On järjetöntä sinisilmäisesti uskoa, että maassamme harjoitettava politiikka olisi demokraattista. Sitä se ei ole ollut varmasti kymmeniin vuosiin. Voisi kai naivisti todeta, että rehellinen ja oikeudenmukainen diktatuuri voisi olla juuri se oikea tapa maamme asioiden tolalle saattamiseksi.
Jo Kekkonen aikoinaan käytti valtaansa diktaattorin ottein. Hyvä, että käyttikin. Noina vaikeina vuosina kansalaisemme saivat sitä tukea ja ymmärtämystä, mikä ruokki maamme hyvinvoinnin kasvuun. Kansalaiset voivat luottaa siihen, että heidän ääntänsä kuultiin ja syntyneisiin epäkohtiin ja niiden korjaamiseen paneuduttiin yhdessä laajalti yli puoluerajojen. Tuon sisäpoliittisen johtamisen lisäksi Kekkonen hoiti itsevaltiaan ottein myös maamme turvallisuus- ja ulkopolitiikkaa onnistuen säilyttämään silläkin saralla hyvät suhteet joka suuntaan.
Kekkosen aikana maamme oli demokratia, jota todellisuudessa paimensi kyvykäs ja oikeudenmukainen diktaattori. Asiat hoituivat pääsääntöisesti hyvin ja yhteiskuntamme kehittyi tasapuolisesti niin alueellisesti kuin väestöllisestikin.
Koiviston valtakaudella alkoikin sitten tapahtua. Koiviston sanotaan palauttaneen maahan demokratian. Valitettavasti, sillä tuon näennäisdemokratian aatemaailma perustuu samoin kuin kommunisminkin täydelliseen harhaan ihmisten tasa-arvoisista oikeuksista ja lähtökohdista sekä valheelisesta uskomuksesta ihmisten perimmäiseen hyvyyteen.
Koko Koiviston kaudella maastamme puuttui kyvykäs ja oikeudenmukainen johtaja. Virkakoneistomme paisui ja vallankäyttö pirstaloitui enemmän tai vähemmän kykenemättömien omaa etuaan ajavien poliitikkojen haltuun. Myös Koivisto itse alkoi sortuilla ohjailemaan jäljelle jääneillä valtuuksillaan yhteiskuntamme toimintaa aatessuuntaansa suosivaksi. Korruptio talousrikokset ja kulissien takainen kähmintä saivat tuossa kasvualustassa otollisen maaperän.
Meno jatkui Ahtisaaren kaudella hyvin samankaltaisesti kuin mihin Koiviston kaudella oli totuttu. Ahtisaari ei enää jaksanut puuttua käytännössä juuri lainkaan maamme sisäisiin ongelmiin, vaan keskittyi lobbailumatkailuun ulkomaisten kavereidensa luona. Jo Koiviston kaudella Sorsan ja Holkerin toimiessa pääministereinä SAK:n merkitys politiikan pelinappulana kasvoi ja sama meno jatkui Ahtisaaren kaudellakin. Politiikka popularisoitui myös selvästi ja loittoni loittonemistaan alkuperäisestä demokratiasta tuollaiseksi eri etupiirien voimahahmojen henkilömittelyksi, jossa pelissä ei yhteisellä edulla ollut muuta merkitystä kuin asioiden todellisen olemassaolon salailun perusteluna.
Kun sitten Lipposen pääministeriyden aika koitti, sotkuinen politiikan pelto rehotti jo täydessä kukkaloistossaan kaikkine takkuineen ja tappuroineen. Erilaiset hyvävelikuppikunnat ohjailivat päätöksentekoa milloin sinne milloin tänne. Maamme talous oli kuitenkin onnekkaasti näennäisesti toipumassa kasinotalouden muodostaman kuplan ansiosta takavuosien lamasta. Politiikassa kauan mukana toiminut Lipponen oivalsi sen, että vallankahvaan päästyään hänen tuli nyt ottaa tuo demokratian diktaattorin rooli kantaakseen semmitikkin, kun muutoinkin heikkojen presidenttien valtaoikeudet oli kavennettu lähes minimiin. Oikeassahan Lipponen tuossa tilanteessa ajatuksineen olikin, mutta kun sitten puuttuivat kyvyt tilanteen haltuunottoon. Sen sijaan, että hän olisi keskittynyt linjaamaan politiikkaansa yhteisten etujen ajamisen suuntaan ja tasapuolisesti epäkohtia poistaville urille, hän sortui tuohon useimmille diktaattoreille ominaiseen oman ja lähipiirinsä vallan kasvattamiseen, oman henkilökohtaisen edun vaalimiseen ja asemansa pönkittämiseen keinoja kaihtamatta. Esimerkkejä noista operaatioista löytyy kyllä runsaasti näiltäkin sivuilta. Alussa toiminta ja vallankäyttö oli hienovaraisempaa ja puuha toimi kulissien takana, mutta myöhemmin vauhtisokeuden kasvaessa asioita ei enää ole vaivauduttu edes pahemmin peittelemään vaan roiskinta on muuttunut julkisemmaksi ja röyhkeämmäksi. Hänen toimiaan kohtaan osoitettu asiallinenkin kritiikki saa aikaan mittavia kosto-operaatioita ja suunnatonta vihaa ja raivoa. Ärsytetty mies heittelee kostonhimossaan milloin mitäkin suustaan ja päättäjät maailmalla pyörittelevät hämmentyneinä peukaloitaan eduskuntamme puhemiehen otteita ja lausuntoja kuunnellessaan.
En osaa sanoa tuleeko demokratia enää koskaan toimimaan Suomessa. Olen vakuuttunut, ettei se ainakaan koskaan tule toteutumaan esimerkiksi Irakissa. Olisikohan parempi keskittyä etsimään joku ymmärtäväinen diktaattori panemaan tämänkin maan asiat kuntoon?
Jo Kekkonen aikoinaan käytti valtaansa diktaattorin ottein. Hyvä, että käyttikin. Noina vaikeina vuosina kansalaisemme saivat sitä tukea ja ymmärtämystä, mikä ruokki maamme hyvinvoinnin kasvuun. Kansalaiset voivat luottaa siihen, että heidän ääntänsä kuultiin ja syntyneisiin epäkohtiin ja niiden korjaamiseen paneuduttiin yhdessä laajalti yli puoluerajojen. Tuon sisäpoliittisen johtamisen lisäksi Kekkonen hoiti itsevaltiaan ottein myös maamme turvallisuus- ja ulkopolitiikkaa onnistuen säilyttämään silläkin saralla hyvät suhteet joka suuntaan.
Kekkosen aikana maamme oli demokratia, jota todellisuudessa paimensi kyvykäs ja oikeudenmukainen diktaattori. Asiat hoituivat pääsääntöisesti hyvin ja yhteiskuntamme kehittyi tasapuolisesti niin alueellisesti kuin väestöllisestikin.
Koiviston valtakaudella alkoikin sitten tapahtua. Koiviston sanotaan palauttaneen maahan demokratian. Valitettavasti, sillä tuon näennäisdemokratian aatemaailma perustuu samoin kuin kommunisminkin täydelliseen harhaan ihmisten tasa-arvoisista oikeuksista ja lähtökohdista sekä valheelisesta uskomuksesta ihmisten perimmäiseen hyvyyteen.
Koko Koiviston kaudella maastamme puuttui kyvykäs ja oikeudenmukainen johtaja. Virkakoneistomme paisui ja vallankäyttö pirstaloitui enemmän tai vähemmän kykenemättömien omaa etuaan ajavien poliitikkojen haltuun. Myös Koivisto itse alkoi sortuilla ohjailemaan jäljelle jääneillä valtuuksillaan yhteiskuntamme toimintaa aatessuuntaansa suosivaksi. Korruptio talousrikokset ja kulissien takainen kähmintä saivat tuossa kasvualustassa otollisen maaperän.
Meno jatkui Ahtisaaren kaudella hyvin samankaltaisesti kuin mihin Koiviston kaudella oli totuttu. Ahtisaari ei enää jaksanut puuttua käytännössä juuri lainkaan maamme sisäisiin ongelmiin, vaan keskittyi lobbailumatkailuun ulkomaisten kavereidensa luona. Jo Koiviston kaudella Sorsan ja Holkerin toimiessa pääministereinä SAK:n merkitys politiikan pelinappulana kasvoi ja sama meno jatkui Ahtisaaren kaudellakin. Politiikka popularisoitui myös selvästi ja loittoni loittonemistaan alkuperäisestä demokratiasta tuollaiseksi eri etupiirien voimahahmojen henkilömittelyksi, jossa pelissä ei yhteisellä edulla ollut muuta merkitystä kuin asioiden todellisen olemassaolon salailun perusteluna.
Kun sitten Lipposen pääministeriyden aika koitti, sotkuinen politiikan pelto rehotti jo täydessä kukkaloistossaan kaikkine takkuineen ja tappuroineen. Erilaiset hyvävelikuppikunnat ohjailivat päätöksentekoa milloin sinne milloin tänne. Maamme talous oli kuitenkin onnekkaasti näennäisesti toipumassa kasinotalouden muodostaman kuplan ansiosta takavuosien lamasta. Politiikassa kauan mukana toiminut Lipponen oivalsi sen, että vallankahvaan päästyään hänen tuli nyt ottaa tuo demokratian diktaattorin rooli kantaakseen semmitikkin, kun muutoinkin heikkojen presidenttien valtaoikeudet oli kavennettu lähes minimiin. Oikeassahan Lipponen tuossa tilanteessa ajatuksineen olikin, mutta kun sitten puuttuivat kyvyt tilanteen haltuunottoon. Sen sijaan, että hän olisi keskittynyt linjaamaan politiikkaansa yhteisten etujen ajamisen suuntaan ja tasapuolisesti epäkohtia poistaville urille, hän sortui tuohon useimmille diktaattoreille ominaiseen oman ja lähipiirinsä vallan kasvattamiseen, oman henkilökohtaisen edun vaalimiseen ja asemansa pönkittämiseen keinoja kaihtamatta. Esimerkkejä noista operaatioista löytyy kyllä runsaasti näiltäkin sivuilta. Alussa toiminta ja vallankäyttö oli hienovaraisempaa ja puuha toimi kulissien takana, mutta myöhemmin vauhtisokeuden kasvaessa asioita ei enää ole vaivauduttu edes pahemmin peittelemään vaan roiskinta on muuttunut julkisemmaksi ja röyhkeämmäksi. Hänen toimiaan kohtaan osoitettu asiallinenkin kritiikki saa aikaan mittavia kosto-operaatioita ja suunnatonta vihaa ja raivoa. Ärsytetty mies heittelee kostonhimossaan milloin mitäkin suustaan ja päättäjät maailmalla pyörittelevät hämmentyneinä peukaloitaan eduskuntamme puhemiehen otteita ja lausuntoja kuunnellessaan.
En osaa sanoa tuleeko demokratia enää koskaan toimimaan Suomessa. Olen vakuuttunut, ettei se ainakaan koskaan tule toteutumaan esimerkiksi Irakissa. Olisikohan parempi keskittyä etsimään joku ymmärtäväinen diktaattori panemaan tämänkin maan asiat kuntoon?
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.