtasi oli huikea. Kuin jättipaino olisi nostettu harteilta, tuntui kuin olisi saanut toisen mahdollisuuden elämässä tai semmosta. Että voi noin hepposin perustein alkaa epäilemään rakasta miestänsä, joka ei varmaan ikimaailmassa vois tehdä mitään semmosta. Niin... vai voisko? Eikö monissa insestitapauksissakin isä ole ollut päälle päin maailman paras isä ja äidit ei ole osanneet aavistaa mitään. Tää on mulla ehdottomasti ykköspelkoaihe koskien lapsia.
Hyvä kuulla, että joukossa on muitakin saman asian kokeneita. Eilen näimme huoltoaseman pihassa ilmiselvän huumekuskin, joka törttöili autollansa ja kaasutteli. Takapenkillä olivat tietenkin tyttäremme nukkumassa turvaistuimissaan. Kun sain soitettua poliisille, aloin melkein itkeä, kun mietin sitä pahinta eli mitä jos kuski olisi törmännyt autoomme. Meillä on niin tolkuttoman huono autokin ja sanoin jo miehelleni, että luovutaan koko kotterosta tai sitten otetaan asuntolainan oheen autolaina ja ostetaan jotakin kunnollista. Juuri ennen huoltoasemakeikkaa vanhempi lapseni sanoi vielä minulle, että sinä olet äiti aivan keijukaisen näköinen ja sitten kun lennät taivaaseen, niin voit katsella meitä pilvien päältä. Arvatkaa vaan, ehtikö jo mielessä käydä, että nyt lapseni näki kyllä ennalta kaiken ja huumekuski törmää juuri pelkääjän paikan kohdalle. Mua ei oikeasti huvita enää mennä minnekään! Mutta eiköhän sinne Lontooseen nyt lähdetä...